Liian aikainen nuolaisu

Ei se tauti mihinkään vielä lähtenyt. Eilen alkanut pakotus otsalohkossa paheni yön aikana, räkää alkoi valua tolkuttomasti ja aamulla mittasin selvät kuumelukemat.

Lääkäriin taapersin varmistamaan, ettei mistään pahemmasta ole kyse. Nuhaflunssaa siis vain, lääkitys sitä samaa lepoa, kuumaa juomaa ja nenäkannuhuuhteluita sekä särkylääkettä.

Nyt siis taas pitäisi osata ottaa ainakin pari päivää taas vähän rauhallisemmin. Eikä todellakaan puolimaratontreenejä vielä aikoihin. 

Kulutuksen karkeloissa

Viikonloppuun on taas mahtunut paljon. Tästä syystä flunssaa en ole onnistunut nujertamaan, kun olen ollut riekkumassa siellä ja täällä sen sijaan, että ihan rauhallisesti olisin elellyt.

Ensinnäkin perjantaina fillaroin n. 15 kilometriä. Se ei ole fiksu veto, jos on vasta toipumassa flunssasta.

Illalla mentiin Rappiotädin kanssa baariin, jotta tulisi vähän elämää molempien sairasviikkoon. Viimeksihän me emme saaneet kapakkaan seuraksi ketään, joten olimme aivan hämmentyneitä, kun kutsuumme vastasi kolme miestä (kutsuttiin naisiakin, mutta he eivät tulleet). Ja pari tuttua miespuolista oli ihan yllättäen samassa kapakassa.

Heistä se nuorempi onnistui imartelemaan älykkäästi ja sai minut maksamaan oman siiderinsä. Nokkelia nuo nuoret rempparokkipojat!

Kutsutuista henkilöistä Arttu oli kiltti poika ja lähti nopsasti nukkumaan. Tai sitten hän havaitsi, että olemme tylsää seuraa.

Kykkänen hyödynsi liikuntakeskustelun ja sai minut lupautumaan ensi keväänä puolimaratonille. Heti seuraavana aamuna mies ilmoitti, että mennään sitten Prahaan maaliskuussa juoksemaan. Ja treenit alkavat, kunhan minä tervehdyn. Kaikkea sitä pitää rehvakkaasti lupailla...

Hieman taas jo kolkuttaa omatunto siitä, että varmaan me sinne Prahaan matkaamme lentokoneella. Tosin jos nyt katsaisi myös muut mahdollisuudet: ottaisi vähän enemmän lomaa ja menisi hitaammin muulla tavalla.

Kolmannelle miespuoliselle (sille ainoalle, joka suostui juomaan ostamaamme punaviiniä), analysoin ainakin älyn ja ulkonäön vaikutusta miesten kiinnostavuuteen. Lisäksi keskustelimme videojulkaisun merkityksestä internetin maailmoissa.

Eilen kävin vähän kuuntelemassa Megapolista ja sitten olikin vuorossa Porkkanamafia. Kuten kuvista on havaittavissa, pukeuduin tätä varten mustiin (vähän tietysti oranssia kevennykseksi) ja otin mukaan porkkanoita jaettavaksi. Ja kivaa oli! Tosin flunssa aiheutti sen, että piti lähteä hyvissä ajoin kotiin ja nukkumaan kymmenen tunnin yöunet.

Kiva oli kuitenkin nähdä monta tuttua ja huomata, että homma toimi. Ei tällä vielä maailmaa muuteta, mutta toivottavasti edes vähän herätellään. Ja näin minäkin sain taas pikkuisen paremman omantunnon, kun kerrankin osallistuin aktiivisesti tällaisen järjestämiseen.

Viettejä ja viipahduksia

Tänään on ollut ihan tarpeeksi viipotusta, näin niin kuin jälkiflunssaisen elämään. Ja huomenna jatkuu, Ympäristöpäivää ja työntekoa. Ja samaten lauantaina, Megapolis ja Porkkanamafia Juttutuvassa alkaen klo 18.30 (sopisi vaan porukan tulla sinne Juttutupaan, minä olen tuohonkin sotkeutunut, joten tahdon nähdä monta tuttua siellä, niih).

Jotta eihän tässä enää olisi ehtinyt sairastamaankaan.

