Tää olis niinku Tampereella

Eilen illalla pääsin juttelemaan yllättävässä seurassa pikkuveljistä. Meillä vanhemmille sisaruksilla on tietysti oma näkökulmamme noihin nuorempiimme. 

Nyt sitten istun parin metrin päässä omasta pikkuveljestäni täällä Tampreella. Äsken se kokkaili hyvää kasvisruokaa ja tarjosi olutta. Pikkuveljen kämppis eli kihlattu eli Tuula lahjoi tuomisilla Turkista.

Mikäs tässä ollessa. Kun vielä päivällä onnistuin tapaamaan pitkästä aikaa Raudikon ja potran poikansa sekä noutamaan mokkulani Töölön sairaalasta takaisin (eräs oli fillarilla päätynyt onnettomuuteen, josta oli ikäviä seurauksia ja sairaala-aikaa helpottamaan lainasin internetiä). 

Tosin tänään hajosi yhdet sukkahousut. Niin kävi eilenkin. Onneksi tänne Tampereelle luvataan viikonlopuksi niin lämmintä, ettei mitään sukkahousuja tarvita. 

Joten jos joku ehdottomasti haluaa tavata minut täällä, niin se voi onnistua, jos sopivasti ehdottelee. 

Taiteellista kehua

Kun mies kertoo, että ulkoasuni tuo mieleen hienon maalauksen, niin voiko enää parempaa kohteliaisuutta saada? 

Pakko myöntää, että sellainen kommentti tekee vaikutuksen. 

Siis vinkiksi miehille: mieti muutama tyylikäs taideteos ja vertaa naista johonkin sellaiseen. Eikä nyt kannata valita mitään Mona Lisaa tai Pyykkäreitä.

Teos oli siis Gustav Klimptin The Kiss, ja

 vertauksen syynä lähinnä vaatetukseni väritys. 

Vilpittömien kehujen antaminen ja vastaanottaminen on tietysti aina tärkeää osaamista. Pakko vielä korostaa sanaa vilpittömyys, sillä sakeana virtana jaetut, sinne tänne heitellyt kehut menettävät merkityksensä. 

Voi Liperin nuorisoa

Päivän Hesarin Elämä & terveys -sivujen (D1, toimittaja Annakaisa Pirilä-Mänttäri) pääjuttu on kotikuntani Liperin lukio ja sen viimeiset ylioppilaat. Muutama vuosi sitten lukio päätettiin lopettaa, ja tänä keväänä lakin saa 13 ylioppilasta. 

Tietysti jutussa oppilaat ovat nyreissään lukion lakkauttamisesta. Enkä minäkään tietysti tiedä, onko se hyväksi vai pahaksi. Mutta ei kai se nyt sentään niin suurta tuskaa aiheuta. 

"Kunnankin kannalta on huono asia, että täältä puuttuu kohta kaikki nuoriso. Yläasteen ja työikäisten väliin ei jää enää ketään", Jussi Rouhiainen tuhahtaa."

Onkohan tullut mieleen, että suuri osa Liperin aikuisväestöstäkin käy jossain muualla töissä kuin kotikunnassaan? Ei se lukioikäinen nuoriso noin vain muuta koulun perässä lähikuntaan. 

Itse kävin lukion silloin 90-luvulla Liperissä muutamista syistä. Ensinnäkin sinne meni valtaosa kavereistakin. Toisekseen koulumatkat järjestyivät vaivatta ja ilmaiseksi. Joensuuhun kulkeminen olisi ollut vaikeampaa ja kalliimpaa, vaikka kilometreissä matka oli suunnilleen sama (n. 16 km).

Mutta en minä lukioikäisenäkään pystynyt samaistumaan noihin kotikontujaan hehkuttaneisiin. 

"Liperiläisnuoret ovat tehneet tulevaisuudensuunnitelmansa jalat tiukasti kiinni kotimaakunnan kamarassa. He eivät haaveile välivuosista reppureissaajina kaukomailla tai opinnoista ulkomaisissa yliopistoissa.

