Et sä tiedä kuka mä oon?

Ihmettelin äsken, miten tupakan haju leijuu nenään. Asialle oli helppo selitys, eli omat vaatteet. Liberte on kiva paikka, josta myös tupakoijat tykkäävät, koska siellä saa polttaa sisällä. Ja kun oma porukka oli nimenomaan tupakoitsijahenkistä, niin sen verran tuli istuttua savussa, että vaatteet haiskahtavat. Siis onhan siellä ilmastointi, mutta eihän se savua kokonaan poista. 

Nooh, ei tämä kovin vaarallista ole, sillä kyseessä oli mukava ja leppoisa ilta, johon virallisena syynä oli yhden kaverin saavutettu kolmikymppisyys. Lisäksi erittäin hyvänä syynä toimivat Sydän, sydän ja Kometa: molemmat bändit ovat livenä sellaista seurattavaa, että ei voi kuin ihailla meininkiä (ja tietysti aina tulee plussaa, kun miehet heittävät vaatteita pois!). 

Iso kiitos tietysti Jazmikselle ja Ihime ämmälle, joiden ansiosta ensinnäkin pääsin taas kulttuurin pariin maksamalla vain narikan ja sain lämmittävän huikan kotimatkalla. 

Juuri ennen kyseisen kotimatkan alkua nuori mies tuli kysymään, tunnetaanko toisemme jostain. Emme tietääkseni tunteneet, mutta Kalliossa asuminen tekee jo oletettavasti naamoja tutuksi. 

Jazmiksen mukaan vastaus kysymykseen olisi tietysti ollut "Et sä tiedä kuka mä oon?" Käytän tämän lauseen ensi kerralla. 

Eiliseen päivään mahtui muutakin mukavaa. Georgialaisvaatevarastoni kasvoi paksuilla villasukilla ja jonkinlaisella slipoverilla. Lisäksi pikkujouluja odottaa georgialainen punaviinipullo ja nämä kuvassa olevat oluet. 

Tiedoksi niille, jotka ovat kyselleet asumiseni kohtalosta: näillä näkymin majailen Torkkelinmäellä kissan kanssa huhtikuun loppuun. Voi tosin käydä myös niin, että asumisaika pitenee, mutta se ei ole vielä mitenkään varmaa.

Aina löytyy selitys

En pedannut tänään sänkyä, kun kotoa lähdin. Kissa oli kääriytynyt nukkumaan petiin enkä raaskinut karvaläjää herätellä. Tiedänhän itsekin, miten ärsyttävää on, jos kesken unien joku tulee tökkimään ja siirtelemään. 

Eikä sillä petaamisella muutenkaan niin väliä ole. Enää en viitsi laittaa päiväpeittoa sängyn päälle, koska nukkumaanmenoaika lähenee kovaa kyytiä. 

Rappiotädin blogia seuraavat ovat saaneet tietää, että minäkin kävin kirjamessuilla. En ostanut yhtään kirjaa. Näin Paavo Lipposen ja muutaman muun julkisuudesta tutun naaman, sekä jokusen muuten vain tutun. 

Vaaleja seurasin erityisesti Jaikussa. Viime viikolla toverit kysyivät, tosin vähän virnistellen, joko olen ryhtynyt kokoomuslaiseksi yksityisyrittäjyyteni myötä. No en ole, en millään pysty nielemään sitä arvomaailmaa kokonaisuudessaan.

Joten kokoomuksen menestys Helsingissä ei liiemmin herättänyt hihkumista, toisin kuin Vihreiden. Toivottavasti vihreys myös näkyy politiikassa. 

Mutta tässä vaiheessa alan olla jo kohtuullisen kyllä kyllääntynyt fraasiin "Aivan aluksi haluisin kiittää". 

Vaikka tietysti minullakin olisi syytä kiittää monia. Olen taas lämmöllä ajatellut ystäviä, sitä, miten he elämässäni näkyvät. Niin kuin vaikka tuo Rappiotäti. 