Tänään huvitti kovasti Annikin blogissa ollut Tinakenkätyttö savoksi. Aivan loistavaa! Kyllähän tässä pitäisi taas jossain välissä päästä karaokeen vetäisemään tuo kipale. Kunhan kurkku olisi laulukunnossa.

Lisäksi olen todennut, etten omaa kovin suurta hoivaviettiä. Siis kun toiset tuntuvat omaksuvan sellaisen hoitsun roolin heti, jos sille on pientä tarvetta. Minua sen sijaan ei vaan kiinnosta: "onko sulla nyt kaikki hyvin?";
"haluaisitko juomista/syömistä/viihdykettä?",
"voi pikku raukka, on se surkeaa olla kipeenä".

Ei onnistu minulta. Enkä myöskään erityisemmin kaipaa sitä, että minua kipeänä liikaa paapotaan.

Paitsi tietysti kissaa voin hoivailla huoletta, antaumuksella lässyttäen. Mutta sehän onkin kissa eikä ihminen.

Kuvia Suomen tiheimmin asutulta alueelta

Kukaan ei ole pyytänyt minulta kuvia (kuten Minhiltä ja Katalta on), mutta halusin silti ikuistaa Torkkelinmäen syksyä siltä varalta, etten enää ensi syksynä täällä asu. Se on siis hyvin todennäköistä. Vaikka kuulemma pitäisi hankkia seuraavaksikin vähintään sellainen koti, jossa on takapiha.

Ensimmäiseksi tuo puisto. Siellä on jopa leikkiviä lapsia ja istuskelevaa nuorisoa.



Autot ovat tylsiä vehkeitä, mutta kuvasin nyt kuitenkin tuon vähän sympaattisemman kulkuneuvon, kun siinäkin oli syksyinen fiilis. Tietysti autoja on täälläkin liikaa.

Tällaisia taloja täällä on. Kuten eräs vierailllut henkilö totesi, niin tulee vähän Tanska mieleen.



Avikaisen leipomo on vakiopaikkani hakea leipää ja munkkeja. Siellä on myymässä sympaattinen mummo, ja leipomukset ovat tietysti mainioita. Tänäänkin kipaisin hakemassa yllätyskahveille tulleelle kalliolaisblogaajalle tarjottavaa, kun aina en minäkään kykene leipomaan tarjottavia.



Leipomon lähellä on Helsingin yliopiston rakennus, joka on nyt hienoissa syksyn väreissä. Tänään liput olivat tietysti puolitangossa.


Torkkelinkuja 1:ssä on panostettu viherkasveihin.


Ja tietysti se Torkkelinmäen komein kolli, joka kuvassa makoilee asfaltin peittävällä sammaleella.


Siis tämmöistä täällä Suomen tiheimmin asutulla alueella: 25 930 as/km² (kertoo Wikipedia). Entisenä maalaisena viihdyn hyvin, kiitos vaan!

Lapaset ei lopu

Tänä aamuna nousin sängystä, kun postiluukku kolahteli selvästi tavallista suuremman lähetyksen vuoksi. Yleensähän postia ei edes joka päivä tule, ja jos tulee, niin sellaisia tavallisia kirjeitä.

Äiti oli tehnyt kahdet (!!!) lapaset ja lähetti ne minulle saatteella "Lahjoita eteenpäin, jos et itse tarvitse". Haluaisikohan vaikka eräs, liian tunnollinen ja flunssainen henkilö näistä toiset, kun taitaisivat väriltäänkin sopia?
Kuvassa olevasta karvakasasta ei kuitenkaan tehdä rukkasia, se on varma.


Lisäksi lähetän toverille lainauksen kirjasta, jota hän täällä lueskeli ja ilmoitti, että kenties Tom Hodgkinson olisi hänen henkinen rakastajansa. Siis henkinen rakastaja on jossain välissä lanseerattu termi, jota käytetään fiksusti ajattelevista ja ajatuksensa osaavasti ilmaisevista miehistä, tai no, miksei naisistakin. Ja niitä voi tietysti olla monta, niin kuin minulla on, sillä henkisen rakastajattaren sydän ja mieli on laaja.