Kukaan ei tähtää näyttelijäksi tai muusikoksi, eikä kukaan aio muuttaa Helsinkiin. Yhtä vaille kaikki toivovat opiskelupaikkaa Joensuusta.

"Miksi pitäisi muuttaa muualle, jos täällä on hyvä asua?" Juha Ihalainen kysyy. "

Minähän en todellakaan halunnut opiskelupaikkaa Joensuusta, vaan tahdoin nähdä jotain muuta. 

Eikä tuohonkaan juttuun ole tietysti haastateltu yhtään sellaista liperiläisnuorta, joka nyt käy lukiota vaikka siellä Joensuussa. Tuskin se useimmista on kovin ankeaa. 

Kuvaavaa liperiläisyydestä on kommentti liittyen armeijaan: 

"Siviilipalvelukseen ei lähde luokalta kukaan, ja vain Antti Mononen kertoo edes tuntevansa kaksi sivaria.

"Siviilipalvelus ei täälläpäin oikein tule kysymykseen. Kaikkien vanhemmatkaan eivät sitä hyväksyisi", Jussi Rouhiainen toteaa. "

(Pikkuveljenihän on sivari. Huolimatta siitä, että on kasvanut Liperissä.) 

Usein olen koulumaailmakeskusteluissa ihmetellyt myös pienten maalaiskoulujen romantisointia. Omalla ala-asteellani oli n. 35 oppilasta ja kaksi opettajaa. Oppilasmäärän pienuudesta huolimatta siellä kiusattiin. Lapset osaavat olla inhottavia, ainakin minä osasin. 

Mutta tietysti nuorena ei ole vielä nähnyt muuta kuin sen oman elinympäristönsä ja ihmiset siinä. Mitäpä muuta sitä osaisikaan kuvitella? 

Kyllähän minäkin kirjoitin 15-vuotiaana perhekasvatuksen vihkooni, että kolmikymppisenä minulla varmaan on pari lasta, omakotitalo ja kissa. Kissa on, mutta ei sekään ole oma, ja tykkään asua kerrostalossa kaupungissa. 

Omassa rauhassa

Paluu Suomeen sujui ongelmattomasti. Seuralainen, nti E, oli viehättävä ja miellyttävä lentokumppani myös kotimatkalla, ja kotona odotti hyvinvoiva Villi-kissa, joka oli poissaoloni aikana saanut nauttia omistajansa huolenpidosta. 

Kieltämättä omassa sängyssä ja rauhassa nukkuminen oli taas varsin mukavaa. Matkalla piti olla sosiaalinen niin paljon, että pidempää yksinoloa jo kaipasikin. 

Lauantai-iltana kopsuttelimme korkokengissä Rappiotädin kanssa tutustumaan M-gallerian näyttelyyn ja Tiihoseen. Tiihonen eli booli osoittautui maineensa veroiseksi ja tilaisuus oikein mukavaksi. 

Tämän illan lenkillä juoksuaskeleet hidastuivat kielojen keräilyksi. 

Ajatukset pääsivät menemään vähän pintaa pidemmälle, siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Mitä toisissa arvostaa. Kenen seurassa oikeasti viihtyy ja miksi. Millainen haluaisi olla. Miksi silti toimii hölmösti. Mitä kaikkea sitä pelkää. Mitä kaipaa. 

- - -

Loppuviikon linkkinä tämä jo Facebookissa hehkuttamani Pekka Seppäsen kolumni "Me kaikki olemme hevosia".  

Hetkittäin ruokablogi

Tässä nyt muutama kuva reissusta. Näköjään olen innostunut ruoka-aiheisiin. Videokooste Pariisista tullee aikanaan, kunhan pääsen kotiin sitä koostamaan. 

Kahveja ja croissantteja olen nauttinut muutaman. Suunnittelemani hoikistuminen kesäksi ei ole millään lailla edistynyt täällä, päinvastoin. Nooh, terveellisempi ruokavalio vaikka sitten ensi viikolla...

Pariisia on katsottu ylempääkin.