Ja koska kaikki eivät seuraa Villin blogia, niin tältä näyttää uni ja lepo, jota ei yksinkertaisesti voi häiritä (huomatkaa myös pitkät tassukarvat, onneksi minun varpaissani on toistaiseksi vähän lyhyemmät haituvat):

Normikuulumiset

Pääsin Jyväskylästä kunnialla takaisin. Reissuun mahtui lounastus vanhempien kanssa, visiitti Vakiopaineessa (siellä kohtasin ilman mitään ennakkosuunnitelmaa kolme tuttua), rentoa blogitapaamista Sohwilla, yöpymistä tädin sohvalla, työntekoa, useiden traktoreiden näkemistä, hämmentävä taksikuski ja tietysti myöhässä Helsinkiin saapunut juna. 

Eilen toiminta Helsingissä jatkui Stonen keikalla Tavastialla, kiitokset asianosaisille! Eipähän tällä kertaa tarvinnut jonottaa naistenvessaan, kun porukka oli niin miesvaltaista. 

Tänään on ollut kaunis syyspäivä ja pää tuulettui Oopan seurassa mm. Stadionin tornissa. Ulkoilma ja kävely tulikin tarpeeseen, eikä Oopaakaan viime aikoina ole liikaa nähnyt. 

Mutta juuri nyt tuntuu siltä, että tuuli vei nerokkaat ajatukset päästä, joten mitään fiksua sanottavaa ja maailman kommentointia ei ole. Joten menen nokosille.  

Hiuskarvoista mittaa

On taas haircutin aika, eli päivän kampaamokäynnin esittely.

Tällä päällä lähdin kampaajalle:


Ja tällä tulin takaisin:

Ei siis edelleenkään mitään huippuradikaaleja ratkaisuja, mutta vähän sähäkkyyttä lisää niin värin kuin leikkauksen suhteen. 

Pääni ja myös loppukroppani on tavattavissa huomenna Jyväskylän blogimiitissä eli Sohvilla alkaen klo 18. Tulkaahan paikalliset moikkailemaan! 

Hengaan kaupungilla myös muuten, joten hahmooni saattaa törmätä ihan vahingossakin.  Luultavasti olen velvoitettu vierailemaan ainakin Vakiopaineessa. 

Valkoiset hampaat

Eilen toveri Miia pisti viestiä ja tarjosi ilmaista lippua illan PMMP:n keikalle, kun oli itse kipeänä. Tietysti "uhrauduin" ja suuntasin Sirkus Finlandian teltalle ihailemaan naisenergiaa. 

Miesenergiaa edustaneet karvaiset seuralaiseni eivät sen sijaan viihtyneet koko keikkaa loppuun (niilläkin oli ilmainen sisäänpääsy, mutta alkoholiton keikka oli herroille liikaa), joten hetkuin keikan loppuun itsekseni. Ja menin sitten karvaisten perässä kapakkaan juomaan kahvia. 

Tänä aamuna piti herätä reippaana ja tallustella hammaslääkäriin. Varasin ajan kunnalliseen palveluun kesäkuussa, kuukausi sitten sain ajasta tiedon, vahvistin sen internetissä, perjantaina tuli tekstiviestimuistutus ja tänään auoin suutani. Hampaani ovat kuulemma tavallista valkoisemmat (lukuunottamatta juurihoidettua etuhammasta), mutta niissä on pieniä reikiä, jotka eivät tosin vaadi välittömiä toimenpiteitä. 

Hammaslankaa pitäisi käyttää. Tiedänhän minä sen, mutta jostain syystä homma tuntuu kovin vaivalloiselta: olen kyllä kokeillut erilaisia lankoja ja apuvälineitä, mutta ei minusta silti ole tullut aktiivista lankailijaa. 

Hampaitteni kannalta iso ongelma on se, että pistän suuhuni elintarvikkeita liian usein. Happohyökkäyksiä saisi aiheuttaa maksimissaan kuusi kertaa päivässä, mutta minun naposteluni (esim. omenat), teekupilliset, kahvittelut ja varsinaiset ruokailut ylittävät tuon määrän. 