"Alenna vaatimustasoasi! Ota iisisti! Ala iloita! Hyväksy epäjärjestys! Täydellisyyden ajatus on yksi monita puritanismin hankalista perinnöistä. Katolilaiset olivat sentään kaikesta turmeltuneisuudestaan ja löyhästä moraalistaan huolimatta lempeämpiä itselleen. Puritaani asettaa mahdottoman korkeat vaatimukset omalle käyttäytymiselleen ja ruoskii sitten itseään, kun ei pysty täyttämään niitä. " (Hodgkinson: Vapauden ylistys)

Meikäläisen flunssa näyttää onneksi jo menettävän voimiaan. Eli siis nieleminen ei enää tuota kovin suurta kipua. Päätä toki aina välillä jomottaa, eikä tässä muutenkaan jaksa esimerkiksi koko ajan tietokoneella istua.

Ja sitten rauhaisaa elämää ja aurinkoita syyspäivää tietysti sotkevat uutiset. Ei vain tajua.

Sairastuspeti

Kun flunssa nyt saalisti minutkin, huomaan, miten taas yksinkertaisista asioista tulee vaativampia.

Esimerkiksi nielemiseen ei normaalioloissa tarvitse kiinnittää huomiota. Nyt jokainen nielaisu tarkoittaa kohtuuttoman voimakasta kipua kurkussa.

Tai Hesarin lukeminen. Selasin paksua lehteä, mutta en jaksanut keskittyä. Iso juttu oli siitä, miten Google hallitsee maailmaa ja kaikenlaisia tietoja minustakin, mutta aivoni eivät jaksaneet käsitellä jutun informaatiota. Eli Google, yhdistä vain tämäkin blogiteksti siihen kaikkeen muuhun valtavaan tietomassaan, jonka olet minulta saanut.

Parempi vain lukea romaaneja, jotka eivät vaadi liikaa päältäni.

Onneksi en ole alkuviikkoon sopinut mitään ehdottoman tärkeää. Torstaina olisi vedettävä yksi luento, eli siihen mennessä pitäisi olla reippaamassa puhumiskunnossa. Ja pitäisi se luento valmistellakin.

Olihan edellisestä sairastamisesta jo pitkästi aikaa, joten kai on taas välillä kärsittävä.

Toisaalta kipeänä olemisessa on se hieno puoli, että saa ainakin sanatasolla paljon huomiota ja sympatiaa. Se hivelee sairaan alakuloista, jopa marttyyrimaista, mieltä, vaikka ei itse tautia vie pois.

Eli siis:

Otan vastaan päänsilityksiä, pikaista paranemista sisältäviä toivotuksia, mustaherukkamehulähetyksiä, luku- ja kuunteluvinkkejä ja kaikkea muuta, joiden ansiosta saan edes hieman nauttia voimattomana makoilusta.

Enkä vieläkään omista ukulelea

Keskviikkona opin luennolla, että hinta puhekyvystämme on vaara tukehtua ruokaan. Eli siis ihmisen määritelmänä voitaisiin pitää seuraavaa: nisäkäs, joka saa ruokaa väärään kurkkuun.

Eilen onnistuneesti puhuin ja söin. Siis tapasin ihmisiäkin, vaikka olen ollut välillä kohtuuttoman huonotuulinen ja ärsyyntynyt. Enkä yhtään pidä itsestäni sellaisena, etenkään, kun mitään kunnollista syytä moiseen ei ole.

Joo, on vähän kiirettä (ja sehän ei sovi joutilaaseen elämäntapaan) ja erinäisiä kaiherruksia, mutta ei nyt mitään mullistavan massiivista. Lähinnä sitä taas asettaa itselleen liian kovat vaatimukset, vaikka tietää täydellisyyteen pyrkimisen olevan turhaa. Tai siis ainakaan kaikessa ei voi olla täydellinen.

Olisi niin paljon sellaista, josta olisi hyvä tietää enemmän. Monta taitoa, jotka voisi hallita paremmin.

Onneksi on ollut mahdollista tavata monia itseään älykkäämpiä. Minusta on vain upeaa kuunnella, kun aiheesta (oli se mikä hyvänsä) kiinnostuneet ja tietävät keskustelevat. Ihan samalla tavalla kuin on kiva katsella vierestä, miten osaava henkilö tekee jotain ja saa sen näyttämään vaivattomalta ja helpolta.

Tietämyksen ja taidon takana tunnetusti on aina pitkä tie, jota kaltaiseni, vähän kaikessa haparoivaksi aloittelijaksi itsensä tunteva, ei voi kuin ihailla.

