Vuotta 2009 georgialaisittain

Sain georgialaisen uusivuosipuun vuokraisännältä. Näitä siellä kuulemma kaupitellaan: tehdään yhdestä puunkappaleesta, eri kokoisina ja erilaisilla latvakoristuksilla. 

Tämän myötä parhainta vuotta 2009 kaikille!

Untako vain

Olen viime päivinä nauttinut hyvästä seurasta, ruuasta ja juomista. Olen joka päivä tavannut kavereita ja viettänyt mukavia hetkiä. Kiitokset esimerkiksi Kantapöytään tyrnilikööritujauksesta: c-vitamiini tuli tarpeeseen! Juniksesta taas paljastui yllättävän suuri mintun ystävä. 

Tästä johtuen en ole mm. lukea kaikkia tälle viikolla varaamiani kirjoja. Se vaaleanpunaisissa hömppäromaani, jonka kannessa on sydämiä ja teksti rakkaus, on edelleen avaamatta. Että tiedoksi vaan niille tovereilleni, jotka kirjan näkivät ja varmasti jännittyneinä odottavat, miten tämä teos vaikuttaa minuun ja henkiseen kehitykseeni. 

Onneksi sentään pari kirjaa olen lukaissut, joten kirjallinen harrastuneisuus ei ole täysin jäänyt sosiaalisen toiminnan ja nautintoaineiden maistelun varjoon. 

Päivät tässä kyllä menevät sekaisin. Nyt olisi siis lauantai. Yksi henkilö on tällekin päivälle lupautunut kyläilemään. Sitä odotellessa taidan mennä ottamaan nokoset. 

Ai niin, nokosiin liittyen on mainittava Rappiotädin joululahjaksi antama Helvetin Martta -

henkinen magneetti. Kyseisen magneetin taiteilleen Anne Taintorin tuotteet ovat niin hersyvän houkuttelevia, että näitä saa jatkossakin lahjoittaa minulle. 

Tähän lopuksi sopiikin Helvetin Martta -tarina, jonka eräs ystävätär äskettäin kertoi. Hän mainitsi, että on tiskit olleet tiskaamatta pari viikkoa ja viemäristä kasvaa jokin vihreä verso: hän epäili pellavansiemenen tai vastaavan jyvän itäneen. 

Mielestäni tässä vaiheessa Helvetin Martta toteaa tekevänsä viherkasvikokeiluja ja voi tämän ansiosta lykätä tiskaamista vallan mainiosti vielä ainakin muutamalla päivällä. 

Lämmin henkäys talvisäässä

Kutsuin eilisillaksi luokseni läjän tuttuja, joista viitisentoista pääsi piipahtamaan. Oli kyllä mukavaa. Ja minua lahjottiin pipareilla, kynttilöin, teellä, suklaalla, joulukasvilla: kivaa sekin!

Hämmästyttävästi sitä on onnistunut tutustumaan kivoihin ihmisiin. Sellaisiin, jotka pöytäni ääressä käyvät keskusteluja poliittisesta nettikirjoittelusta, tissikuvablogista, Sfnetin historiasta, kehityskeskusteluista, kognitiivisesta dissonanssista, Blossa-glögistä, treffipyynnöistä, isoveljeni runoudesta, topless-aamiaisista, nakukaraokesta, Hurinan aiheuttamista parisuhteilusta, Tuulilasi-lehden autokuvauksesta ("Kehrää kuin norjalainen villikissa"), yrityksen yhteistyökumppaneista, karjalanpiirakoiden olemuksesta ja 19-vuotiaan näköisistä.

Jotenkin sellainen lämmin, hyvä kutina syntyy, kun ajattelee sitä, millaisen porukan mukana pääseekään pyörimään ja olemaan. Vaikka välillä elämä tuntuu nyrjähtäneen ankealta, niin eipä voi kuin hymyillä, kun tietää, että niitä hyviä tyyppejä on ihan oikeasti ja niitä on aika lähellä. 

Kiitos kaikille. Lähellä ja kaukana. Voikaa hyvin joulunakin. 