Ja sitten nautittu Maurelitan seurasta. Ollaan kuin siskokset!

Ja lisää ruokaa. 

Lenkilläkin kävin melkein joka aamu. Yksi reitti kulki kuvassa näkyvien puiden alla. Sattumalta pääsin kuvaamaan sitä vähän ylempää. 

"Tää olis vähän niin kuin Torkkelinmäki".

Ja lisää ruokaa! Juustoa!

Terveiset Pariisista

Täällä istun parhaillaan. Eli Pariisissa paistaa aurinko, kahvilat ovat juuri niin viehättäviä kuin voi kuvitella ja muutenkin elo oikein miellyttävää. Maurelitan kohtasin lounaalla (edit: Maurelitalta löytyy jo tietysti kuvakin), kaupungilla on kuljettu metrolla ja jalan, syöty ja juotu hyvin, tehty hieman töitä, harjoiteltu pari sanaa ranskaa jne.

Yksi yö jäljellä. Siihen asti nautitaan ranskalaistunnelmista.

Pörröttelyä

Jälleen oli tukaanleikkuun aika. Olin kampaaja-Jukan kanssa jo alustavasti sopinut, että nyt saa sitten leikata reilusti. 

Ja näin tapahtui. 

Voisin kuvitella, että isäni ei taaskaan ymmärtäisi tyttärensä kampausta ("tuohan on ihan vino ja pitääkö sen näyttää ikään kuin sotkuiselta"), mutta itse tykkään räväkämmästä kesämeiningistä. 

Ja niin, en siis ole oikeasti punatukkainen. Senhän todistaa mm. haircut-kuvani vajaan kolmen vuoden takaa. 

Itse asiassa eilen suunniteltiin Rytmissä istuskellessa, että leikkauttaisin samanlaisen tukan kuin Haakanalla ja loisin megatrendin tästä hiusmallista. Jätin sen nyt kuitenkin vielä tekemättä.   

Bänditreenien yhteydessä tänään sain taas matkalaukun lainaan. Nyt se alkaa olla pakattu. Huomenna pitäisi lentokentällä tavata nuori nainen, jonka kanssa olen vain puhunut puhelimessa, ja matkustaa hänen kanssaan määränpäähän. Tyypilliseen matkailutapaani en esimerkiksi tiedä vieläkään majapaikan osoitetta, mutta kai se paikanpäällä selviää.

Kiireisempi joutilas

Viime päivinä olen aika heikosti ehtinyt olemaan joutilas, ja nettipörräilykin on jäänyt normaalia vähäisemmäksi. Onneksi siihen sentään on hyviä syitä. 

Olen fillaroinut erinäisten tilaisuuksien perässä (mm. osoittanut Sanomatalolla mieltäni Sanoma Newsin avustajasopimusehdotelmia vastaan), aloittanut ultimate-kauden (pelataan keskiviikkoisin Mäkelänrinteellä, saa liittyä joukkoon) ja pitänyt kivaa. 

Tähän viimeisimpään sisältyi eilisilta, johon kuului esimerkiksi juuri äskettäin linkkaamani  Sata salamaa-biisin liveversion kuuleminen ja näkeminen. Ei tosin Virve Rostin toimesta, vaan ns. ankkalammikkoisessa ympäristössä. Ilta sisälsi muitakin poikkeuksellisia kokemuksia, sillä olin myös etelähelsinkiläisessä baarissa eli kaukana Kalliosta. 

Merkittävä syy kiireiseen elämään on kuitenkin ollut yllättäen tapahtunut muutos toukokuisessa aika- ja paikkasuunnitelmassa. Lähdenkin nimittäin sunnuntaina Pariisiin muutamaksi päiväksi "vähän työtä, paljon hupia" -tyyppiselle matkalle. En tätä osannut ennustaa, joten nyt on pitänyt tehdä valmiiksi niitä hommia, jotka alunperin kuvittelin hoitavani ensi viikolla. 

Taas pitäisi siis noutaa naapurustosta matkalaukku lainaan ja pakata.