Sitä paitsi ihmistarkkailu ylipäätään on mielenkiintoista ja kiehtovaa. Jänniä otuksia, nuo ruokiinsa tukehtuvat.

Kiinnostava detalji bakteerien maailmassa

Viimeisen viikon suosikkilauseeni on ollut "ihminen on kiinnostava detalji bakteerien hallisemassa maailmassa". Jotenkin näin sanottiin Ihmisen evoluutio -kurssilla, jota käyn (pitäähän sitä yliopiston jatko-opiskelijan oikeutta välillä hyödyntää, vaikka se oikea opiskelu uinuu).

Mutta jotenkin lausahdus on kovin lohduttava eri tilanteissa. Silloin, kun tuntuu, että oma elämä on ihan järjetöntä. Tai jos kaikki muut ihmiset tuntuvat järjettömiltä. Tai jos maailman meno kaikkinensa ahdistaa.

Että mitäpä väliä, kun ne bakteerit pitävät valtaa kuitenkin ja varmaan hyvä niin.

Tiesittekö, että orasyökkösillä on eri hajukieliä maailman eri kolkissa? Zimbabwelainen ja ruotsalainen yökkönen eivät siis ymmärrä toistensa feromoneja, mutta voisivat saada jälkeläisiä, jos vain tämän kieliongelman ylittäisivät.

Että jos ihmisten välinen viestintä on vaikeaa, niin ei ole helppoa yökkösilläkään.

Sanomista melkein kilon verran

Olin tänään toimittajille järjestetyssä tilaisuudessa, jossa järjestävä taho jakoi perustiedotemateriaalin ohella kirjan eli historiikin itsestään. Sain siis raahattavakseni 986 gramman (jep, punnitsin teoksen) verran materiaalia, jota en olisi ottanut, ellei siitä kieltäytyminen olisi tuntunut epäkohteliaalta.

Sen verran avasin kirjaa, että totesin satavuotishistoriikin julkaistun jo kymmenen vuotta sitten. Eli nyt siis vissiin tyhjenneltiin varastoja ja jaettiin eteenpäin näitä opuksia, jotka olivat jääneet nurkkiin.

Ihmettelen tätä historiikkivimmaa. Minulla on jo ennestään hyllyssä parin organisaation kovakantiset teokset, enkä niitä ole koskaan tarvinnut. Hyvä historiikki voisi tempaista mukaansakin, mutta harvemmin nämä itseään mainostavat teokset sitä ovat.

Niinpä kirja pyörii hyllyssäni, kunnes kuskaan sen antikvariaattiin. Eihän noita voi edes kavereille antaa joululahjaksi, kun kukaan ei ole tunnustanut olevansa niin friikki, että keräisi firmojen juhlavuosikirjoja.

Tietysti yritysten liikelahjoina sun muuna yhteistyökumppaneille annettavana pyörii paljon omituista tavaraa. Minä en ole sellaisessa asemassa, että minua kukaan vaivautuisi kovin usein lahjomaan, vain silloin tällöin tipahtelee jotain pientä.

Ja sekin firmalahja, joka on aktiivisimmassa käytössä, on saatu välikäden kautta eli henkilöltä, jolle yritys oli sen tavaran antanut, mutta joka ei itse sitä kuulemma tarvinnut.

Kyseessä on pippuri-suola -mylly, sellainen yhdellä kädellä käytettävä, näppärä vehje. Se suomalaisen kauppakeskittymän logo tuotteen alareunassa on onneksi aika huomaamaton. Tyytyväisenä rouhin vehkeellä mausteita ja muistelen lämmöllä häntä, jonka ansiosta mylly on käsissäni. Eli minäkin olen siis helposti lahjottavissa, kunhan vain on oikeat tuotteet, heh!

Turvallisesti tutut

Kävin perjantai-iltana baarissa keskustassa. Jotenkin se on aina Kallion kuppiloihin tottuneella pieni kulttuurishokki.

Kalliossahan luuhaa kirjavan näköistä porukkaa, musana on biisejä, jotka minäkin tunnistan ja oleellista vessassa on, että se toimii.

Mutta keskustan baarissa ihmiset ovat oikeasti laittautuneet tyylikkäiksi ja taustalla soi jotain muuta kuin peruspoppia tai -rokkia.

