2.10.44

Otsikon numeroluku tarkoittaa puolimaratoniin kuluttamaani aikaa. Hyvin meni! 

Tavoitehan oli päästä alle 2,5 tuntiin ja ilman, että jalat hajoavat. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, että jaksoin hölkätä koko matkan (juomapaikkojen kävelyaskeleita lukuunottamatta) ja siitä, että juoksu tuntui 15 kilometriin asti melkoisen helpolta. Viimeiset kilometrit olivat jo vähän raskaampia.

Minähän en siis ollut kovin suuresti treenannut: en ole koskaan juossut oikeasti pitkää matkaa, enkä varmaankaan parin viimeisen vuoden aikana yhtään yli kymmenen kilometrin yhtäjaksoista pätkää. Talvi on sujunut lähinnä epäsäännöllisillä lyhyillä lenkeillä, jotka eivät ole tuntuneet niin keveiltä. 

Prahan sää oli suosiollisesti lämmin, ja aurinkokin alkoi paistaa kesken juoksun. Kykkäsen kanssa lähdettiin liikkelle yhtä matkaa, ja sitten 15 kilometrin kohdalla jätin miehen "toimittamaan asioita". Hän saaapui maaliin viitisen minuuttia minua myöhemmin. 

Porukan kovin eli Maratoonari oli tietysti ollut perillä jo paaaaljon aikaisemmin. Hänelle myös kuuluu kiitos aamun verryttelyistä ja venyttelyistä sekä muista vinkeistä.

Nyt, seuraavana aamuna, jalkoihin sattuu kovin. Etureidet on kipeät, samoin polviin sattuu. Kykkäsen kanssa kuljemme kuin vanhukset ja voivottolemme oloamme. 

Mutta aloitimme aamun venäläisellä kuohuviinillä. Lisäksi yritimme tanssahdelle esimerkiksi Loveboat-biisin tahtiin. 

Ja jatketaan lomailua. On tämä hieno kaupunki. Vielä siihen päälle hyvää ruokaa ja juomaa. Koska jätkät ovat täällä olleet niin monta kertaa, minun ei tarvitse käyttää aivojani nähtävyyksien tai kulkemisten miettimiseen, vaan äijät hoitaa kaiken.

(Ja Kykkänen toi tänne oman tietokoneensa mukanaan ja täällä on joku avoin netti, joten siksi voi kirjoittaa.) 

Prahan kevät

Laukun pakkaus on vielä aloittamatta: mitä kaikkea sitä tarvitsisikaan, juoksuvaatteet, kävelykengät, hammasharjan, päättäväisyyttä. 

On sentään hyvä laukku, Kervålta lainassa, lukon koodinkin muista. Kuskasin eilen vessapaperia ja varrasleipää Alepasta kotiintullessani. 

Monta muutakin tekemättä. Vielä pitäisi kirjoittaa, selvittää, hoitaa hommat kuntoon, jotta voi olla. 

Olenko lomani ansainnut? Ei kai niitä ansaita, niitä vain pidetään, otetaan irti se, mikä saadaan. Toivotaan, että tullaan takaisin hyvissä voimissa, reippaana, intoilevana, uusia ideoita pulppuilevana (eikä siis väsyneenä, reissussa rähjääntyneenä, liikaa olutta juoneena, tavarat kadonneina).

Huomenaamuna koneeseen, sama lento Maratoonarin kanssa. Hyvä niin, en tiedä majapaikkaa ja sen osoitetta, jätkien kanssa samassa kimppatilassa.  Onneksi muut hoitaa, olen surkea matkailija, viihdyn liian hyvin kotona.

Passin sentään etsin, printtasin lentodokumentit ja puolimaratonilmoittautumisen.

Enkä ole avannut Maahiselta lainassa olevaan Praha-kirjaa. Kai sitten lentokoneessa. 

Jos jalkani suorituksen jälkeen liian kipeät? Istutaan sitten, kahvilat ja kapakat, katutason kulttuuria. Josko vaikka lasihelmiä Rappiotädille. 

Kissa saa seurakseen omistajansa. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun en vastaa kissan rapsutustoiveisiin kuin puolihuolimattomasti, vaikka se kehrää tuossa vieressä, laittaa tassun kädelleni, katsoo odottaen. 

Huomenna aamulla kentällä, ylihuomenna trikoissa toisaalla. Takaisin kotona muutama päivä myöhemmin. 