Nuo ihanat miehet

Tänään keskustelussa bänditoverien kanssa sivusin aihetta "hyvät miehet". Minä kun en ole koskaan ymmärtänyt "kaikki miehet ovat sikoja" -väitettä. 

Tunnen lukuisia hauskoja, fiksuja ja sympaattisia miehiä, eikä minulla koskaan ole seurustelumielessäkään ole ollut ns. paskaa jätkää. Yksikään suhde ei ole loppunut verisiin (siis henkisesti tai fyysisesti) yhteydenottoihin. Kukaan ei ole romuttanut luottamustani, mäiskäissyt turpaan tai ollut muuten julma.

Elämääni on toki sivunnut tyyppejä, jotka ovat vaikuttaneet potentiaalisilta kusipäiltä tai ongelmakimpuilta. Heistä en sitten ole vaivautunut edes ottamaan tarkemmin selvää. 

Miksi niin tekisin, kun maailmassa on runsaasti miehiä, joista ensivaikutelma on huomattavasti miellyttävämpi?

Miehet (kuten naisetkin) ovat siis pääsääntöisesti miellyttäviä. He piristävät päiviäni, tuovat iloa ja naurua, ja jotkut ovat jopa erityisen hurmaavia. Kiitos siitä teille!

Sata aurinkoo meille paistaa

Tänään oli ilmeisesti vuoden ensimmäinen ukkoskuuro. Sitten taas väliin tuli aurinko. Sopivasti radiosta soi euroviisuhitti, jossa isketään tulta ja sata aurinkoa paistaa (video ei kyllä kovin laadukas).

Kevät on kivaa, ja viime aikoina on tapahtunut paljon hymyilyttävää. Tietysti kevään hyviin puoliin kuuluu se, että sitä seuraa kesä. 

Ainoa negatiivisempi asia tässä päivässä on se, että varpaani on kipeä. Ja että se kipeytyi niin typerässä tilanteessa: seisottuani sängyllä (pistin laukkuni vaatekaapin päälle: yleensä tietysti olen sängyssäni enemmän vaakatasossa tai maksimissaan istuvana) astuin alas ja varvas taittui. Tilanteessa ei siis ollut mitään kunnon dramatiikkaa tai edes urheiluvammaa. 

Mutta onneksi yksi kipeä varvas ei paljon menoa hidasta, vaikka juoksemisen se nyt taitaa päiväksi tai pariksi estää. 

Pellolta juhliin

Kotikylän martat juhlivat 90-vuotista taivaltaan äitienpäivänä, ja minä siis sain kunnian olla juhlapuhuja, entisenä kylän minimarttana ja nykyisenä kuluttaja- ja viestintäaktiivina. Minulle käytiin myös kertomassa, että juhliin oli tultu nimenomaan puheeni houkuttelemana, kun on luettu blogiani ja lehtijuttujani. Eli siis sopivasti paineita höpötykseeni, joka sujui ihan mallikkaasti ja ilman pönötystä.

Äitini sai tunnustusta kylän marttayhdistyksen pitkäaikaisimpana puheenjohtajana. Ylipäätään hän on tietysti tehonainen, joka puuhaa ja tekee aktiivisesti kaikenlaista.


Aamupäivällä kävimme isän kanssa tiluskatselmuksella. Tutut pohjoiskarjalaiset lähipellot ja -metsät olivat edelleen tallella, ja isä tietysti vihjaili, miten metsänhoidosta kannattaisi kiinnostua, noin niin kuin perintömielessä, jotta metsät olisivat tallella vielä pitkään.

Poseerauskuva napattiin kylän hiihtoladun pohjalla. Samalla tehtiin tietysti metsäarviointia.



"Ota nyt kuva tuosta koivikosta, kun sie siellä olet polttopuita rengin kanssa tehnyt. Kyllä mie muistan ne monet kerrat, kun sie toit meille tänne pellolle päiväkahvit."



Yksi merkittävä maamerkki eli ns. suuri kuusi on kärsinyt vaurioita, koska palokärki hakkailee puun alaosasta ruokaa eli toukkia ja ties mitä hyönteisiä etsiessään.