Ja entäs sitten se vessa: valo vaihtuu sinisävyisestä vihreäksi ja peilin edessä on niin hämärää, ettei edes näkisi korjata omaa meikkiään, vaikka luomivärit olisivat valuneet poskille. Hana toimii käden heilautuksella ja on niin hienoa muotoilua muutenkin.

Eilen pysyttäydyin turvallisissa maisemissa pitkänsillan tällä puolen. Rappiotädin kanssa istuttiin Rytmissä ja todettiin, että ei meitä kukaan kaipaa. Paitsi se yksi, jolle lähetettiin viestejä ja joka oli liian kaukana tullakseen seuraamme.

Tätä ennen olimme syöneet kasviskaalilaatikkoa. Itse asiassa se oli jopa vegaaninen versio (toisin kuin jälkiruoka eli maailman paras pannukakku).

Ruoka oli hyvää, halpaa (kaalilaatikko-ohjeita voi tutkailla vaikka Eläinoikeusfoorumin keskustelusta) ja sitä tuli niin paljon, että toivon Rappiotädin saapuvan syömään tänäänkin. Tai siis saa joku muukin tarjoutua, jos naapurissa on nälkäisiä.

Surrurur

Onpas taas kaikkea. Ja sen päälle täällä kodissa pörrää vielä joku myöhäissyksyn iso kärpänen. Surinaa siis sekä omissa aivoissa että ihan oikeasti.

Tänä aamuna oli viikon ainoa kerta, kun piti herätä kännykän herätykseen. Onneksi nykyisin saan yleensä normaalisti nukkua aika lailla rauhassa sinne kahdeksaan tai yhdeksään, jos nukuttaa. Mutta tänään siis piti olla fillarin selässä jo ennen puolta kahdeksaa.

Pyöräillessäni olen taas ihmetellyt sitä, miksi erilaiset tavaraa kuljettavat autot on vakiosti parkkeerattu pyöräteille. Siis jos rinnakkain menevät jalankulkijoiden puoli ja fillaroijien puoli, niin ne autot on siinä pyörien puolella. Ainakin melkein aina.

Vaadin tähän tasa-arvoa. Ja edelleen tietysti vaadin parempia pyöräteitä Helsinkiin ja kaikkialle muualla Suomeen

Pyöräilijöitä muistutan edelleen valojen käytön merkityksestä. Reelight on oikeasti näppärä kaltaiselleni kaupunkiajelijalle.

Jotenkin on sellainen olo, että olisin unohtanut jotain tärkeää. Eilen unohdin onnitella Koirablondia hänen äskettäin viettämästään syntymäpäivästä, kun kohdattiin kasvokkain, mutta ehkä se on anteeksiannettavaa (olin sentään onnitellut tekstiviestillä itse juhlapäivänä ja ehdottanut Egotripin Tavastian keikkaa loppuvuoden ohjelmaan, ja tähän Koirablondi suostui).

Ei miulla taaskaan mitään asiaa siis ollut. Kunhan vaan kirjoitin tänne, että tietäisin olevani suhteellisen hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Tiedoksi vaan teille muillekin.

.

Lisäys: Ai niin, niille taas videota, jotka eivät toista blogiani lue eli aiheesta henkilöbrändi Mari Koo:

Hiljaiset muutokset

Olen kohta asunut vuoden Torkkelinmäellä. Sinä aikana on tapahtunut yllättävän paljon: lukuisia ihmisiä, kokemuksia, tunteita.

Välillä tuntuu, että oma elämä junnaa paikallaan, mutta kun katsoo taaksepäin, niin tajuaa muutokset. Sitä paitsi vuoteen mahtuu tapauksia, joita minun olisi ollut lähes mahdoton uskoa, mikäli joku ne olisi minulle ennustanut.

Toisaalta silti tuntuu, että olisi vielä paljon muututtavaa. Tai pitäisi ainakin oppia paljon. Enkä aina ole mitenkään varma siitä, että tuntisin edes itseni kovin hyvin. Saati muita. Ja vaikka kuinka yrittäisin olla itsevarma ja vahva, niin aina jostain löytyy pieni ääni, joka väittää jotain muuta, kuiskii, että mitä sinä esität ja kuvitteletko sinä olevasi jotain muuta kuin höntti pikkutyttö.

Tällä hetkellä tuntuu, että jossain mieleni sopukoissa on jokin ajatusmytty, josta en saa otetta. Jotain, jonka pitää vielä hautua, kunnes saan siitä kunnolla kiinni.