Päivän hyvä teko

Tein tänään mielestäni itselleni epätavallisen, hyvän teon tuntemattoman ihmisen kohdalla. Meinasin kirjoittaa koko tarinan blogiin, mutta se alkoi tuntua kornilta. Kun kyseessä oli kuitenkin vain tilanne, jollaisia pitäisi tehdä paljon enemmän. Silloin ne olisivat arkisia, eivät niin suuria, että niillä pitäisi kiillottaa omaa kilpeään ja ylpistellä. 

Etenkin, kun tiedän, että hyvän omantunnon ja fiiliksen lisäksi pienet teot kiertävät usein takaisin. Olen esimerkiksi ajatellut, että se, miten tähän nykyiseen asuntooni pääsin, oli sen ansiota, että olin itse tehnyt jotain hyvää kavereille. 

Toisaalta oman hyvyyden esiintuonti tuntuu siksikin hölmöltä, että se antaa vääristyneen kuvan toiminnastani. Lukuisat kerrat olen kävellyt ohi tilanteista, joissa olisi voinut toimia toisin. Enkä minä harrasta suurta hyväntekeväisyyttä, en käytä aikaani vanhusten, ympäristön tai kodittomien hyväksi, en lahjoita rahaakaan kuin varsin pieniä summia. 

Mutta sallin silti itselleni pienen ylpeyden siitä, etten tällä kertaa vain kävellyt ohi. Ehkä osaan pysähtyä toistekin. 

Joulu mielessäin

En tänäkään vuonna lähettänyt joulukortteja kenellekään. Sen sijaan päätin taas olla narsistinen ja höpisin joulutoivottelut videolle.

Samalla tähän voi lisätä muotiblogimaisia aineksia, eli päivän asu:

- Hattu Georgiasta, aitoa lammasta. Ei maksanut mulle mitään, koska vuokraisäntä lahjoitti päähineen. 

- Pukkinaamion ostin eurolla Lähetyskirpputorilta. 

- Ikkunalaudan kynttilä on lahja äidiltä. 

Oma joulu, paras joulu

Joulusuunnitelmat ovat olleet selvät jo pitkään. Tai siis ei tullut mieleen erityisen hyvää syytä, joka pistäisi muuttamaan nyt neljättä kertaa tapahtuvaa "joulu yksin Kalliossa" -meininkiä (tai siis onhan minulla kissa seurana ja kavereitakin jää jouluksi Helsinkiin sen verran, ettei yksin tarvitse olla, jos ei halua).

Aion myös pitää ensi viikon oikeasti lomaa. Eli makoilla, syödä, laiskotella, käydä vähän ulkoilmassa, lukea, rämpytellä ukulelea.

Minulle joulun yksinolo on tietysti vapaaehtoinen valinta ja nautin siitä. Voisin mennä myös kotikonnuille Liperiin (ja sitähän vanhemmat toivoisivat), mutta koen oman joulun omassa kodissa parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Sitä paitsi kissallekin pitäisi etsiä hoitaja, joten vältyn nyt siltä, että nakittaisin jonkun antamaan ruokaa ja vaihtamaan hiekkoja nelijalkaiselle.

Mitään joulustressiä en siis tunne. Ainoa joulukoriste eli peilipallot kimmeltävät jo nyt rahapuussa, ja tietysti aion hankkia kaikenlaista hyvää syötävää. Lahjoja ei tarvitse ihmeemmin ostaa: uskon, että lähipiirini tykkää minusta ihan yhtä paljon, vaikken jouluna heille mitään hankikaan.

Mutta näin tiedoksi kerrottakoon tovereille, jotka ensi viikon ovat Helsingissä: saa ottaa yhteyksiä, tulla käymään glögillä, kutsua kylään, lähteä kanssani kävelylle. En sentään ihan aio erakoitua.

Sunnuntaimelankolian maanantain jatko-osa

Sunnuntait ovat usein melankolisia. Kun on juhlittu pari päivää ja arki on taas palaamassa, niin huomaa makaavansa sängyllä ja miettivänsä, onko missään taas mitään järkeä. 

Oli siis kivoja päiviä, hyvää seuraa, pikkujoulut askarteluineen ja Egotripin mainio keikka. 

