Raks-raks ja tip-tip

Kävin tällä viikolla kuuntelemassa rakkauden evoluutio -luentoa. Valitettavasti siellä ei tullut sen syvällisempää tietoa kuin mitä ei jo naistenlehdistä ja muista lähteistä olisi saanut. 

Tunteissa möyritään, jotta lisäännyttäisiin. Ja valitaan "omantasoista" kumppania. Ja kaikki tahtoo kivan, älykkään, luotettavan ja huumorintajuisen tyypin rinnalleen. Valikoivia naaraita, mustasukkaisia ihmisiä. Käyttäytymisestä päätellään, että onko tuo toinen nyt ihan oikeasti rakastunut, joten mielellään rakastuneen pitää käyttäytyä epärationaalisesti. 

"Olet parasta, mihin tasoiseni yksilö voi näissä olosuhteissa yltää."

Pikkuveli tuossa yksi ilta kommentoikin, kun puhuttiin musiikista ja sen merkityksestä ihmiselle, että olen istunut jo liikaa kuuntelemassa evoluutiosta. Tehokkaasti nimittäin vedän aiheen kuin aiheen siihen loppupäätelmään, että kysehän on vain suvunjatkamispyrkimyksisä. 

Mutta eivätkö muka esimerkiksi vellovat pikkujoulut ole loistava esimerkki ihmisten pariutumisvieteistä? (Ja paritteluvieteistä toki myös). Eilen bänditreeneissäkin selitettiin Rappiotädin kanssa Pentelelen miesjäsenelle, että on todellakin olemassa vaate, jota voidaan kutsua nimenomaan pikkujoulumekoksi. 

Tänään onkin yhdet pikkujoulut. En tosin taida pukeutua mekkoon, mutta kenties tietysti muuten tilaisuuteen sopivasti. 

Ja blogipikkujoulut ovat parin viikon päästä (perjantai 12.12., ravintola Weeruska). Kömpikäähän sinne: näissä tilaisuuksissa saattaa kuulemma vaikka rakkaus saada alkunsa!

Modernia elämää liukurilla

Tällaisessa yksinyrittävän työssä hyvä puoli on se, että usein voi pitää haluamansa kaltaisen tauon keskellä päivää. Esimerkiksi mennä laskemaan pyllymäkeä ja tehdä lumienkelin valoisaan aikaan. Ja kun sain vielä seuraakin yhdestä vapaapäivän viettäjästä. 

Ulkoilmahyppely hangessa tuli tarpeeseen, kun pää oli hiukkasen sisäänpäinkääntyneessä tilassa. Sellaista pientä (no okei, vähän suurempaa) itsesyyttelyä ja muuta vähemmän ilahduttavaa. 

Mutta sellaista elämä on, välillä hiihdetään menemään, vaikkei luista mihinkään. 

Tosin kyllä se liukuri ihan kohtuullisesti luisti.

Ja sitten nukutaan. Huolimatta kymmenen tunnin yöunista otin päivätorkut. Siinä sängyssä pötkötellessä olin kultturelli ja luin runoja, joten katkelmaa sieltä. 

"Olla ihan hajalla ja sitten koota itsensä,

niin kuin kone, jonka osat eivät ensin sovi toisiinsa,

sitäkö on moderni elämä?

Olla hyllyllä ja sitten jälleen töissä?

Olla ensin hyljeksitty,

mutta löytää itsestään salaisia voimavaroja,

joiden avulla ponnistaa kohti uusia mahdollisuuksia,

kuten harrastaa harvinaista urheilulajia,

tai myydä polkupyörää verkkokaupassa ja löytää ostaja,

joka etsi juuri sellaista,

sitäkö on moderni elämä?"

- Teemu Manninen: Moderni elämä. Teoksesta Turistina täällä. 

Aggressiivinen lintubongari ja rennot kulttuurimeiningit

Perjantaina iltapäivällä, siinä kolmen aikoihin, taapersin toveri Kervån kanssa ylös Porthaninkatua keittolounaan jälkeen. Päähäni olin vetänyt ns. oranssin antennihatun. Se oli ilmeisesti erittäin väärä valinta vastaan horjuneen, turkkiin pukeutuneen mummon mielestä.