Ehkä parannan tapani, mutta todennäköisesti mikään ei muutu.

Tänään kävin myös äänestämässä. Puolue oli helppo valita, mutta henkilön kohdalla ei ollut niin helppoa. Nyt se kuitenkin on tehty, joten voin tyytyä seurailemaan, kuinka ehdokkaalleni käy. Hän on tietysti netissä aktiivinen muulloinkin kuin vaalien alla, joten sikäli toimintaa voi seurailla. 

Kokonaisuuksien otto

Eilen kävin tutustumassa uusiin näkökulmiin (kuten Oulunkylään) ja nauttimassa salaatti-, leipä- ja kahvitarjoilut. Tämän ja vesisateisen fillaroinnin jälkeen olinkin jo sen verran uuvahtanut, että loppuilta sujui hyvin Anna-Leena Härkösen Ei kiitos -kirjan parissa. 

Härkönen on kyllä kadehdittavan sujuva kirjoittaja, joten teksti oli taas hauskaa luettavaa. Sitä paitsi kirjan yksi hahmoista asuu Kalliossa Viidennellä linjalla. Se sama, jolle kirjassa on laitettu lausahdus:

"Nainen pitää ottaa kokonaisuutena. Se ei ole vaan pillu vaan myös tissit ja perse."

On kirjassa tietysti vähemmän ronskeja lausahduksia:

"Rakkaus on sitä, että antaa toisen pilata elämänsä."

"Haluan korostaa, että olemme aikuisia ihmisiä. Olemme hyväksyneet esimerkiksi sen, ettei elämässä saa kaikkea. Hyvä jos puolet. Tai kolmasosan. Jotkut kutsuvat sitä seestyneisyydeksi. Minä kutsun sitä katastrofiksi."

Tällä viikolla on tekemistä enemmän kuin tarpeeksi. Joten jatkan nyt toimintaa, jotta tehtävien listalta voisi viivata yli tänään monta kohtaa.

Niin sanotusti seksistäkin

Eilen illalla ihmettelin, miksi käsissäni oli jotain vaalenpunaista. Lopulta tajusin, että olin aiemmin avannut paketin, jonka kääreenä oli aniliininpunaista (tai olisiko se ollut ennemmin violettia, ota noista väreistä nyt selvää) silkkipaperia. Eli minussa ei ollut mitään punatautia, vaan silkkaa silkkipaperiväriä. 

Paketistahan paljastui pullo ja muutama The Far Side -kuva, eli just niin kuin sellainen pakkaus, jota tarvitaan päiviä piristämään. 

Illalla kävin kuuntelemassa ja katsomassa Maritta Kuulaa (pianon ääressä Sippolan Laura) Ateneum-salissa. Jos osaisin tehdä lyriikoita, haluaisin tehdä jotain sellaista kuin Kuula. 

Ja sitten se niin sanottu sananen seksistä. Kun nimittäin eräs nuori nainen tässä eräänä baari-iltana valisti, että kilistäessä tuoppeja pitää katsoa silmiin, jottei tule seitsemää vuotta huonoa seksiä. 

Kysyin, voiko mitenkään taata itselleen seitsemää hyvää seksivuotta. Ei kuulemma voi, etenkään, jos meinaa saman tyypin kanssa pyöriä vällyissä. 

Tätä ennen olimme keskustelleen aiheesta suomalaisten naisten maine ns. helppoina. Monien mielestä tämä on ilmeisesti jonkinlainen ongelma. Minusta ei: miksei saisi olla helppo? Ja mitä iloa olisi siitä, jos suomalaisnaisten maine olisi ns. vaikea? 

Sitä paitsi myös suomalaiset miehet ovat mielestäni ns. helppoja. Ja hyvä niin. 

Tänään olen taas Kalliossa baareilemassa, kun lupasin esitellä paikallista ravintolakulttuuria. Jotta tutut, sopii soitella ja tulla mukaan, jos kiinnostaa. 