Ehkä se on vain taas tämä syksy, pimenevät illat ja halu käpertyä itseen. Kesän valon ja aktiivisuuden jälkeen tahdon olla välillä yksin, pohdiskella, lukea.

Oliko vai ei?

Ihan pakko linkata Olli Hietalan Hilloa kansalle! -blogiin sen viimeisimmän sarjiksen otsikon vuoksi. Ja onhan se nyt muutenkin mainio blogi. Niin, enkä sitten ole se otsikossa mainittu Mari.

Syyskuun biisejä

Arttu heitti haasteen syyskuun viidestä parhaasta biisistä:

"Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!"

Nämä ovat aina niin vaikeita, koska kuuntelen musiikkia vähemmän tiedostavasti, mutta yritetään.

Jonna Tervomaa - Päästä yli (You Tubessa video, joka näköjään on kuvattu Helsingin kauppakorkealla)

Tämä on peruspopralli, joka saa hoilottamaan mukana. Ja jopa tanssahtelemaan niin, että kissa tuijottelee tympääntyneenä, että taasko se ämmä tossa heiluu.

"Mikä minusta tuli, yksi vierivä kivi
ei ainakaan mitä piti, mm, paskat siitä
mikään ei ikinä riitä, se on kai joku laki"

Maria Gasolina - Bebete nyt mennään (voi kuunnella MySpacessa)

Maria Gasolina vain on niin ihastuttavan viekoittelevaa. Tai sitten välillä tyttömäisen pirteää. Ja tässä biisissä mennään rullaavasti eteenpäin.

the dø - Stay just a little bit more

Biisi on tullut minulle radiosta tutuksi viime aikoina, ja myös tässä on kivan kepeää tunnelmaa.

Kaseva - Syksy

Koska tämä nyt vain on kaikkien syksyjen biisejä.

Kent - Saker man ser

Syksyyn kuuluu myös melankolia, jonka Kent hallitsee. Ja jostain jäi juuri tämä Kentin biisi päähän soimaan.

Haastan seuraavat tahot listaamaan syyskuun biisejään:

Kervå
Norppa
Polkkapossu
Inkvisiittori
Kata

- - -

Ja kiitokset muuten Sivustaan briljanteista, niitä en enää tällä kertaa jakele eteenpäin.

Panen sut heteroks ja muita havaintoja viikonlopulta

Perjantaina oli siis blogimiitti. Ansiokkaasti tapahtumasta ovat raportoineet ainakin Qimki, Sun Äitis, Kervå, Virkanainen ja Pni. Itse tietysti tallustelin hyvissä ajoin Weeruskaan, jonne sain pian seurakseni Helenan ja Loistavan Henryn (Hyssen isäntä, muuten). Myös ainakin Ilkka ja Suviko (lisäys: joka otti minusta kuvan vessassa, heh) olivat ensimmäisten saapujien joukossa.

Ja siitä se sitten lähti. Puhuttiin tietysti Mielityn kanssa tisseistä ja Olli teki tutuksi pekonirintaliivit.

Yllättävän pian huomasin tekeväni popcorneja. Kukaan ei tainnut edes kaataa punaviiniä (nautintoaineesta kiitos Kervålle, täällä olis vielä pöntöstä jämät jäljellä!) lattialle, eli siistiä porukkaa tämä jatkojen blogiväestö.

Seuraavana aamuna heräsin turvallisesti omasta sängystäni. Turvallisuuden tunnetta lisäsivät ne kolme muuta blogaajaa, jotka jakoivat pedin kanssani. 120 senttiä leveässä sängyssä on nelihenkisellä joukolla fiksua maata poikittain.

Onneksi luokseni päätyneille upouusille kengille ja kenkälaatikolle löytyi myös jo omistaja.

Blogipikkujoulujen järjestelyistä kantavat vastuun Virkanainen ja Pni, joten heitä saa ahdistella tilaisuuteen liittyvillä toiveilla.

Eilen lauantaina pukeudun hiukkasen näyttävämmin. Kolmekymppisjuhlien asuteemaksi oli ilmoitettu burleski. Tämän vuoksi minun oli pyydettävä Minhiltä takaisin kirpputorilta ostetut ns. pornosaappaat, jotka joskus reilu vuosi sitten kulkeutuivat Minhin haltuun.