Eläinoppia purkeista

Suuntasin tänään fillarilla Viikkiin yhtä haastattelua tekemään. Täysin yllättäen minut tunnistettiin blogini perusteella. Aina se vain hämmentää.

Kurvailin siitä sitten Viikin yliopiston ruokatarjoiluun eli Unicafeen puolelle nauttimaan lounasta. Kampusaluehan on nykyisin melkoisen massiivinen, ja sieltä löytyy kaikenlaista biotieteistä metsienhoitoon ja taloustieteistä (kuten oma oppiaineeni kuluttajaekonomia) ravitsemukseen. 

Sekä myös eläinlääketieteellinen.

Aulassa näkemäni "Patologia"-kyltti houkutti kurkistamaan kulman taakse. Muutama vitriini oli täynnä lasipurkkeja, joissa oli erilaisia joskus elollista kamaa. Lisäksi myös elukoistaja niiden osista tehtyjä läpileikkaushahmoja.

Niin kuin vaikka nämä:

Hirven sikiö

En tiedä, mikä tämä on: joku epämuodostunut vasikan alku?

Possuja

Tämä oli tietysti pakko kuvata, kun pupuja vipeltää näillä kotinurkilla. Tuolta ne lihakset siis näyttäisivät. 

Itämaista ja vähän muutakin rakkautta

Jos torstai-iltana nauroin tikahduttavasti huonoille vitseille, niin viime yönä hohotin jalkasaksille ja kumijalkasaksille. Hitlerkin mainittiin ja Stalinilla oli liekki aivoissaan; Putin pestataan markkoinoimaan Tumputinta ja Vemputinta.

"Kyllä se saksiote on tehokkain. Siihen kannattaa pyrkiä, sillä voittaa varmasti", Kykkänen esitelmöi. 

"Vielä varmemmin voittaa, jos saa sen toisen rakastumaan itseensä", kommentoi ilmeisesti herkkäsieluisempi nuorimies.

Ja tämä johti kolmannen nuoren miehen kysymään ensimmäiseltä:

"Milloin olet viimeksi oikeasti rakastanut?"  

Vastaus taisi jäädä saamatta. 

Mutta oli taas sellainen vatsan (vuohenjuustopiirakkaa! gruusialaista salaattia! suklaa-tyrnikakkua! porkkanakakkua! salaattia! hapankaalipiirakkaa!) ja mielen (Diamanda Galas! Juli and the Monoliths!) hyvintäyttänyt ilta, joka venyi yön puolelle. 

Eräät ovat muuttaneet niin isoon asuntoon, että ei osaa kuin ihmetellä tilan määrää. Onneksi sentään asuvat edelleen lähellä, niin kotimatka on lyhyt taittaa. 

Ja tietysti taas läikytin punaviiniä. Erityisen ikävää siksi, että läikytyksen kohde oli valkoinen sohva. Suolaa suolaa, enemmän suolaa.

Koska kaikki on jo kirjoitettu paremmin

Aamulla vietin aikaa itseni ja kirjan kanssa. Kirjassa oli kohtia, jotka oli pakko tallentaa ja jotka tuntuivat siltä, että haluaisin jakaa useammallekin tutulle: 

"Ei saa koskaan ajatella että joku on jo tehnyt kaiken paremmin. Ihmiskunta on ollut olemassa liian kauan jotta asiaa kannattaisi problematisoida. Ihmisellä on tietty pääoma, jota ei voi käyttää uutta luovalla tavalla miten kauan tahansa. Viimein kaikki johtaa postmodernismiin joka johtaa postpostmodernismiin ja kaikki sekoittuu toisiinsa muunnelmina, mutta mitään uutta ei synny. 

Sama juttu ajatusten kanssa. Ajatuksen rakentuvat joko kuvista tai sanoista tai sävelistä. Niiden välistä eroa kutsutaan kirjallisuudeksi, kuvataiteeksi ja musiikiksi. Järjestäytyneitä sanoista rakentuvia ajatuksia kutsutaan filosofiaksi. 

Olen kyllästynyt filosofiaan. Kaikki ajatukset on käytetty uudelleen. Se on ehkä ekologista ja luontoystävälllistä, mutta inhoan sitä yhä enemmän. Se on kuin karheaa vessapaperia."