Ja jos joku ei vielä huomannut, niin edellinen merkintäni on päivitetty mm. pysäytyskuvilla hurjasta kohuvideosta.  

Taitaa tyttö tietää

Päivitys 18. 10: 

Lisatäänpä nyt vielä muutama kuva tapahtuneesta.

Eli Haakana saapui paikalle ja alkoi kaivella esiin luvattua patukkaa:


Sitten kolme pysäytyskuvaa sensuroidusta videosta (joka ei siis omasta mielestäi nyt niin hard corea ollut, mutta tämä blogihan on tietysti kiltti ja siveellinen kaikin puolin). 

Ensin pientä läiskintää poskelle. 

Sitten lakua suuhun:

Ja hyväähän se oli!

Kyseessä oli Paksu Pepe XXL, "Tuhti laku tosi himoon". Pakkauksessa olevan tiedon mukaan 80 gramman annoksessa on 250 kcal, joka on 13 prosenttia aikuisen viitteellisestä päiväsaannista (GDA), perustana 2000 kcal ruokavalio. 

Vielä yksi kuva Ollista:

Muokkaus: 

Koska video saattaa olla herkille mielille liikaa, niin poistin sen nyt tästä. Ettei tule traumoja katsojille tai muuta vastaavaa. En halua joutua maksamaan jollekin mielettömiä henkisiä korvauksia moisen vuoksi sentään! 

Mutta siis lakua saatiin, kiitos vaan Virpille ja blogin kisalle!

Ja vielä pari kuvaa, eli Olli lakun kanssa onnellisena ja monenmoista patukkaa.

Näin me hurmataan

Eilen istuin luennolla kuuntelemassa asiaa mm. kivikirveistä. Niitä on kuulemma löydetty aika paljon, ja monet niistä ovat ikään kuin liian hienoja tarkoitukseensa. Jotkut myös epäkäytännöllisen kookkaita, ja moni näyttää siltä, ettei niitä ole oikeastaan käytetty. 

Niinpä on esitetty teoria, että kivikirveiden teko oli osa varhaisten ihmisten soidinmenoja. Eli piti sille potentiaaliselle kumppanille osoittaa, että hei, katos miten näpsäkästi meikäläinen tekee symmetrisen kivikirveen. 

Myöhemmin illalla en nähnyt kivikirveitä, mutta sen sijaan soittavia ihmisiä. Se tietysti on nykyaikaisempi tapa osoittaa muille, että hei, katso miten näpsäkästi hallitsen kitaroinnin/laulun/basson/rummut/esiintymisen ylipäätään. 

Olin siis pikkuveljen katsomassa Mambo Nordico -kiertueen bändejä. 

Pohdittiin sitäkin, että jos tulisi ajassa heitetyksi tuollaisen 10 000 vuotta historiaan, niin mitä niille ihmisille opettaisi? Ja kun ei sitten kuitenkaan osaisi tehdä mitään. Voisihan sitä kertoa polkupyörästä tai kanootista, mutta kun ei osaisi mitään itse rakentaa, niin mitä se hyödyttäisi. Eikä ylipäätään hallitsisi sellaisia taitoja, joilla tuossa ajassa säilyisi hengissä. 

Rivien välistä

Olen ennenkin kehunut kirjaston BestSeller-hyllyä, ja eilen taas sain sieltä uutuuskirjoja luettavaksi: Anna-Leena Härkösen uusimman ja esikoiskirjailijana kunnostautuneen Anu Silfverbergin (hänethän mainitsin juuri NYTin tuoreena kolumnistina) Kung Po:n . 

Aloitin jälkimmäisen lukemisen illalla, mussutin popcorneja ja rapsuttelin kissaa. Ja hyvin Silfverbergin teksti kulkee myös kirjassa. Tietysti on aika helppo samaistua kolmekymppisiin päähenkilöihin. Ihan loppuun asti en vielä kirjassa ehtinyt, mutta eiköhän sen tänään saa luettua kokonaan. 

