Aamu vaati aikaista heräämistä ja tehokkuutta. Heikosti sujui: heräsin kyllä, mutta heti heräämisen jälkeen pystyn joko lähinnä luuhaillen puuhastelemaan epätehokkaasti tai lähtemään lenkille.
Kiirehän siinä sitten tuli. Ei pitäisi istua tietokoneella ja vilkaista esimerkiksi sivustoa ”My Parents Were Awesome”.
Klo 7.10 havahduin tajuamaan, että niin, 25 minuutin päästä pitäisi olla asemalla enkä ole vielä katsonut peiliin sillä silmällä tai sullonut reppuu päivän tarvikkeita. Ja kissakin oli vielä ulkohäkissään.
Nooh, meikkaamisella tai tukanlaitollahan ei ole niin väliä. Ja onneksi on polkupyörä, jolla matka Torkkelinmäeltä Pasilaan taittuu suhteellisen nopeasti, jos ei joudu jumiin liikennevaloissa. Pasilassa jäi aikaa ostaa pari perunapiirakkaakin.
Juuri ennen kotoa lähtöä radiossa soitettiin uutta versiota Scandinavian Music Groupin Minne katosi päivät (vanhan version video). Se jatkoi soimista päässäni junamatkalla.
Ja kappaleen myötä mietin sitä lausahdusta, josta taannoin kävin keskustelua Ulkokalliolaisen kanssa: ”Surullista, kun rakkaus loppuu. Sitä surullisempaa vain, kun rakkaus ei koskaan alakaan.”
Seinäjoella piti vaihtaa junaa eli IC-vaunut vaihtuivat perinteisiin sinisiin vaunuihin. Torkuin matkan Vaasaan, vaikka jossain välissä havahduinkin pysähtymisiin asemilla.
Vaasassa en ole kunnolla koskaan käynyt. Enkä suuremmin kaupunkia tälläkään pyörähdyksellä nähnyt. Istuin kahvilassa ja tein ne pari haastattelua, joiden vuoksi olin länsirannikolle suunnannut.
Odotellessani selailin mm. Facebookia ja Twitteriä, ja sen kautta sain tietää, että Olli söi työhuoneella yhden sinne jättämistäni omenoista.
Sitten taas junaan. Jälleen torkkumista välillä Vaasa-Seinäjoki. Sitä lisää myös välillä Seinäjoki-Tampere. Sitten haastattelujen purkamista hieman ja muita puuhailuja.
Vieressä kerrottiin kännykkään, että tytär oli käynyt tänään ensi kertaa potalla.
Onneksi ei tarvitse yleensä suuremmin töiden vuoksi matkustaa. Se väsyttää. Mutta nuutunut olo parani selvästi bänditreeneissä.
Ukulelen soittotaito on vuoden mittaan parantunut, mutta oleellista on se, miten kivojen tyyppien kanssa saa harrastaa. Bänditreenit ovat se hetki, kun ei taatusti voi ajatella muuta kuin biisejä, rämpytystä, näppäilyä.
Tekstit
3 kommenttia:
Kuule Mari, voisitko kirjoittaa kirjoituksiesi alkuun jonkinlaisen tiivistelmän missä ns. hailaitit? Ei kato jaksa lukee mitään romaaneja;D
Vai hetkinen, olenko mä pikkuhiljaa sittenkin ymmärtämässä mistä Twitterissä on kyse? Paitsi että siellä ihmisten kirjoitukset on yleensä ihan diibadaabatajunnanvirtaa.
Sori, tää blogi nyt vaan on tarkoitettu pidemmille jorinoille, eikä tää ole mikään Valittujen Palojen tiivistelmäjulkaisu :P
Mutta eihän niiden tarttis sulkea toisiaan pois? Ensin kato tiivistelmä, hiukan niinku sisällysluettelo, ja sitten varsinainen jorina. Itseasiassa voisit tykätäkin, saisit kirjoittaa enemmän samalla rahalla!
Aloitin jutun jonkinlaisena kuivana vitsinä, mutta tarkemmin asiaa mietittyäni, olen tullut siihen tulokseen että ehdotukseni tulisi ottaa vakiokäytännöksi kaikissa plokikirkoituksissa joissa kirjoitukset ovat yli 160 merkkiä.
Lähetä kommentti