Tietysti viikonlopun aikana juteltiin kaikenlaista, siinä mökin saunomisreissun, syömisten ja kävelyiden lomassa. Havaitsin taas, että olen monin tavoin äitini kaltainen. En tosin ole niin tehokas, aikaansaava ja ehtoisa emäntä.

Kilpailun hengessä

Eilen keilaradalla Rappiotäti hämmästeli, kuinka kilpailuhenkisyyteni paljastui hänelle ensi kertaa. Selitys on yksinkertainen: emme ole aiemmin harrastaneet vastaavia kilpailuja tai pelejä, joissa lasketaan pisteet ja laitetaan porukka paremmuusjärjestykseen. 

Olen kasvanut kahden veljen ja naapurinpoikien kanssa. Etenkin isoveli taivutti harrasteen tai pelin tiukaksi kisaksi (oli kyseessä mäenlasku, pingis, pöytälätkä tai petankki) ja laati tuloslistoja ja sarjataulukoita.  Jossain välissä sain tästä tarpeekseni, ja pitkään suhtauduin nihkeästi moniin peleihin. 

Mutta nykyisin jaksan taas innostua. Tietysti edellyttäen, että pärjään hyvin. Olen huono häviäjä, mutta menestykseni tuon julkeasti esiin. Tämäkin on opittu lapsena: olihan se selvää, että omaa voitokasta toimintaa piti ylikorostaa, jotta luusereilla olisi vielä paskempi fiilis. 

Poikien joukossa siis opin kilpailemaan, vertailemaan ja voittamaankin, puskemaan läpi ja repimään itsestäni irti viimeisetkin mehut tavalla, joka näkyy edelleen. Myös muussa elämässä kuin noilla virallisilla kisa-areenoilla. 

Eilenkin tein tuuletuksia ja tanssiaskeleita, kun kaato onnistui. Kykkäsen ja Saijan kanssa läiskimme käsiä yhteen ja röyhistelimme joukkuemenestystä. 

Joku totesikin, että tein liikehdintäni vuoksi keilaamisesta urheilullisempaa kuin uskoisikaan. Lisäksi heittotyylini näytti kuulemma amatöörien silmiin hyvältä (olen keilannut elämäni aikana ehkä vajaat kymmenen kertaa, joten suuremmin tyyliä ei ole kehitetty). 

Valitettavasti jouduin kuitenkin jakamaan illan ykköstilan Petrin kanssa. Meilla molemmilla oli 223 pistettä kahden kierroksen päätteeksi. Jälkipelien yhteydessä totesimme, että lähdemme ottamaan keilaradalla mittaa toisistamme mahdollisimman pian. 

Tosin varoitin Petriä siitä, että jos heittoni ei kulje lainkaan, niin muutun äkäiseksi ämmäksi. Se huono häviäjä kun on totaalisen huono häviäjä. 

Valitettavasti tämäkin näkyy myös muussa elämässä. 

Nainen ja kenkä

Vein eilen suutariin kuusi paria kenkiä. Minut tuntevat tietävät, että kyseessä oli vain varsin pieni otos jalkineistani: onhan minulla jo pelkästään urheiluharrasteisiin tarkoitettuja kenkiä suunnilleen yhtä monet (parit lenkkarit, sisäpelikengät, jalkapallokengät, vaellushenkiset ja jossain lienevät edelleen ratsastussaappaatkin.). 

Kaivellessani näitä suutaroitavia kenkiä (lähinnä korkolappuja tarvitsevia, mutta myös muuta huoltoa vaativia) törmäsin tietysti jalkineisiin, joita en ole pitänyt aikoihin. 

Kaapissani ovat mm. yhdet Gaborin perusavokkaat. Ei niissä sinällään mitään vikaa ole. Mutta eivät ne oikeasti ole minun tyyliäni.