"Katsoin sinua kun nukuit ja ajattelin kauhuissani: minä en voi olla tällainen ihminen. Halusin pois ennen kaikkea itseni luota. Halusin jättää sen minän, joka minusta oli tullut: ärtynyt, pettynyt, pikkumainen, pahansuopa, ahne. Tiesin, että tulisin väistämättä saamaan rangaistuksen kaikista niistä tunteista, jotka sisältäni puuttuivat. Että joutuisin maksamaan tavalla tai toisella, tai pahempaa: sinä joutuisit maksamana puolestani."

Lukemisen ja muun laiskuuden vuoksi en ole esimerkiksi tiskannut. Jos sen vaikka hoitaisi tänään. 

Ja pyörä pitäisi viedä huoltoon, eilen hajosi takarengas, kun se osui ilmeisesti liian teräväreunaiseen, nyrkinkokoiseen kiveen, eikä viiltosuojaus sellaisessa auta. Samalla siis voisi hoitaa fillarin vuosihuollon. Onneksi on kakkospyörä, joten ei tarvitse olla fillaroimatta. 

Ja lisäksi hoitaa töitä, joita on nyt kohtuullisen paljon. Ensi viikolla piipahdan Jyväskylässä työn merkeissä, mutta pitäähän siihen yhdistää huviakin. Eli siis miitti paikallisten kanssa. Mikael lupasi Jaikussa, että hän varaa Sohwilta kabinettia torstaille 23. päivä alkaen klo 18. 

Tulkaa siis paikalliset tutut ja tuntemattomat sinne moikkaamaan minua ja muita, kaikki ovat tervetulleita!

Ihana ihminen

Eilen tepasteltiin pikkuveljen kanssa metsässä. Sieniä löytyi valitettavan vähän, mutta sentään haperoita sen verran, että veli tekaisi sienilasagnen. 

Siellä metsässä veli tuhahti kuunneltuaan paapatustani, että "siun pitäis mennä terapiaan". Ehkä kuitenkin ensin kokeilen vaikka sitä, että menen useammin metsään. Se on halvempaakin.

Lasagnen syömisen jälkeen pelattiin veljen ja muiden kanssa Modern Art -nimistä lautapeliä. Olin surkea galleristi, mutta peli oli kyllä varsin ovela ja kiinnostava. 

Ja iltaisella kotona pohdin ihanan ihmisen määritelmää. 

"Aina matkalla jonnekin
Minne ikinä päätyykin
On puolitiessä jostain
Tietää sen varsin hyvin itsekin
On olemassa asioita
Niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä"

Egotrippi: Matkustaja

Tahdon asia

Onhan se typerää, että tietää toistavansa samoja hölmöjä toimintamallejaan, mutta ei silti osaa niitä muuttaa. Välillä ajattelee, että nyt teen toisin, mutta pah, pian taas on toistamassa samaa kaavaa. 

Eli loppujen lopuksi ei opi mitään virheistään, paitsi sen, että ne ovat virheitä ja että niitä toistaa. 

Ja edelleen asetan itselleni riman kohtuuttoman korkealle. 

Eikä se nyt niin vaarallista olisi, ellei omaan elämään liittyisi myös muita ihmisiä, joihin minunkin toimintani vaikuttaa. Valitettavasti ne vaikutukset ovat toisinaan negatiivisia, vaikka kuinka muuta toivoisi. 

Jauhan edelleen ekoa

Uudessa ja uusiutuneessa NYTissä in aloittanut kolumnistina toimittaja Anu Silfverberg. Ja hänen eka kolumninsahan oli kadehdittavasti sellainen, jonka minä olisin halunnut kirjoittaa.

Silfverbergkin on nimittäin lukenut Tom Hodgkinsonin Vapauden ylistyksen ja hänenkin mielestään ihmisiä saa syyllistää kulutuksestaan. Eikä mitään sellaista saisi myydä, joka tuottaa kärsimystä. 

Näin ollen kuluttajien ei tarvitsisi vaivata pientä päätään valinnoilla, vaan voisivat olla rauhassa ostamatta, koska kovin paljon ei olisi myynnissä ja se mitä olisi, olisi tehty niin, ettei siinä eri osapuolet (tekijä, luonto jne.) olisi saaneet kuraa niskaan. 

