Soittoharrastuksen vaatimukset

Kuten toverit ja blogin lukijat tietävät, olen harrastanut parin ystävän kanssa ukulelen soittoa viime marraskuusta. Silloin hankimme soittimet ja perustimme Pentelele-bändimme.

Ukuleleinnon taustalla oli Tom Hodgkinssonin Joutilaisuuden ylistys -kirja, jossa ukulelea kehuttiin joutilaalle sopivaksi. Ryhdyin höpisemään ääneenkin ystäville, että ehkä minun tämän vuoksi pitäisi hommata ukulele ja ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti opetella soittamaan jotain.

Syksyn mittaan tutuiksi tulivat mm. Ukulele Orchestra of GB:n videot, ja niiden avulla toisetkin sain innostumaan. Tai no, viimeisin pakottava tekijä oli se, kun hommattiin ne ukulelet eli sen nihkeimmänkin oli pakko suostua.

Sen jälkeen olemme järjestäneet bänditreenejä, joissa joukkomme osaavin on kärsivällisesti perehdyttänyt meitä muita kielisoittimen saloihin. Meillä on siis ollut hyvä syy kokoontua noin kerran viikossa.

Kuten niin monessa muussakin toimessa, niin ukulelen soitossa kehitys on alussa nopeaa. Hämmästyy itsekin, kun saa jotain kappaleelta vaikuttavaa aikaan.

Mutta sen jälkeen touhu menee jo vaativammaksi. Itsekritiikkikin kasvaa. Kun joku, jolla on esimerkiksi kitaratausta, tarttuu soittimeen ja tuosta noin vain soittaa tyylikkäästi, niin masentaa, koska itse ei vain osaa.

Enkä tietenkään edes harjoittele niin paljon kuin pitäisi, joten tuntumaa soittamiseen ei synny riittävästi.

Lisäksi, kolmen virallisen keikan ja parin epävirallisemman kavereille soittelun jälkeen, myös julkiset soittelut tuntuvat muuttavan luonnettaan. Ukulele on sympaattinen soitin, joten ihmisen osoittama positiivisuus Penteleleseen on ymmärrettävää. Bändimme herättää hilpeyttä kaveripiirissä: ilmeisesti tämä soittoharrastus tuli kuitenkin hieman yllätyksenä myös heille.

Mutta eihän tämä bändivitsi kauas kanna, kun ei edes oikeasti osata soittaa (paitsi se yksi). Ei sitä ukuleletrion covereiden soittelua edes jaksa kovin kauan kuunnella, vaan vaadittaisiin myös solisti.

Toki tämä touhuilu on jo muokkautunut laajempiin mittasuhteisiin kuin olisin osannut odottaa. Vuosi sitten en olisi osannut kuvitella, että 31-vuotiaana perustan elämäni ensimmäisen bändin ja saan ukulelesta sointuja aikaan. Soittelu on ollut itselle osoitus siitä, että kannattaa opetella toisinaan jotain uutta ja yllättävää.

Mutta mitäs tämän jälkeen? Uusia keikkoja ei ole tiedossa, ja hyvä niin. Ukulelet todennäköisesti ovat mukana esimerkiksi takapihallani ja soitellaan, jos soitellaan.

Meidän "terapiaryhmän" tarkoitus ei ole järjestää näyttäviä keikkoja. Julkisia esiintymisiä on nyt kokeiltu ja tiedän sen, miltä ne tuntuvat. Ihan hauskaa, mutta kun ei omissa taidoissa ole kehumista, niin soittelu sopii lähinnä myös siihen kavereiden kesken hauskanpitoon. Kuten koko ukuleleharrastus.

Ja ehdottomasti jotain sellaista, jota ei ole tarkoitus ottaa liian vakavasti. Mutta liian vakavaa touhu taitaa olla jo nyt, kun pitää kirjoittaa tällaisia avautumisia.