Olen ostanut ne muistaakseni viitisen vuotta sitten. Silloin ajattelin, että jakkupuvun kanssa minulla pitää olla maltillisella korolla varustetut, normisiistit, mustat naiskengät. Ja kyllä minä niitä silloin käytinkin, jos piti se asiallinen jakkupuku vetää päälle. 

Kuten arvata saattaa, niin myös jakkupuvut ovat saaneet viimeiset pari vuotta roikkua hyvin rauhassa. Ei minusta tullutkaan asiallista bisnesnaista, kun päätinkin tehdä toisin. 

Siitä on nyt pari vuotta, kun irtisanoin itseni hyvästä, helposta ja varman tulotason tarjoavasta työstäni.  

Sen jälkeen en ole todellakaan yrittänyt kenkienkään suhteen olla jotain muuta kuin olen. 

Ja tänään sitten ostin kahdet kesäsandaalit kirpputorilta, kun siellä

 käväisin matkalla tapaamaan Kissablondia. Toisissa on korkoa (kuvassa; kyllä noillakin fillaroi tarvittaessa), toiset ovat arkisemmat. 

Tulisi nyt vain niitä lämpimiä kesäpäiviä. 

- - -

Sitten vielä kenkiin liittyviä naurettavuuksia:

Eilen bänditreeneissä tuli puheeksi, että pitäisi ostaa halpisukuleleja kesäkäyttöön. 

"Jotkut kivanväriset Manolot siis", totesin.

Bänditoverit repesivät. 

"Se ukulelemerkki on Mahalo!"

Vahvasti hupakko

Viimeisimmässä Vihreässä langassa on kirjailija, käsikirjoittaja Petri Karran haastattelu. Hänen teostaan Haarautuvan rakkauden talo kuvataan mm. seuraavasti:

"Romaanin naiset edustavat nykypäivän kolmekymppisiä, jotka ottavat maailman haltuun eri tavalla kuin edellinen, kiltiksi koulittu sukupolvi. He taitavat komiikan, itseironian ja uskaltavat panna itsensä alttiiksi naurulle."

En osaa sanoa, ovatko naiset todella muuttuneet, mutta tietysti toivon, että minä kuuluisin noihin maailman haltuunottaviin ja itseironisiin. 

Kai kuulunkin, mikäli on uskomista niihin kommentteihin, joiden mukaan olen vahva ja rohkea. Toisten mukaan tosin vain itsekäs ja itsepäinen. Kolmansien mielestä hupakkomainen lepattaja. 

Viimeisimpien viiden vuoden aikana olen oppinut itsestäni paljon ja tajunnut elämästäni ehkä hiukkasen. 

Pitää olla sopivasti itsekäs (kuten Mertenkin pohtii). Eikä kannata yrittää liikaa vain miellyttää muita, koska kaikki eivät kuitenkaan minusta pidä. Eikä ole syytä jättää epäonnistumisen tai naurettavuuden pelon vuoksi tekemättä jotain kiinnostavaa tai kiehtovaa. Omat virheet pitäisi silti osata tunnustaa. 

 

Mutta paljon on vielä opittavaa. Myös siinä, että uskaltaisin heittäytyä ja olla naurettava. 

Huippuesiintymisiä hetkissä

Joihinkin hetkiin ja tarjouksiin on pakko tarttua. Kuten vaikka siihen, että kun Tuntemattoman sotilaan kohtauksessa soltut käyvät pyytämässä yleisöstä naisia tanssimaan. Tuskin minulle toiste tarjoutuu mahdollisuutta roolisuoritukseen Kansallisteatterin näyttämöllä. 

Tästä elämyksestä kiitos kuuluu tietysti maailman parhaalle vuokraisännälle. Hänen kanssaan olin eilen näytelmää katsomassa ja kyllä kannatti, oli se niin hyvä.

Tanssiinkutsun lisäksi vastasin myöntävästi toisaalta tulleeseen ehdotukseen. Sen pitäisi konkretisoitua parin viikon päästä, mutta en tietysti usko ennen kuin näen. Mutta tälläkin kertaa kyseessä oli niin houkutteleva tarjous, että kieltäytyminen olisi ollut suorastaan typerää. 