Ja lukekaa se Pasi Toiviaisen Ilmastonmuutos. Nyt. Ei tarvitse kahlata koko kirjaa, jos ei jaksa (vaikka siis se on kokonaisuudessaan tosi hyvä): kunhan nyt esimerkiksi ne Toiviaisen näkemykset tulevaisuudesta ja viimeinen osa eli Merkitys. 

Fanitan Toiviaistakin: siinä on tiedetoimittaja, joka on oikeasti ottanut asioista selvää ja myös elää niin kuin opettaa. Mieshän on koulutukseltaan arkkitehti, mutta jo pitkään on ollut esimerkiksi sitä mieltä, että uudisrakentaminen pitäisi käytännössä lopettaa kokonaan.

Tuon kirjan pohjalta on ehkä helpompi ymmärtää, miksi minä en voi kuvitella omistavani autoa. Tai muuttavani isoon omakotitaloon haja-asutusalueelle (tähän on toki  monta muutakin syytä, mm. se, että olen sitä kokeillut lapsuuteni ajan eikä enää kiinnostaisi palata siihen). Tai miksi en sitä lihaa popsi ja vähennän muutakin eläinperäistä ravintoa. Tai miksi ostokseni tuottavat huonoa omaatuntoa enkä ihan helposti lähde lentäen lomalle. 

Olen viime aikoina pariinkin otteeseen törmännyt myös siihen, miten oikeasti ekologiset yrittävät herättää keskustelua esimerkiksi lasten saamisen ympäristönäkökulmista. Tämä on tietysti jonkinasteinen tabu: ettäkö lasten määrää ryhdyttäisiin rajoittamaan? 

Mutta maailma on jo ylikansoittunut ja tenavia vilisee tuolla jossain hurjasti. Länsimaihin syntyvä ihmisyksilö kuluttaa joka tapauksessa tolkuttomat määrät. 

Omalla kohdallani mietin myös sitä, onko järkeä jatkaa sukuaan tällaisessa maailmassa, jossa todennäköisesti jo 30 vuoden kuluttua eletään huomattavasti ankeampia aikoja. 

Ja vielä pitää tähän jatkoksi mainita, että Pagistaanin Kati kirjoitti taannoin ansiokkaasti syyllistämisestä ja syyllistymisestä. 

Olenko sitten itse muita syyllistävä tiukkapipo ja synkeän tulevaisuuden maalailija? Kuten Silfverberg kirjoittaa, kukaan ei tykkää ilonpilaajasta. Toiviainen taas kertoo, miten hänen oma ajattelutapansa on tehnyt hänestä erakkomaisemman, koska ajatusmaailma menee niin ristiin monien muiden kanssa. 

En minä ystävilleni paasaa, ja he saavat minun puolestani tehdä omat valintansa ja elää niin kuin lystäävät. Kukin tavallaan. 

Eikä minulla mielestäni todellakaan ole mitään aihetta omien henkseleiden paukutteluun, vaan vielä on paljon parannettavaa itsessänikin. Siksi en koe, että minulla olisi varaa saarnata muillekaan. 

Muutan ensin itseäni, sitten ehkä hitusen maailmaan. Toivottavasti. 

Hörhöt

Koska kärsin taas maailmantuskasta (aiheesta lisää myös toisessa blogissa), niin on pakko vähän avautua kuluttamisesta tännekin.

Ihmettelen sitä, miten ekologisesti kuluttavat saavat edelleen puolustella ratkaisujaan: periaatteessa nyökytellään, että jep jep, hieno homma, kun olet vegaani ja/tai asut kommuunissa ja/tai et lennä minnekään ja/tai et suostu ostamaan uusia vaatteita, mutta sitten kuitenkin supistaan, että joo, sellainen outo ekohörhö sekin on (ja minähän en siis miellä, että itse olisin mitenkään erityisen eko, sillä omassa toiminnassani olisi paljon parantamisen varaa). Kun tuollaisen ekologisuuden pitäisi olla sitä normaalia kulutuskäyttäytymistä tässä maailman jamassa.