Mutta sitten iski se sunnuntai. Tuntuu, että voisi olla paljon parempikin ihminen, läsnäoleva, lämminhenkinen, arvostava, huomioonottava, toisille hyvää tuottava. 

Ja toisaalta ajatuksissa kolkuttaa, että loppujen lopuksi millään ei ole mitään väliä. 

Tietyt varjot tuntuvat aina heittäytyvän sunnuntaimelankoliassa kimppuun. Kun keikallakin soi se biisi, joka sai aina itkemään silloin yhtenä kesänä, muistuttaen surullisista tapahtumista. 

Ja lisää muistoja tulvii päähän, ajatuksia, joita mylläilee uudelleen ja uudelleen, saamatta niitä järjestykseen, pystymättä ratkomaan. Käpertyy itseensä, on aivan jotain muuta kuin edellisillan iloinen sosiaalinen pörrääjä.

Päivän päätteeksi aloitin Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan, joka alkaa sanoilla "Joulukuun 15. päivänä" ja tajusin, että tänään eletään juuri tuota päivää. Tosin lunta ei ole. Sentään jäätä luistimien alla, kun sitä harrastetta eilen kävin kokeilemassa.

Mutta sunnuntai meni, kävin ajoissa nukkumaan ja pim, heräsin pitkien yöunien jälkeen taas vähemmän melankolisena, kissan kehrätessä päälläni rapsuteltavana.

Kyllä se maailma taas siitä. Ja toisetkin hymyilevät. Ja minäkin riittävän hyvä. 

Humputtelut

Päädyin eiliseen blogimiittiin valmiiksi hieman väsyneenä, mutta sentään diskopallokorviksiin varustautuneena. Ja kuten Sun äitis havaitsi, niin samassa roiskeläppähameessa ja saappaissa, joissa pikkujouluilin myös kolme vuotta aikaisemmin (sukkahousut sentään olivat uudemmat). 

Nyt oli tietysti vähän erilaista kuin silloin muinoin, vaikka vaatteet pysyvät samoina. Valtaosa porukasta oli tuttuja, niitä samoja hauskoja hemmoja, joita on miiteissä nähnyt ennenkin. Mutta sentään jokunen uusi, kuten Eero, jolta utelin syytä siihen, miksi hän niinkin tuoreena blogaajana oli tullut paikalle. 

Mutta olin siis hieman nuutunut pikkujouluilija, sillä olin juhlinut jo edellisen illan. Torstaina ei ollut tarkoitus päätyä jatkoille ja jatkojen jatkoille, mutta niin siinä vaan kävi, kun hauskassa seurassa sattui olemaan niin mukavaa. Blogipikkujouluissa jätin jatkot tällä kertaa väliin: lähdin kotiin peräti ennen valomerkkiä ja tallustelin Torkkelinmäelle turvallisesti Jannen saattelemana. 

Kiitokset vielä pni:lle ja Virkanaiselle järjestelyistä!

Tänään pitäisi vielä aloitella yksissä pikkujouluissa ja siirtyä sitten Tavastialle Koirablondin kanssa Egotrippiä katsomaan. Sitten alkaisi olla joulukuun tämänkaltainen juhlaputki hoidettu. 

Joulupataa ja -lapasta

Eilen illalla kymmenen jälkeen sain tekstiviestin, jonka myötä peruuntui aamun työkeikka. En ollut tästä suruissani, sillä hommaa on muutenkin tarpeeksi. Sitä paitsi pystyin eilen huoletta valvomaan pitkään ja järjestelemään Facebookin kautta ihmisiä yhteyteen toistensa kanssa ja kenties mahdollisille treffeille (Facebookista on siis epäilemättä paljon iloa, ja nyt jännityksellä seurataan, miten tilanne etenee).

Ja ehdinpä hoitaa muutamia asioita tänä aamuna. Kuten osallistua Joulupata-keräykseen ja pistää roposeni siellä Bloggaajat-pottiin. 

Blogimaailman joulumieltä tietysti kehotetaan perjantaina blogipikkujouluissa. Koska kunniakkaan organisoinnin hoitivat tällä kertaa muut, niin minun ei edes tarvitse pyrkiä olemaan paikalla heti alussa. Mutta jossain välissä on tietysti tarkoitus saapua kimaltelemaan ja kikattelemaan. 