Ennen bileitä kävin kuitenkin myös valokuvanäyttelyn avajaisissa. Enkä kiskonut punkkua kaksin käsin, vaikka kuvasta voisi näin kuvitella.

Illan juhlien sankaritar oli erittäin viehättävä ja hurmaava: ei näyttänyt ikä painavan! Ja todella mainiota ohjelmaakin bileistä löytyi.

Kaiken kruunasi Ex-poikaystävät, joiden show oli todella hauskaa seurattavaa. Sen jäljiltä jäi päähän soimaan "Panen sut heteroks". Poppoo esiintyy ensi viikonloppuna Bottalla, menkäähän katsomaan!

Ja mitä omaan pukeutumiseeni tulee, niin Ninni on osuvasti kuvannut myös minun arki- ja biletyylien erot. Mielestäni on hauskaa vetäistä välillä näyttävämmät vermeet niskaan, mutta normielämässäni, kuten nyt, olen jotain ihan muuta. Mutta ehkä sitten pikkujouluihin näissä goottihenkisissä vaatteissa!

Päivän asu:
Peruukki ostettu toveri Kissablondilta, taisin maksaa 25 euroa
Hanskat joskus muinoin alelaarista Seppälästä
Toppi H&M, hankittu ehkä kolme vuotta sitten?
Hame jostain perusvaatekaupasta, samoin kolmisen vuotta sitten
Alushame: tavallinen musta alushame, jonka reunaan ompelin punaista harsoa.
Saappaat: Lähetystori, noin 10 euroa, ostettu kesällä 2007
Kaulakoru: Vyö, joka on myös ostettu jostain alelaarista useampi vuosi sitten.

Väärät piuhat ja muut stressin aiheuttajat

Oma mokailu ärsyttää. Otin eilen väärän virtapiuhan Porkkanamafian kokouksen päätteeksi omaan laukkuuni, enkä tiedä, kenen se on ja missä on omani (enkä tietysti saa nyt maciin sellaista energiaa, jolla sitä voisi käyttää).

Mutta tämähän nyt on kuitenkin vain maallinen pikkuongelma, joka todennäköisesti ratkee jossain välissä. Vaikka tietysti sitä ennen on aiheuttanut todennäköisesti myös jollekin toiselle suunnatonta ärsyyntymistä.

Mutta isompiakin kriisejä voisi olla. Luin Ylioppilaslehdestä Saara Kunnaalan* kolumnin, jossa hän kertoi monien kaksikymppisten kärsivän kolmenkympin kriisistä.

"Harva kolmekymppinen on lapsellisen paniikissa keskeneräisestä gradusta, mutta
ikätovereitani se tuntuu stressaavan jo ennen kuin opiskelut ovat lähteneet
käyntiin. Niin ikään parisuhteen metsästäminen, pesänrakentaminen ja muu
pelleily aiheuttavat harmaita hiuksia jo ennen kuin ensiasunnon verhoja on
valittu. Rauhoittukaa, lajitoverit!" - - -

"Ottakaa rennommin, lomaa tai loparit, ettei tarvitse hankkia
bandana-huivia ja harrikkaa sitten isona.
Juuri mikään ei nimittäin ole niin vaikeaa kuin yleisesti luullaan."

Onneksi olen jo ehtinyt unohtaa, millaista oli kaksikymppisenä. Todennäköisesti stressasin typeristä asioista. Kolmekymppisenä olen ehtinyt tehdä sen gradun ja käväistä työelämässä ja todeta, että todellakin kannattaa ottaa rennommin.

Ja toisaalta en tunnu tajuavan, että olen jo oikeasti niin vanha kuin olen. Mutta ei kai se niin vaarallista ole.

Kannattaa vilkaista myös Torkkelin karvaisen komistuksen eli Villi-kissan* blogia, jossa on tällä kertaa vuokraisäntäni* kirjoitus. Teksti sisältää mm. havaintoja sodanjälkeisestä Georgiasta, viittauksia juoksuaikaan, pallien poistoon ja murhiin, kirjallisuuslainauksia ja herkkää kissa-analyysia.

Ja illalla sitten blogimiittiin. Tulkaa morjestelemaan sinne! Eilen lähentelin Ollia*, joten tänään lienee vuorossa joku muu.