Että eikö sitä pitäisi ennemmin ihmeissään, miten jotkut toiset voivat kuluttaa niin suuresti? Minusta on ainakin hämmästyttävää, että ihmiset voivat niin surutta hankkia kaikenlaista ilman minkäänlaista omantunnon äännähdystäkään. Osa heistä perustelee tätä sillä, että huonosti käy kuitenkin, joten nyt kannattaa pistää menemään.

Oletettavasti ovat oikeassa siinä, että huonosti käy, mutta eikö muka edes pikkuisen voisi tsempata ensin itse ja sitten vaatia yhteiskuntaakin tekemään rajoitteita, joilla kulutusta ja tuotantoa hillittäisiin.

Mutta on se sentään hyvä, että pikkuveli asuu nykyisin samassa kaupungissa. Sen ansiosta hän voi tehdä yllätyspiipahduksia siskolleen ja tuoda mukanaan savustettua kilohailia tölkissä, kuten teki eilen. Tuote odottaa vielä maistamista.

Pikkuveljen vierailuissa on sekin hyvä puoli, että voimme näistä ympäristöasioista paasata ja päivitellä ihmisten tyhmyyttä. Siinä samalla voidaan myös keskustella vaikka ruokaresepteistä: taidetaan olla molemmat kallistumassa yhä vegaanimpaan ruokavalioon, joten kokemusten kierrätys on sikälikin hyväksi.

- - -

Sairastaessa tuli muuten luettua mainio Koiranpää, tanskalaisen Morten Ramslandin tuotos. Maagiseen realismiin nojaavat kirjat usein ilahduttavat, ja tästä kirjasta kyllä tykkäsin.

Onko siihen mikkiin pakko tarttua?

No niih, eiköhän tästä taas tervehdytä. On kyllä syytäkin: se on kuulkaa tylsää ottaa vieraita vastaan ja maata vain vaakatasossa, eikä edes voi lähteä kaljalle, kun muut lähtee. 

Tosin kyllähän sitä suunniteltiin tulevaa ukulelebändiä. Onneksi ne pari muuta jäsentä ovat jopa vähän musikaalisempia. 

Minun epämusikaalisuutenihan tuli taas todistettua valtakunnallisessa tv-lähetyksessä. Keväällä 2007 tietysti suostuin Tartu mikkiin -ohjelman telttaan hoilottamaan Mediapäivillä, kun muutakaan tekemistä ei juuri sillä hetkellä ollut. 

Viime talvena, siis noin vuosi nauhoituksen jälkeen, ohjelmasta soitettiin ja kerrottiin, että kailotustani aiotaan käyttää ohjelmassa ja haluaisinko tulla nauhoituksiin Tampereelle. En halunnut, koska ei minulla sellaiseen ollut aikaa. Kerrottiin, että lähetys tulee ulos alkusyksystä ja niinpä unohdin koko asian. 

Kunnes perjantai-iltana sain tekstiviestin: 

"Siis kaiken takana olikin syys sille, miksi katsoimme Tartu mikkiin -ohjelmaa kun mistään muualta ei tullut mitään! :-D Parane pian!"

YLE Areenalta (noin 15 minuuttia lähetyksen alusta) tsekkasin suoritukseni Rappiotädin seurassa. On se kyllä hyvä, etten koskaan ole tuntenut vetoa esimerkiksi Idolsiin. Eli sentään joskus olen säästänyt lähipiiriäni nolostumiselta vuokseni. 

Mutta pitihän sitä Pohjois-Karjalaa vähän mainostaa...

Räkänokan sairasvideo

Kirjoittaminen vaatii flunssaisilta aivoilta enemmän kuin puhuminen. Niinpä höpisin videolle sairasvarustuksestani, kuten nänmäliinoista ja särkylääkkeistä. Laatu on mitä on, hah. 

Ja nyt menen takaisin petiin.