"Me olimme kotoisin eri maailmoista mutta kuuluimme samaan sukuun. Sukuun jota kutsutaan ihmiskunnaksi. Joskus mietin miksi kaikki ponnistelivat niin paljon ollakseen mahdollisimman vähän inhimillisiä. Vilpillisyys ja itsehillintä pitävät yhteiskuntaa koossa. Kun muut tietävät, mikä on inhimillistä ja mitä ihminen tarvitsee ollakseen se joka on, niin kulutus, kapitalismi ja näennäinen onni pysyvät yllä. 

Mutta eihän tuo ole totta. Se on feikkiä. Kuin ostaisi Monet'n taulun jonka taiwanilaiset lapsityöläiset ovat kopioineet."

"Mutta aitoudesta huolimatta voi olla peloissaan ja epävarma. Kyyristyä pieneksi nyytiksi toisen ihmisen syliin, pyydellä ja rukoilla. Rakasta minua rakasta minua rakasta minua. Vaikka luultavasti sitä rakastaa unelmaa rakkaudesta, ei sen toteutumista, joka aina tuottaa pettymyksen."

Lähde:

Emma Juslin: Frida ja Frida

2008, Teos

Mummoiluperjantaita

"Otettaiskos sherryä?", ehdotin, ja niinhän me otettiin, pienesti lasilliset. 

Tunnustelimme toistemme takaraivoja ja totesimme, että tilanne varmasti vaikuttaa vähintäänkin omituiselta. Lättänäisyyttä havaittiin.

Luin ääneen Ylioppilaslehden Mademoiselle Vosgesin kolumnia ja pidimme siitä kovasti, kuten usein silloin, kun saa kokea samaistumista.

Toinen kilisytteli puikkoja, koska tekee minulle kämmekkäitä. 

Hurja perjantaimeno. 

Kohublogin kohuotsikot

Jos minulla olisi anonyymi blogi, johon kertoisin elämäni todellisista tapahtumista, niin hetkittäin se voisi sisältää kiinnostavaa ja hauskaa meininkiä. 

Tämä pohdinta johdatti eilen kehittelemään Maahisen ja Rappiotädin kanssa kohujuttua ja -otsikoita tyyliin "Kulutusbloggari maksatti illanviettonsa muilla - väitti unohtaneensa pankkikortin kotiin."

Mutta yleisesti ottaen arkeni on sen verran tylsää, ettei anonyymi blogi olisi kovinkaan kohuileva. Eli oikeasti blogimaailma ei menetä mitään, vaikka raportoin vain näin ei-anonyymisti. 

Eli siis kuluttavuutta: 

Perjantaina tunsin nautintoa kuluttamisesta, kun hieno ukulelelaukkuni saapui käsiini. Olen tosin nyt bändissä ainoa, jolla on vain yksi ukulele: ennen kesää on vissiin hankittava kakkossoitin ulkoilmarämpytystä varten. 

Lauantaina reipas Kykkänen tuli luokseni, pisti Amy Winehousea soimaan ja yllytti minut ja Rappiotädin mukaansa kirpputorille. Ostin pipon ja kaulahuivin. 

Sitten elämä hujahti seuraavan vuorokauden puolelle ja läikytin punaviiniä. 

Sunnuntaina istuin Luftissa (aamiaisella, joka nykyisin on selvästi ylihintainen tasoonsa nähden) kuulemassa, kun seuralaiset kehittivät määritelmän punavuorelaisen ja kalliolaisen välille. Erottava tekijä on haistettavissa: punavuorelainen välttää hikoilemista, kun taas kalliolainen esimerkiksi pyöräilee hikoilusta huolimatta. 

Ja sitten Maahinen tuli luokseni tekemään sopan, jota kanssamme saapui nauttimaan myös Rappiotäti. Minä leivoin sämpylät. 

Päätin illan pohtimalla mm. rohkeutta. Esimerkiksi sitä, onko laiskuus välillä vain pelkuruutta? On se toisinaan sitäkin, sillä laiskana ei tarvitse riskeerata. 

Ottakaa makkaraa!

Näin taas havahduin, että on perjantai. Vastahan se oli! Mihin viikko hurahti? 

Ainakin kahtena iltana vietin aikaa tädin luona. Ei se nyt silkkaa sukurakkautta ollut (vaikka on todella mielenkiintoista kuulla hänen tarinointiaan), vaan myös tietokoneilua. Lupasin hoitaa tädille kotinettikäyttöön kannettavan ja kaiken tarvittavan, ja sitä on sitten säädetty. 