- - -

Kirjoittaja on tavannut henkilökohtaisesti *:llä merkityt nisäkkäät ja arvostaa heitä. Itse hän kokee tietävänsä liian vähän oikeastaan kaikesta, eikä vieläkään omista ukulelea.

Taaperoita ja ukulelea

Tänään tapasin kaksi pientä ihmislasta, serkukset keskenään. Toisella tukka pörrötti, kuola valui ja silmissä oli aavistus viikarimaista katsetta. Toinen nukkui herätäkseen syömään ja ynisi äitinsä sylissä.

Äidit olivat kuulemma itsekin naureskelleet, että miten he tähän olivat päätyneet, työntelemään vaunuja ja hyssyttelemään tavaratalossa huutavia vauvojaan.

Otan vauvoihinkin kai turhan analyyttisen otteen. Siinä se on, nyytti, joka keskittyy elämän perusasioihin ja jolla ei ole vielä aavistustakaan maailman pahuudesta.

Sain kuulla, että vauvan myötä väistämättä katse siirtyy omasta navasta toiseen ihmiseen. Ei voi pyöritellä päässään elämäntuskaa tai urakysymyksiä, kun lapsi vaatii huomion ja energian. Tissiä, vaipanvaihtoa, lepohetkiä ja taas tissiä.

Itse asiassa tapasin molempien vauvojen isätkin. Eilisessä Hesarissa oli juttu (D1) otsikolla "Suunvuoro isällekin", joka muistutti siitä, että myös isät pitäisi ottaa huomioon eikä vain kysellä, miten äiti voi.

Siis kommenttina isistä: vaikuttivat hommansa hyvin hallitsevilta.

- - -

Luin Hodginsonin Vapauden ylistys -kirjasta pari ekaa lukua. Niiden ohjeina olivat "Aja polkupyörällä" ja "Soita ukulelea."

Fillarointi on tuttua, mutta mistäs saisin ukulelen? Minulle ystävällisesti jo linkattiin siitä, miten hienoa tuotantoa ukuleleporukka saakin aikaan, joten pakkohan tässä olisi opetella soittamaan.

Täysinäisiä tuntemuksia

Eilen totesin syömään tulleille (jep, Rappiotätikin oli taas!), että hölmösti sitä ajattelee, miten jää kaikesta kivasta paitsi, jos ei ole kavereiden mukana erilaisissa riennoissa. Niin kuin lauantaina jäin kotiin enkä ollut Lammassaaren Isle of Sheep -tansseissa.

Vaikka todellisuudessa harva tapahtuma on ihan sellainen kerran elämässä -juttu, että kauheasti kannattaisi harmitella.

Ja toisaalta sain luettua hyvän kirjan, sieltä kirjaston Bestseller-hyllystä napatun Tiina Raevaaran esikoisteoksen Eräänä päivänä tyhjä taivas. Raevaara kirjoittaa itse blogissaan:

"Eräänä päivänä tyhjä taivas on surrealistinen tarina taivaan täyttymisestä, tyhjenemisestä ja täyttymisestä jälleen. Se kertoo halusta hallita ja suojella, toisaalta halusta kuulua jonnekin, ja ehkä eniten siitä, kuinka paljon me valehtelemme itsellemme.

Tai: sellaisen kirjan minä tunsin kirjoittavani.
Lukekaa se, ja kertokaa, millaisen kirjan luitte."

Minä luin kirjan, joka kertoi hallitsemattomista peloista, toisaalta peloista, jotka tulevat todeksi, ja siitä, miten niitä vastaan haluaa suojautua keinoin, joista ei ole hyötyä. Toisaalta kirja kertoi myös ihmiskunnan järjettömästä toiminnasta ja oman paikan etsimisestä.

Vaikka kirja on surullinen, niin silti siinä on jonkinlaista toiveikkuuden pohjavirettä, valonhäivähdystä pilvien keskeltä.

Mainio, ajatuksia ja tunteita herättävä kirja. Ja ihmettelen, miten aikaansaavia toiset ovat: Raevaara on syntynyt 1979, väitellyt biologiasta, kahden pienen pojan äiti ja siinä sivussa vielä tuottaa vangitsevia tekstejä.

- - -

Muistutuksena perjantain blogimiitti. Sinne siis, jos et halua jäädä ihmettelemään, jäitkö jostain kivasta paitsi.