Tänään tein myös pari muuta helppoa myöntymistä: iltapäivälenkki reippaan juoksuseuralaisen kanssa ja oman kehon vaatimus nokosista. 

Olen hemmetin tyytyväinen nyt, kun istun täällä takapihalla, kirjoitan, juon teetä ja vahdin kissaa. Tänäänkin elämä on tosi kivaa. 

- - -

Pstt, YouTubessa on raikaava video takapihani vappumeiningeistä. Ukulelet osoittautuivat jo nyt mitä mainioimmiksi ulkoilmasoittimiksi ja tunnelman luojiksi soittotaitoisissa käsissä. 

Erilaisia mäyräkoiria ja muita omituisuuksia

Vapunpäivän aamuna fillaroitiin Kykkäsen kanssa Kaivopuistoon, jossa viivähdettiin hetki. Mutta sitten kutsui jo kotoisampi Kallio, jossa jämähdettiin takapihalleni. 

Tämä oli mainio ratkaisu, ja päivän mittaan porukkaa kävi runsaasti moikkaamassa, juomassa kuoharia, soittamassa ukulelea ja höpisemässä. Jotkut saivat nahkansa punaiseksi auringossa, joku taas hankki itselleen päävamman, eräs riisui housujaan. 

"Tästä tulee ihan viime kesä mieleen", sanoi esimerkiksi Johanna. Nyt takapihakauden alku on ollut niin lupaava, että tänä kesänä siellä varmaan vietetään aikaa vähintään yhtä paljon kuin vuosi sitten. 

Ja pakko kehua, että on mielettömän hienoa, miten mukavia ihmisiä minä tunnenkaan! Hauskaa ja rentoa porukkaa, joiden kanssa ihan huomaamatta vierähtää koko päivä.

Illalla uuvahdin kuitenkin aikaisin, vissiin emännöinti väsytti sen verran, enkä jatkanut bilettämään. Onpa siis tänä vappuna myös nukuttu hyvin. 

Mutta tässä nyt siis opetusvideo "Näin teet ilmapallosta mäyräkoiran."

Reikiä sukkahousuissa ja ruokaa vatsassa

Tämä on kyllä vähän outoa: vappuaamu ja herään suhteellisen pirteänä aikaisin. Tilanne johtunee siitä, että keskityin eilen lopulta enemmän syömiseen kun nestepainotteisiin tuotteisiin, vaikka toisin voisi helposti kuvitella. 

Vappuaatto oli suhailua siellä ja täällä, seuraa ja paikkaa vaihdellen. Keskustasta omalla takapihalle ja Töölöstä Vallilaan, ja tietysti Kalliossa muutamassakin paikassa. Joukkoon mahtui joitakin erittäin tasokkaita ja mieltä nostattaneita hetkiä. 

Koska pidempään reportaasiin en nyt jaksa ryhtyä, niin tyydyn muutamiin tallennettuihin kuviin. Ja nyt odottelen, että tänään saisi tovereista seuraa piknikille. 

Vallilan Vapputansseissa oli mielettömän hyvä tunnelma. Petri kehui, että tällä kertaa olin tanssiessa heti alusta alkaen suhteellisen helppo vietävä eli en harannut vastaan. 

Vuokraisännän luota löytyi herkkuja notkua pöytä. Kaksi vuotta sitten tapahtunut ensikohtaamisemme on johtanut hämmästyttävän pitkälle. Tämän ruokailun lisäksi myös Pekan bileissä oli runsaasti maistuvaa syötävää. 

Eikä sekään vielä riittänyt, vaan lisää ruokaa tuli vielä yöllä Hämeentienkin kemuissa.  

Kuukauden muotiblogiosuutena esittelen vaatteidenvaihtajaisista haltuuni saaman kivan mekon, joka oli myös loistava vappuasu. Lisäksi helman pituus ja laajuus soveltuu hyvin fillarointiin. Vappuaaton aikana ehdin tosin hajottaa kahdet sukkahousut ja kadottaa yhden korvakorun.