Jo muutama metri ennen kohtaamista alkoi kuulua mummon huutelua:

"Saatana, mikä sinäkin luulet olevasi! Tuollainen töyhtöhyyppä!"

Yritin vetäytyä kadulla sivuun pois päälle jyräävän mummelin alta, mutta hän vain tuli kohti ja yritti tavoittaa hattuani kädellään mölisten siinä samalla. Nostin toisen käteni sen verran eteen, että pystyin estämään mummon aikeet. Olihan hän sentään päätä minua lyhyempi ja selkeästi sen verran alkoholin vaikutuksen alaisena, ettei koordinaatio kovin hyvin toiminut.

Että siinä sitten selitys kuvan otsikolle.

Perjantaina poseerattiin Oopan kanssa valokuvaajalle, joka kertoi, että hänellä on parhaillaan näyttely Hakaniemessä sijaitsevassa galleriassa. Hän sanoi grillaavansa siellä lauantaina ja tarjoavansa niin makkaraa kuin olutta.

Pitihän se käydä eilen katsomassa ja todellakin, Antti tarjoili myös makkaraa ja olutta.

Eilen oli muutenkin kulttuuririkas päivä, sillä Kulutusjuhlan syyskokouksen jälkeen vietimme pikkujoulut.

Illan erikoisuus oli osallistuminen Anteeksi-kollektiivin Fäsäri-tapahtumaan, jossa keskustassa liikkuneessa ratikassa saimme seurata huikaisevaa muotinäytöstä taskulamppujen valossa.

Ja sitten oli vuorossa se ukulelen näppäily. Joidenkin mielestä ukulele vilahteli puheissa liikaa, mutta voiko se olla mahdollista, kun kyseessä on niin sympaattinen soitin? Pitääkin tänään taas vähän treenata... 

Mutta sitä ennen kauppaan lumimyräkkää uhmaten. 

Hymystään tytär tunnetaan

Olin eilen puhumassa seminaarissa nettimaailman koukeroista, mutta siinä sivussa tietysti kerroin olevani kotoisin Liperistä ja mainostin muutenkin perhetaustaani. Kahvitauolla samaan pöytään päätynyt mies kysyi, että olenko Mattisenlahdesta. Nyökyttelin, ja mies varmisti myös äitini nimen. Olivat kuulemma tuttuja vuosikymmenten takaa.

"Yhtä kaunis hymy sinulla on kuin äidilläsi", mies imarteli. Eihän siinä voinut kuin kiittää.

Viime viikollahan vietin äidin kanssa pari päivää täällä Helsingissä ja tavattiin myös äidin sisko, jota en ollut nähnyt aikoihin. Totesin muun muassa sen, että minun, äitini ja tätini kädet ovat samanlaiset. 

Siitä en tosin ole varma, liikuttelenko käsiäni puhuessani samalla tavalla kuin nämä sisarukset. Mutta aika pitkälti voin ennustaa, miltä näytän 30 vuoden kuluttua, vaikka olenkin esimerkiksi lyhyempi kuin vanhempi sukupolvi. 

Illalla suuntasin Kulutusjuhla-porukan kanssa katsomaan leffaa. Päädyimme vielä pitsalle, kunnes taapersin kotiin ja näppäilin tietysti hieman ukulelea. Tänään on nimittäin ensimmäiset viralliset bänditreenit. 

Kirjallisina harrasteina mainittakoon, että olen lukenut Johanna Sinisalon uusimman eli Linnunaivot (tykkäsin kovasti!) ja Junot Diazin Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä -kirjan (tätä jouduin valitetavasti lukemaan pätkittäin monena päivänä, vaikka kirja olisi ansainnut rauhallisen sunnuntaipäivän ja uppoutumisen Oscarin elämään). 

Ensinäppäilyt

Ukuleleharrastus on päässyt vauhtiin eli koetan opetella soittamaan. Ei ole helppoa, mutta ei tätä nyt niin vakavasti oteta. Sen todistaa videokin (joka on siis jälleen taattu huono laatua, ainakin teknisesti!).