Tämän vuoden joulubiisistä vinkkasi eilen minulle Kervå. Erityisen ilahtunut olen tietysti Tommi Lindellin kappaleessa kuultavasta kulutusjoulukritiikistä. 

Pieni joutilas hetki

Kirjoitan tätä Töölössä, joka on mainitsemisen arvoinen asia kaltaiselleni kalliolaiselle. Tarkemmin sanottuna kyseessä on kahvila TinTinTango (kahvi 1,80 e, santsikuppi 90 senttiä).

Tulin tänne toveri Maahisen kanssa vaihtamaan kuulumiset ja pohtimaan elämänmenoa. Maahinen lähti, minä jäin.

Liikahdin tähän kaupunginosaan Kalliosta fillarilla. Virhe. Erityisesti siksi, että aamulla pukeuduin hameeseen. Eikä hame päällä räntäsateessa ole kovinkaan miellyttävää liikkua. Mutta kyllähän sen kestää. 

"Ei mun elämä ole paskaa. Se vain välillä tuntuu siltä", sanoi Rappiotäti viime viikolla pariin otteeseen. 

Jep jep. Onhan tässä elossa paljon positiivisia asioita. Hetkittäin ne ovat hiukkasen piilossa. 

Nyt lähden ostamaan kissanruokaa, jotta nelijalkainen säilyy hengissä ja hyvillä mielin. Onhan se totta, että väistämättä nousee aamulla sängystä paremmalla tuulella, kun rinnan päällä on juuri kehrännyt nelijalkainen karvaläjä. 

"Ja kissat ovat melkein ihmisen veroisia turhamaisuudessa. Tunsin kerran kissan, joka nousi ylös ja käveli huoneesta, jos vierailija teki sen lajin arvoa halveksivat huomautuksen, kun taas sopivasti lausuttu kehu piti sen kehräämässä tunnin verran. 

Pidän kissoista. Ne ovat niin tahattoman viihdyttäviä. Niissä on jotain huvittavaa arvokkuutta, "kuinka kehtaat" tai "poistu, älä koske minuun" -tyyppistä henkeä. 

- Jerome K. Jerome: Joutilaita hetkiä

Aikuisuuden ongelmat

Raahasin jalkojani viimeisissä lenkin vaiheissa, kun tajusin, että vastaan tuli tutunoloinen nuorenmiehen hahmo. Myös hän tunnisti minut ja hihkaisimme tervehdykset suunnilleen samaan aikaan. 

Emme olleet nähneet vuosiin, enkä ollut R:stä edes kuullut mitään aikoihin, vain sen verran joskus, että Raumalla kuulemma opiskeli. Ja siinä tämä liperiläistuttu oli, Kallion kulmilla, edelleen iloisen poikamaisen hymyilevänä, tupakkaa poltellen. 

Vaihdoimme kuulumiset, ne päällimmäiset: missä asuu, mitä tekee, suhteet ja suhteettomuudet. 

Joskus törmää vanhoihin tuttuihin vähän vaivautuneissa fiiliksissä. Tämä oli onneksi toisenlainen kohtaaminen. Olisin ollut valmis suuntaamaan suoraan vaikka oluelle R:n kanssa, ellen olisi ollut niissä hikisissä lenkkikamppeissa ja hänelläkin muuta menoa. Niinpä tyydyin tyrkyttämään puhelinnumeroni ja sanomaan, että pistää viestä, kun Kalliossa liikkuu.

R valitteli elämän kiireisyyttä: työt vievät ajan, ei ehdi tekemään kaikkea kivaa. Sanoi, että niin, aikuisuus on monella tavalla syvältä. 

R virnuili ja nyökytteli. "Aivan, ei aikuisuus ole niin mukavaa!"

Tosin en muistanut R:lle mainostaa ukulelebändiämme. Vanhana kitaran rämpyttelijänä poika olisi sitä taatusti arvostanut. 