Enkä tietysti kaikkea osannut, vaan jouduin ottamaan mukaani miespuolisen henkilön asentelemaan lopullisesti toiminnot kuntoon. Onneksi tunnen itseäni taitavampia. 

- - -

Kuten olen maininnut (viimeiseksi Kulutusviidakossa), niin en osta lihaa, mutta voin sitä syödä, jos eteen laitetaan tai jos lihat uhkaavat mennä biojätteeseen. 

Tällä viikolla sain naapuruston yhdeltä tutulta yhteydenoton. Hän oli lähdössä reissuun ja espanjalaiset raakamakkarat meinasivat näin ollen jäädä vanhentumaan hänen kaappiinsa. 

Kävin ne hakemassa ja parina päivänä kypsennellyt ja syönyt makkaroita. Sinällään kiva havaita, että en kyllä kaipaa lihaisempia aikojani. Lähinnä mietin koko ajan, että mitäköhän tämäkin possuraukka on elämänsä aikana kokenut ja kuinka paljon luonnonvaroja on kulutettu lihojen saamiseksi. 

Mutta kiltisti söin saamani makkarat ja olin kiitollinen, kun minun ei edes tarvitse aina ostaa ruokaani. 

- - - 

Tänään olen mm. fillaroinut Ruoholahteen ja takaisin, ostanut teatterilippuja, syönyt retiisejä ja rahkapiirakkaa, hakenut bänditoverin soittimen huollosta ja ideoinut. Siinä sivussa olen ihaillut valkoisia tulppaaneja ja haaveillut, jälleen kerran, kesästä. 

Onneksi sentään pilkahdus aurinkoa tänään. 

Huithapeliä

Avikaisen ruislimppu pääsi kanssani Iltalehden kuvaan. Viime aikoina on tullut tavaksi, että ostan perjantaisin tuon ison limpun (Avikaisesta saa myös pienempiä) ja annan puolet vuokraisännälle. 

Mielestäni olin  vähän kyseenalainen haastateltava tuollaiseen juttuun, kun olen itse valinnut pienemmät tulot.  Käteen jäävien ansioiden arvioiminen osoittautui yllättävän vaikeaksi, koska ne vaihtelevat kuukausittain, eli jonakin kuukautena tienaan paljon, joskus vähemmän. Siksi käytin ilmaisua "olen tyytyväinen, jos vuokran jälkeen jää 700 euroa", koska sillä summalla tarvittaessa tulen toimeen. Yleensä siis tienaan kuitenkin enemmän.

Kuluttajaekonomistiksi olen siis oman talouteni tulo- ja menoseurannassa erittäin huono: kunhan nyt on rahaa niin paljon, ettei sitä liikaa tarvitse ajatella, ja tällä hetkellä tilanne on sellainen. Mielestäni elämäni on nyt työn, vapaa-ajan ja ansainnan suhteen hyvässä tasapainossa, enkä kaipaa niitä aikoja, kun palkka oli kuukausittain varma ja melkoisen hyvä. 

Paperilehden jutussahan kerrotaan myös se, että parhaimmillaan kuukausibruttopalkkani on ollut 3 400 euroa. Siitä sitten siirryin ensin osa-aikaiseksi, kunnes lopulta irtisanoin itseni. Että kun ei sitä vaan rahan vuoksi viitsi elää.

(Pakko vielä lisätä se, että minulla on myös säästöjä sen verran, että ei ole taloudellisista huolista vaaraa. Sitä paitsi en kai voi tarpeeksi korostaa joutilaan elämän mielekkyyttä: aika on loppujen lopuksi se rajallisempi resurssi).

- - - 

Viikonloppu oli hyvä. Aloitimme illan havaitsemalla Rappiotädin kansssa sen, että olemme hankkineet käytettynä täysin samanlaiset saappaat. Jatkoimme bänditreeneillä ja shampanjalla, istuimme Rytmissä (jossa join alkoholitonta siideriä) keskustellen mm. sossun tädeistä. 

Lauantaina marttailin pullanleivonnan merkeissä ja kuskailin leipomuksiani pariin eri osoitteeseen. Ensimmäinen kerta on ilmainen, nääs. Illalla suuntasin jopa Kallion ulkopuolelle.