Muusta elämästä kerrottakoon, että tänään olin kuusi tuntia opettamassa. Vai pitääkö sitä sanoa kouluttamiseksi? Vaikka moinen sessio on näin äkkiseltään aika väsyttävä, niin kivaa oli. Ehkä pitäisi oikeasti pyrkiä sinne ammatilliseen opettajakorkeakouluun ja miettiä, josko enemmänkin suuntautuisi noihin puuhiin. 

Pentelele soikoon!

Eilen juhlistimme toveri Rappiotädin syntymäpäivää. Hän oli jo siis aiemmin keksinyt ukulele-yhtyeellemme nimen Pentelele, mutta soittimet trioltamme puuttuivat. 

Niinpä me kaksi muuta bändin jäsentä päätimme hoitaa homman ja kävimme ostamassa vaaleanpunaisen ukulelen lahjaksi Rappiotädille. Hän kun oli suhtautunut hieman varauksellisesti koko ukulele-touhuun, mutta oman soittimen kautta into selvästi syttyi. Itsellemme hankimme ihan perusruskeat. 

Tältä siis näyttävät Pentelelen soittimet (minun on tuo keskimmäinen):

Pentelele erikoistuu soittamaan vähän rankempien biisien covereita. Ensimmäinen harjoiteltava kappale on Paranoid. Näin voimme yleisön huutaessa "Soittakaa Paranoid!" vastata pyyntöön. 

Eihän tässä sitten olekaan muuta ongelmaa kuin se, etten osaa soittaa lainkaan. Onneksi muista bändin jäsenistä löytyy musikaalista lahjakkuutta ja tietämystä. 

Tein jo uhrauksia ukulele-urani vuoksi: leikkasin vasemman käden kynnet lyhyeksi, jotta soittaminen onnistuisi paremmin. 

Kynttilänvalossa pölyjä pakoon

Viimeisin Martat-lehti (jonka äiti on siis minulle tilannut) oli omistanut monta sivua siivoamiselle. Yksi vinkeistä oli: 

"Katkaise siivouskierre. Kun et siivoa vieraita varten, heidänkään ei tarvitse siivota sinua varten."

Onneksi kaveripiirissä ei ole mitään siivouskierrettä koskaan tunnettukaan. Minun asuntoni on melkein koko ajan vähemmän siisti, enkä todellakaan oleta, että tutut puunaisivat asuntoaan vain siksi, että olen menossa kylään. 

Mutta on tietysti poikkeustilanteita. Kuten äidin vierailu. Hän saapuu tänään, ja sen vuoksi olisi edes hieman yritettävä kohentaa kodin tilaa. Mutta jos nyt tällä kertaa vetoan tuohon kyseiseen Martta-lehteen ja ilmoitan katkaisevani siivouskierrettä eli siksi täällä kaikki ei ole tiptop? 

Olemmekin Rappiotädin ja toveri Johannan kanssa ideoineet ns. Helvetin Marttoja. Tässä porukassa mm. 

- pestyt pyykit jäävät koneeseen pariksi päiväksi ja ne on pestävä uudelleen 

- vieraiden tullessa käytetään kynttilävalaistusta, jotta ei niin selvästi havaitse pölykerroksia

- tiskit lojuvat päivätolkulla ja pahimmillaan astiat homehtuvat

- kotitöitä voidaan aina siirtää eteenpäin vielä yhdellä päivällä, jos ei vaan huvita

Vieraantuneisuutta

Tänään luin loppuun Erlend Loen Muleumin. En ole mikään Loe-fani, eli esimerkiksi Supernaiivi ei itseeni suuremmin kolahtanut, mutta toki silti ihan mieluusti herran kirjoja luen. 