Mutta jälleen kerran tulvahti mieleen läjä muistoja ja ihmisiä, jotka oli jo ajatellut unohtaneensa. Ja mitä kaikkea sitä sitten onkin jo unohtanut peruuttomattomasti. 

Ajallisesti

Viime yö oli lepäämisen kannalta mainio. Nukuin pitkään, tasaisesti ja hartaasti. Niin käy, kun on jo valmiiksi väsynyt, bänditreeneissä soitto ei suju ja tuntee itsensä bileissä tylsäksi, joten lähtee ajoissa kotiin.

Väsymystä olin pohjustanut liian kiireisellä viikolla (joutilas elämä ei ole nyt toteutunut siinä määrin kuin pitäisi, mutta tästähän ei voi syyttää kuin itseään, joten koetan parantaa tilannetta opettelemalla sanomaan "ei"). Perjantaina kävin verenluovutuksessa, jonka vuoksi vietin senkin illan varsin levollisesti. 

Tänään vuorossa oli Luftin aamiainen ja tepastelua kirpputorilla.

Kokonaisuudessaan siis varsin rauhallinen viikonloppu, mutta jälleen yhden päivän liian lyhyt.

Aikahan on muutenkin aina yhtä mielenkiintoista pohdittavaa. Jonnekin se valuu. Ja ajan kuluessa tapahtuu muutoksia: ihmisiä tulee ja menee, tunteet syvenevät tai hiipuvat, jostain nyt tärkeästä tulee osa omaa historiaa. 

Keskiviikkona Jari palautti taas mieleen muistoja yhteisistä meiningeistä vuosien takaa. Ihmisistä, joiden kanssa joskus hengattiin jatkuvasti ja nyt yhteydenpito on satunnaisempaa. Ja nyt elämässä on toisia, joiden kanssa jaetaan aikaa ja ajatuksia. 

Sivusta runoili ajan kulumisesta varsin ansiokkaasti. 

- - -

Kohtasin tällä viikolla ihmisen, joka tavatessamme kertoi tuntevansa minut blogin perusteella (ja ilahduttavasti kertoi sen heti esittäytyessämme). Illan kuluessa pahoittelin, että hän joutui kuuntelemaan juttujani, jotka olivat jo osittain blogista tuttuja. Totesin, että ehkä ne parhaiten itsellekin jäävät mieleen ne tapahtumat, jotka tänne kirjaa, ja siksi niitä tulee kerrottua. 

Vaikka edelleen blogini ovat vain se pieni siivu ja paljon jää pois. 

Lankataidetta takapihalla

Taisi olla eilen, kun tajusin ihmetellä, että mitä vihreää on ilmestynyt takapihan aitaan. En vaivautunut kuitenkaan sen tarkemmin tutkailemaan tilannetta vasta kuin nyt aamupäivällä. 

Onko tämä nyt sellainen neulegraffiti? Vihreää lankaa on kierretty aika ansiokkaasti aitaan kiinni. 

Takapihan kingi ei teokseen kiinnitänyt mitään huomiota. 

Lisäys: Nyt illalla lankataideteos oli valaistu jollain pyöränlamppuviritelmällä. Oletettavasti takapihan taiteen tekijä on siis joku talon asukkeista. Jään seuraamaan tilanteen kehittymistä eli stalkkaamaan, mitä takapihalla tapahtuu

Jarin ja Marin Jari ja Mari

Eilisillalle oli periaatteessa selvä suunnitelma. Suunnitelma oli voimissaan vielä siinäkin vaiheessa, kun menimme kirpputoriostoksille. Siellä sorruin ostamaan mustat saappaat, sellaiset maiharityylisemmät, nauhat, jykevä korko. Vitosella sain, ja kun Jari sanoi, että ihan ovat sinun näköisesi, osta! 

Mutta pari tuntia myöhemmin suunnitelma oli mennyt uusiksi. Sen sijaan, että olisin siemaillut glögiä opiskelutovereiden kanssa keskustassa, olinkin Kalliossa karaokebaarissa: "Jari ja Mari ja kappale Jari ja Mari". Ehdittiin vetää illan mittaan monta muutakin biisiä ja saada seuraksi useita tuttuja, jotka eivät edes pidä karaokesta. 

