Viime viikon lopulla moni tuttu suuntasi Ilosaarirockiin. Minä en. Se perinne mökkimajoittumisineen tyssähti kolme vuotta sitten turhan rankalla tavalla. Väistämättä rokkiviikonloppu vei ajatuksia tapahtuneeseen, elämään, olemiseen ja ystäviin.
Perjantai-iltana päädyttiin suunnittelemattomasti baariin ja karaokeen. Lähtiessäni kotiin (olin tervehenkisesti juomatta alkoholia ja halusin ajoissa nukkumaan, jotta pääsen hyvin liikkeelle fillarilla) halasin hyvästiksi lomaa aloittaneen Kissablondin. Kykkänen tokaisi, että jos mekin halattais, kun yleensä niin harvoin.
"Sä oot hyvä ystävä."
Ja tuokin ystävyys alkoi Ilosaarirokin merkeissä. Tosin jo yhdeksän vuotta sitten.
Vuodet ovat kuluneet, samoin minä ja Kykkänen, mutta hämmentävästi tuo ystävyys on säilynyt. Välillä voi mennä pitkiä aikoja, ettemme ole yhteydessä millään tavalla, mutta sitten välillä porhalletaan monena päivänä peräkkäin.
Kolme vuotta sitten, epäilemättä M:n hukkumisenkin synnyttäneiden ajatusten vuoksi, halusin muuttaa elämäni joksikin muuksi kuin viisipäiväisiksi työviikoisiksi ja toimistolla kahdeksasta neljään istuskeluksi.
Ei voi tietää, milloin elämä päättyy, joten on parempi yrittää nauttia nyt, ei "sitten kun". Eikä nautinto synny minulle työn pakertamisesta ja rahan ansaitsemisesta tai titteleistä.
Välillä oma elämä tuntuu turhanpäiväiseltä, typerältä ja hankalalta. Mutta minä sentään toistaiseksi elän.
Samoin kuin perhe. Ystävät. Ne, jotka viestivät, että kiva kun olet olemassa.
Kaverit, joilta saa apua tarvitessaan vaikka kissanruokintaan. Ihmiset, joita voi tavata lyhyellä tai pitkällä varoitusajalla kahvin, piknikin tai muun merkeissä.
Tekstit
4 kommenttia:
Varmaankin lähellä vanhempiesi ikiä ollen olen viehättynyt siitä, miten kerrot inhimillisestä tavasta elää Helsingissä. Oli se nelisenkymmentä vuotta sitten myös mahdollista. Hesan rannat, oma kalliopaasi Suomenlinnassa, pieni kaikkia herkkuja sisältävä kauppa Pohjoisrannassa, Vallilan laaksoalue, paljon muuta. Bulevardia, Ravintola Ateljee. Elokuvia kolmesti päivässä, sinfoniakonsertit yliopistolla, kaikki hupsu kielletty vaeltelu... eli nostalgiaa riittää. Ja silloin oli monia ystäviä.
Kirjoitat tärkeistä.
Varsin ihastunut olen ukulele-projektiin!
Oh, kiitos kivasta kommentista! Yksi syy blogikirjoitteluun on tietysti se, että voin itse myöhemmin palauttaa mieleeni arjen ja tekemiset, harrastukset ja ihmiset.
Ukulele makoilee taas tuossa pöydällä odottaen, että muistaisin harjoitella :)
Hyvä kirjoitus. Tartu hetkeen on pelottava, mutta parhaimmillaan myös hyvin palkitseva klisee.
Niitty, vielä minulla tosin on opetaltavaa tässä päivässä elämisessä. Liian usein kuitenkin on joko menneessä tai tulevassa...
Lähetä kommentti