Kun kirjassa mainittiin ukulele, niin heti ropisi lisäpisteitä! Kirjassa kerrottiin siis tästä Israel Kamakawiwo'olesta (tämä ukulelisti painoi yli 300 kiloa ja kuolikin alle nelikymppisenä ylipainosta johtuneisiin ongelmiin) ja biisistä Somewhere over the Rainbow:

Kirjassa Julie kuvaa tuntemuksiaan kappaletta kohtaan seuraavasti:

"Laulu tyrmäsi minut täysin. Se oli lähestulkoon upeinta mitä olen ikinä kuullut. Taustalla soi yksinäinen ukulele, ja laulajan ääni oli pehmeä ja samalla voimakas, täynnä tuskaa ja toivoa, mutta silti rauhallinen eikä ollenkaan päällekäyvä. Tuntuu fantastiselta huomata että muillakin on ongelmia, että he tuntevat vieraantuneensa maailmasta tai omasta itsestään."

Mutta minullahan ei vieläkään ole soitinta, vaikka Rappiotäti on keksinyt jo ukulelebändille nimenkin. 

Tyhjiöpakattua

Menin illalla nukkumaan liian myöhään ja nyt aamulla heräsin liian aikaisin. Illan myöhäily johtui osittain siitä, että pikkuveli kysäisi mukaan Liberteen livemusaa katsomaan ja minähän menin (oli hempeää ja rauhallista musiikkia, selloa, akustista kitaraa, eteerisiä neitoja, kokenutta miestä). 

Ja osittain siitä, että piti vähän säätää Kulutusjuhla-yhdistyksen asioita: menkää ja liittykää (lue miksi), tulkaa ja kannattakaa kympin vuosimaksun verran: olisi kiva nähdä, että tuosta blogitoiminnasta tulisi vielä jotain merkittävämpää.   

Aamun aikaisuus taas johtui varmaan siitä, että minun pitää kohta lähteä liikkeelle työtehtävän vuoksi. En ole tottunut siihen, että pitää herätä ennen kahdeksaa, joten sitten hermoilin, että heräänkö, kun olin vielä mennyt nukkumaan niin myöhään. 

Ja muutenkin olisi kaikenlaista hoidettavaa ja tehtävää.

Tyhjiöpakattu arki siis täyttyy imaisten sisäänsä kaikenlaista. Jotenkin tähän suuntaan minua viisaampi kuvaili. Että koeta siinä sitten olla joutilas, kun vähäinen vireys menee niiden vähäisten tehtävien hoitamiseen. 

Ootko nyt ihan varma?

Mietin eilen hölkkälenkin päätteeksi, että moni asia olisi jäänyt tekemättä, jos olisi päätöstä tehdessä pitänyt olla täysin varma. Esimerkiksi lenkillekään ei välttämättä aina lähtisi, jos jäisi miettimään, haluaako todella rasittaa itseään tihkusateessa, kun voisi olla sisätiloissa ihan rauhassa vaikka lukemassa. 

Monet päätökset tekee sen perusteella, että on melko varma. Tai ainakin niin uskoo. Joskus päätös syntyy, vaikka ei olisi yhtään varma, pelkän fiiliksen tai hetken tuntemuksen vuoksi. 

Eikä tietysti sekään mitään päätöksen erinomaisuudesta takaa, että ajattelee olevansa täysin varma. Voi olla, että silti kaduttaa, ainakin hetkittäin. Ja päätös voi osoittautua ihan vääräksi.

Lenkille lähteminen tai lähtemättömyys on tietysti pieni päätös, ja jos tänään ei mene lenkille, niin huomenna sen voi tehdä. 

Isoja ja merkittäviä valintoja joutuu tekemään silloin tällöin, ja ne saattavat olla peruuttamattomia. Silloin tietysti toivoisi olevansa täysin varma: juuri tätä haluan, tämä on oikea teko, näin sen kuuluu mennä. 

- - -

Niille, jotka eivät Mari Koo -blogiani seuraa, tiedoksi downshifting-aiheinen videopohdintani:

öpös neniaktuminoM

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä asunnossani kuului kuorsausta, onneksi aika vähäistä ja hiljaista. Kuorsaaja eli isäni yöpyi ensi kertaa luonani ja näytti selviävän koitoksesta, vaikka asunto on pieni ja patja kova. Isä myös ensi kertaa eläessään matkasi Helsingissä raitiovaunulla, kun menimme illallistamaan.