Viikonlopun päätti sunnuntai-illan suunnittelemattomaton illanistuminen kaveriseurassa. Supersankariominaisuuksia, ukulelemusiikin maailmanvalloitusta ja muita tärkeitä asioita. 

Vastuunottoa myös AFK

Eksyin yhtenä iltana selaamaan tämän blogin vanhoja kirjoituksia, jotka eivät ole julki (pistin ne arkistoitumaan silloin joskus, kun puolianonyymiteetti vaihtui naamaan ja oikeaan nimeen). Totesin, että näköjään toistan edelleen pitkälti samoja asioita. Sen osoitti esimerkiksi neljän vuoden takainen teksti, jonka nyt laitoin myös julkiseksi: 

"Vapaa-aika on tärkeämpää kuin se, miten paljon tilille kertyy rahaa. Sitä paitsi korkeampi ansiotaso vain lisää kulutusta ja näin totuttaa enemmän tai vähemmän turhiin asioihin, joten tulisin toimeen myös vielä vähemmällä työllä ja pienemmällä palkalla."

Muutoin vanhat tekstit, siis ne, jotka eivät ole julki, herättivät tietysti muistoja. Ne ovat jotenkin eri tyylillä kirjoitettuja, koska silloin kuvittelin tekeväni tekstejä lähinnä tuntemattomille tyypeille. Joillekin kavereille kerroin, mutta harvoille. 

Eräänä iltana, siis eilen, juteltiin Kervån kanssa aihetta sivuten. Mitä blogissa kertoo, mitä jättää kertomatta, mitä pitäisi kertoa, miksi ne valinnat tekee, miten muut niitä ohuita viipaleita tulkitsevat. Ja joo, minäkin kaipaan Kervån blogia takaisin. Toiveisiin luvattiin kenties vastata.

Kolmantena iltana päädyin PA:n vaikutuksesta lukemaan Ruotuväkeä. Sen vuoksi hihkuin Facebookissa ihmetystä, miten olen voinut pärjätä elämässä ilman inttiä: 

"Heti ensimmäisistä päivistä lähtien varusmiehen on kasvettava ottamaan vastuu itsestään. On huolehdittava perusasioista, kuten vaatehuollosta, henkilökohtaisesta hygieniasta tai oman terveydentilan tunnistamisesta. Monelle palvelukseen astuvalle nämä asiat ovat aina ennen hoitanut äiti tai vastaava kotijoukko, joten kyseisten askareiden hoitaminen voi olla vaativaa. [- - - ] Suurempaa kuvaa katsoessa huomaa, että armeija tekee palvelukseen astuvista hämillään olevista alokkaista kunnon kansalaisia, sillä oikeassa elämässä itsestään on huolehdittava jatkuvasti."

Taidankin koettaa nyt mennä pesemään hampaani ja sitten luen Sofi Oksasen Puhdistusta tässä oikeassa elämässä. AFK (Away From Keybord), koska kaikki on IRL (tämän opin pe3:lta netin välityksellä, samoin kuin sen, että kaikista näistä lyhenteistä ja muista nettislangeista on suomenkielinen wikisivu).  

Ailahtelu

Mitään erityisen mullistavaa ei tänäänkään ole tapahtunut. Onpahan vaan tunnepuoli ailahdellut pikkuasioiden vuoksi. Hämmästyttävää, miten sitä välillä on niin herkkis. 

Päivän ihmiskontaktihetken suoritin lähimmässä kahvilassa eli Taikalampussa. Siis ainoa hetki, kun olen puhunut jollekin jotain (kissalle olen tietysti jutustellut, mutta se ei vieläkään vastaa). 

"Mitäs sulle sais olla?"

"Ihan vaan kahvi maidolla, kiitos."

"Iso vai pieni?"

"Iso, kiitos."

Torkkelinmäen Taikalamppuhan on symppis, värikäs paikka, jossa iso kuppi kahvia maksaa 1,50 e. Aukioloajat tosin välillä ovat vaihtelevat, ja koska missään ei ole esillä hinnastoa, niin pitää vain kysellä paikkaa pitävältä naiselta, mitä olisi tarjolla. 

Kyseinen kuva on otettu jo aiemmin tänä vuonna, kun kävelyreissun jälkeen Kykkäsen kanssa istahdimme kahvilaan. 