Jonkun tuntemattoman miekkosen mielestä pöytäseurueemme oli jotenkin epätodellinen ja outo. Minua hän epäili näyttelijäopiskelijaksi. Saatuaan kuulla, että mm. kirjoitan lehtijuttuja, mies ehdotti, että tekisin hänestä jutun, hän kun oli jonkinlainen pianisti. Kieltäydyin vedoten siihen, että musajutut eivät ole omaa erikoisalaani. 

Karaokelaulannasta johtuen ääneni on nyt hiukkasen matalavireinen. Mutta kyllä ilta silti kannatti: ehkä me onnistumme taas elvyttämään hoilausharrastuksemme.

Tuo Jari ja Mari on alkuperältään Johnny and Mary. Alkuperäinen Robert Palmerin, Placebo on tehnyt oman versionsa. Suomalaisversiota on levyttänyt Muska. 

"Jari etsii oikeaa, varmuutta elämään

tahtoo koko maailman parantaa myös

Mari mieti ei, se ei pelkää huomista

Jari sanoo: vaikeaa luottaa on ihmisiin

Mari sanoo: sama se luottaako vai ei"

 

Ihan oikeaan radioon huomenna

Ajattelin pistää täälläkin julki henkilökohtaisen mediatapahtuman: olen huomenna YleX:n Tänään-ohjelmassa juttelemassa Kulutusjuhlasta alkaen klo 12.15. Voi kuunnella nettiä tai sitten pistää perinteisestä radiosta taajuuden kohdalleen. 

Todennäköisesti hihittelen ja höpisen sekavia, vaikka pitäisi puhua oikeaa asiaa eli mm. veronpalautuksista. 

Ajattelin kertoa, että omat veronpalautukseni ohjautuvat harrastuksiin: ukuleletoimintaan liittyviin hankintoihin sekä uusiin juoksulenkkareihin. Ja loput rahat voi käyttää yleiseen oman ja läheisten mukavuuden ylläpitoon, ruokaa, hemmotteluja, kulttuuria ja sen sellaista. 

Pilli, pukki, pullo ja muuta inspiroivaa

Viikonloppu vierähti kovin sosiaalisissa merkeissä. Perjantaina pikkujouluilua ja Pentelelen ensiesiintyminen, lauantaina osallistuminen toisin bileisiin, sunnuntaina isoveljen yllätysvierailu. 

Menneisiin päiviin liittyi glögiä, sukkahousuja, kukkopilli, ukulelet, peilipallot, pikkupullot, dildokeskustelu, ulos lennätetty Ultra Bran levy, karvahatut, pastasalaatti, pahanmakuiset oliivit ja kuivatut kalat, herkullinen hunajakana, likistely, Facebook-statukset, moonwalk-pukki, kissablogit ja sohvallanukkujat.

Oli oikein mukavaa, suorastaan mittavan riemukasta. 

Yksi nakkasi tähän suuntaan You Inspire Me -perhosen. Hän myös kirjoittaa samasta ilmiöstä, josta pikkujoulumeiningeissä tuli puhetta:

"Oon varattujen miesten unelma täydellisestä naisesta, mutten tarpeeksi tavallinen kelvatakseni arkeen."

Että miten sitä eräät naiset saavat kuulla, että "Miten tuollainen voi olla vapaa? Siis jos mulla ei olis tyttöystävää/en olis naimisissa, niin heti sut ottaisin!" Se ei kyseisiä vapaita naisia niin suuresti lohduta.

Mutta Yksi siis lähetti perhosen, ja aiemmin Halo Efekti oli myöntänyt saman tunnustuksen Mari Koo -nettipersoonalleni. Molemmat minua muistaneet blogit toki ansaitsevat kiitosta paljon muustakin kuin siitä, että pistivät perhosen leijailemaan!

Omalta osaltani välitän inspiroivan perhosen seuraaville tahoille:

Zepan Kantapöytä

Olli (tämä nyt menee kiitokseksi kaikenlaisesta inspiraatiosta!)

Norppa

Annikki

PikkuKeiju

Ja tietysti nyt on muistettava se isoveli, jonka runous mykistää