Viime yönä kukaan ei kuorsannut, mutta kissa pomppasi kahdesti päälleni makaamaan rapsutuksia vailla. Aamulla itsepintainen naukuminen pakotti heräämään aikaisin.

Sen vuoksi olen jo ehtinyt tänään vaihtaa mielipiteitä mm. aiheesta "voiko kolmekymppistä naista sanoa söpöksi". Että onko tässä iässä jo liian vanha olemaan söpö. On vaikea mieltää itseään söpöyden kriteerit täyttäväksi, mutta kieltämättä keksin esimerkkejä muista, jotka iästään huolimatta ovat aika söpöjä.

Elämän pohdintoihin kuuluvat sanat muutenkin, esimerkiksi suorat ja avoimet puheet. Minähän olen sellainen toisaalta-toisaalta -ihminen, joka ei oikein osaa edes omista aivoituksistaan sanoa mitään varmaa, ettei vain tule sanotuksi jotain sellaista, jota katuu.

Siksi hämmentää ja ilahduttaa, kun toiset osaavat ja uskaltavat.

Röyh

Tänään vierailin röyhtäyttämässä lasta. Siis pidin taas (viime kerrastahan ei ole kuin noin vuosi!) vauvaa sylissäni. Tällä menolla päädyn vaihtamaan vaippaakin pikemmin kuin arvaankaan.

Kävelyllä selitin lapsen äidille innoissani viime viikkoisesta luennosta, jossa Väestöliiton tutkija Anna Rotkirch kertoi perheen evoluutiosta. Minusta on lohdullista tajuta, miten monet asiat ovat selitettävissa biologian perusteella, sillä sen myötä ymmärtää, ettei omissa tuntemuksissa ole mitään niin outoa ja ihmeellistä. 

Eilen kävin pällistelemässä Kiasman taidetta. Oikeastaan mielenkiintoisin performanssi oli se, jossa tyttö säntäsi poikaystävänsä perään kysyen, mikä toista taas vaivaa. Tyttö näytti olevan purskahtamaisillaan kyyneliin, ja tilanne eteni siihen, että jätkä lähti kävelemään kohti uloskäyntiä, tyttö monta metriä perässään. 

Todellisuus on usein taidetta kiinnostavampaa. Ja minusta on kiinnostavaa tarkkailla ihmisiä ja heidän toimintaansa. 

Opettavainen oli myös eilisillan vierailu toverin työpaikalla. Toiset kun tekevät hommia vähän toisenlaisessa ympäristössä kuin me tylsät, vain näyttöpäätteitä tuijottelevat. En silti taida vaihtaa alaa. 

Laulutähti

Tänään Rappiotädin kanssa juteltiin mm. siitä, miten se, mitä kirjoittaa blogiin, antaa omasta elämästä tietyn kuvan. Eli minä en esimerkiksi kovinkaan usein raportoi urheilusuorituksia (tälläkin viikolla juoksulenkkejä ja pilatesta), mutta sen sijaan baareissa istumisista kerron. Näin siis elämäni näyttäytynee "epäterveellisempänä" kuin se onkaan. 

Eipä se tietysti niin vaarallista ole. Urheiluni ei ole mielestäni kovin mielenkiintoinen aihe, mutta kavereiden seurassa sen sijaan tapahtuu enemmän. 

Kuten eilenkin. Ensin lauloin SingStarissa Pohjois-Karjalan ja sain erittäin hyvät pisteet, eli osaan siis hoilottaa kyseisessä biisissä nuotit kohdilleen (varsinaisesta laulutaidostahan SingStar ei kerro juuri mitään). 

Tämän jälkeen toisissa bileissä tanssin keittiössä villisti muutaman kaverin kanssa. Nukahdin sohvalle herätäkseni siitä kuuden aikoihin ja tassuttelin kotiin hiljaisessa Kalliossa. 

Että sellaisia otteita arjestani tällä kertaa. Paljon muutakin siihen mahtuu, mutta tämän nyt halusin kertoa.