Tällä kertaa jäin Taikalamppuun tullessani kirjastosta. Istuin alas lukemaan lainaamaani Anni Sinnemäen uutta runokirjaa Aleksis Kiven katu, sillä pitäähän välillä edes hieman itseään sivistää tällaisellakin. Sitä paitsi viikonloppuna hieman jopa keskustelin runoudesta. 

Katkelma runosta "Miksi ystävättäret ovat ihania":

"Joskus heräämme juhlien jälkeen

syömme aamiasen hitaasti tämän pöydän ääressä

ripsivärin ja rajauskynän jäänteet tekevät silmistä tummat

ruodimme edellisen illan asioita

joku lähestyi sitä, se ja se oli hapan

Yhteinen aamiainen ajaa pois

ahdistuksen mitä liian pitkät juhlat tuovat niille

jotka heräävät yksin. Eläkkeellä 

lähden heidän kanssaan risteilylle"

Silmänrajauksista tatumaisuuteen

Pikkuveljen ja Rappiotädin kanssa tallusteltiin Weeruskaan keskustellen matkalla ihmissuhdeasioista. Eli esimerkiksi siitä, miten veljellä on hyvä naismaku. Ja miksi joillakin on huono nais- tai miesmaku. Ja jotkut ovat niin vaativia. 

En ollut tällä kertaa mitenkään erityisen hypersosiaalisella tuulella. Jostain syystä vähän väsytti, vaikka olin nukkunut roimasti. Mutta kivahan se oli taas nähdä!

Vilkuttelin pariin pöytään ja sain Sedikseltä kuulla, että olen varmaan ensimmäinen, joka kertoo blogissaan tienanneensa enemmän kuin kuvitteli. Vastasin, että jos ei kuvittele itselleen suuria summia, niin on suhteellisen helppo ylittää odotukset.  Tästä siirryin halailemaan Justinin, pni:n ja Haakanan, joka... No, tissit. 

Käväisin sitten hakemassa juoman ja istuin vapautuneelle paikalle vastapäätä kivannäköistä nuorta naista. Kävi ilmi, että kyseessä oli Kesäminkki, joka oli ensi kertaa miitissä. Rupattelimme mm. tyypeistä, joita ei heti tunnista, ja töistä, ja krapulan olemuksesta. 

Päätin käydä moikkailemassa lisää porukkaa. Päädyin mm. lämmittämään Pörröä, vaihtamaan sanaset Turistin ja siippansa kanssa, kehumaan Sirenin viehättävää asustusta ja keskustelemaan Mielityn kanssa tulevasta kankaanlahjoituksesta. 

Varmaan lähes kaikille kerroin, että olen syönyt hyvin tällä viikolla muiden ansiosta. Menin Weeruskaan vatsa täynnä veljen kokkauksista, ja tätä ennen olin kolme kertaa viikon aikana nauttinut muiden tuttujen laittamia ruokia. Ruuanlaiton ulkoistaminen on hienoa! 

Jossain välissä jutustelimme erilaisuusnäkemyksiä ja uskonnollisuutta Kauran ja 3xIkuisuuden johdatuksella, napisin Jussille yritysten tavasta kuvailla itseään netissä, lupasin Annareetalle kehuvani Pirkka-hiuslakkaa, ihailin Minhin kynsiä, puhuin Marian kanssa Pohjois-Karjalasta, pohdin Qimkin lausumista, päädyin Oopan kamerakännykkäkuviin, ajauduin Virkanaisen kautta kajalikeskusteluun (joka mystisesti johti mm. myyriin ja Leenan ideoimiin kalkkarokäärmeisiin), pohdin Satujattaren kanssa englanninpuhumista, Helen johdatti osuuskuntajutteluun, kuulin Ollin ajankäyttöhaasteista, Sun Äitis tutkimussuunnitelmista ja Junakohtauksen asumisista. 

Ja oli niitä vielä muitakin, joiden kanssa vaihtui sananen tai useampi. Kiva kun olitte, tekin!

Ennen varsin aikaista (eli noin puolen yön aikaan tapahtunutta) lähtöä halailin Nikkeä ja illan näpsäkästi organisoinutta Kriisiä (kiitos, hyvin sä vedit!). 

Lähdön hetkellä muisteltiin myös yhtyettä nimeltä t.A.T.u. Niin, ehkä ukulelebändimme voisi ottaa vaikutteita. Eli sen kunniaksi: