Tuoretta verta

Eilen kävin luovuttamassa verta, kun edellisestä kerrasta oli jo mennyt pitkälti aikaa ja Veripalvelu taas huhuili, että varastot on vähissä. Niinpä illalla pysyttelin alkoholittomissa juomissa.

Oli mukava kuulla, että Rappiotädin työelämä oli alkanut mukavasti. Ja sitten Rytmin pöytään kertyi lisää väkeä ja jutut heilahtelivat naapuri- ja vuokraisäntäkokemusten vaihdosta Huippumalli haussa -ohjelman tilityskohtausten taustakuviin ja tietysti saippuaan.

Tänä kesänä olen puhunut saippuasta varmasti enemmän kuin aiemman elämäni aikana yhteensä. Syytän tästäkin Rappiotätiä.

Tänään olen kantanut tavararoita ja tekaissut synttärikakun. Siihen tarkoitukseen taisin elämäni ensimmäistä kertaa ostaa valmiin kakkupohjan. Kakun tekeminen nimittäin tuli aika pikaisesta päähänpistosta, vaikka tämän toisen muuttajan juhlan olin toki jo aiemminkin tiedostanut.

Ihan kelpo kakku siitä tuli valmisaineilla: hilloa, vispautuvaa vaniljakastiketta, sitruunamaustettua rahkaa sekä karkkeja koristeeksi. Hoilattiin vähän kolmekymppistä ja sitten lapioitiin kakkua naamaan pikkuveljen uuden kommuunikodin alakerran lattialla. Kiva koti siitäkin varmasti tulee, ja se on vielä lähempänä minua kuin edellinen asunto.

Ja pihalla oli auringonkukkia.

Onnen muodostelmia

Pääkaupunkiseudun kirjastoissa toteutettava Bestseller-systeemi on kätevä: uutuushylly, jonka kirjoja ei voi varata ja joiden laina-aika on 7 vuorokautta. Näin kaltaiseni ihmiset, jotka yleensä lukevat kirjat vasta sitten, kun ne ovat jo päässeet pois varausjonoista hyllyihin lepäämään, saavat jopa ihan tuoretta kirjallisuutta eteensä.

Viimeisin oli eilen lainaamani Petri Tammisen Mitä onni on. Aloitin kirjan illalla ja lopetin tänä aamuna, sateen ropistessa ulkona, siinä sivussa rapsutellen kehräävää kissaa.

Pidän Tammisen lakonisesta tyylistä ja jotenkin hyvin arkisesta, mutta silti monitasoisesta tavasta kirjoittaa. Mutta jostain syystä tämä kirja ei kolahtanut ihan yhtä lujaa kuin Tammisen edellinen (Enon opetukset). Ehkä en osannut eläytyä nelikymppisen perheenisän maailmaan riittävän hyvin? Tai kenties jälleen kerran olin asettanut teokselle suuret ennakko-odotukset, ja kun ne eivät aivan täyttyneet, jäi pieni pettymys kaihertamaan.

Hienoja oivalluksia kirjassa oli paljon:

"Samaa turhanaikaista tunnelmointia oli minusta sekin, että Suomessa puhuttiin neljästä vuodenajasta, kun vuodenaikoja kuitenkin oli vain yksi, kesä, ja kaikki muu oli tämän vuodenajan syntymistä ja kuolemista ja kuoleman jälkeistä pitkää pimeyttä."

Mutta yksi lukemisen ongelma on se, että en siellä kirjastossa koskaan muista, mitä kirjaa joku suositteli tai mistä lukaisin arvostelut. Huuhailen hyllyjen välissä ja näpelöin kirjoja ja nappailen niitä, joiden takakansiteksti herättää kiinnostuksen. Kuten Helen Walshin "Lutka", joka olikin mainiota tekstiä.

Tiedoksi niille, jotka eivät seuraa Mari Koo -blogiani: pohdin eilen joutilaisuutta myös videolla. Koska minähän olen joutilas, ja jonkun mielestä kenties myös boheemi. On siis aikaa myös lukea kirjoja. (Ja sorry niille, jotka seuraavat toistakin blogia ja joutuvat näin sietämään samaa videopätkää molemmissa blogeissa.)

Nimiä ja kasvoja

Olen viime aikoina, varmaankin osittain Facebookin myötävaikutuksella, miettinyt, miten monta ihmistä olen tuntenut tähänastisen elämänsä aikana nimeltä. Miten monta heistä on unohtanut, ja ne nimetkin. Muistavatko he minua, ja jos muistavat, niin miten?

Ja on toisia, jotka muistaa hyvin, ja muistaa lämmöllä. Heille ehkä haluaisi sanoa jotain, kokeilla, vieläkö saisi yhteyden toimimaan.

Mutta toisaalta huokaisee, toteaa, että on näissä nykyisenkin elämän ihmisissä.

Kun ei heitäkään osaa lähestyä oikein, ei osaa valita sopivia sanoja, ei ottaa sitä askelta toista kohti.

Ja toiset väistämättä etääntyvät. Tuttavuus hiipuu, kännykkään tallennettu numero jää käyttämättä, vaikka sitä joskus katsoo ja miettii, pitäisikö tekstiviestin verran.

Viesti jää lähettämättä.

Ehkä huomenna.

Jos silloin olisi jotain sanottavaa. Ikään kuin ei riittäisi:
"Hei, ajattelin sinua ja tajusin hymyileväni."

Tukka vaihtuu, naama pysyy

Piti sitten testata Yearbook-naamailua noiden levynkansien jatkoksi. Melkein kuin peruukkeja kokeilisi! Alkuperäinen naamakuvani oli vähän huonossa valaistuksessa otettu, joten tummia varjoja syntyi siksi vähän liikaa. Mutta kelvannee tähän käyttöön.

1996

1986

1980

1978

1976
1968

1966

Lisäys: Pitihän tässä tietysti vielä onnitella Rappiotätiä työpaikasta! Sinällään on tietysti sääli, että ystävät menevät oikeisiin, vakituisiin töihin, eivätkä enää piipahtele luokseni päiväkahveille tuosta noin, mutta kestän sen kyllä.
Ja kutsun Rappiotätiä sitten työnjälkeisille kahveille.

Levynkansinaama

Minulla itselläni ei ole lp-levyjä, jonka vuoksi en ole voinut ottaa levynkansinaamakuvia (kuten vaikka Schizo, tai muut). Nyt siis piti käyttää tilaisuus hyväkseen.
(Juu, ei minulla maanantaisena aamuna todellakaan ollut parempaa tekemistä!)


Tuolla olisi vielä muutama houkutteleva kansi lisää...

Ja näytätkö henkkarit, kiitti!

Ehdin jo varata ajan poliisille, kun luulin kadottaneeni ajokortin. Mutta sitten se löytyikin repustani, sellaisesta sisätaskusta, jota harvoin käytän.

Joskus olen kasseistani löytänyt myös rahaa. Siitä tulee lapsellisen iloiseksi, joka on sinällään tyhmää, koska siinähän vain löytää omaa omaisuuttaan, jonka olisi kuulunut olla lompakossa tuhlattavana.

Mutta koska ajokortti löytyi, niin edelleen se paljastaa ison kokonsa vuoksi jo ennen syntymävuoden näkemistä, että olen aika vanha. Ne luottokorttikokoisethan ovat olleet käytössä jo pitkään, mutta minulle napsahti silloin aikoinaan vielä se lakanakokoinen versio. Sen vuoksi lompakkoa uudistaessa pitää valita malli, johon mahtuu iso kortti.

Ajokortissani olevassa kuvassa minulla on vaaleat ja pitkät hiukset ja nyppimättömät kulmakarvat. Nimikirjoituksessa koko etunimi ja sukunimen ensimmäiset neljä kirjainta ovat vielä luettavissa, kun nykyisin vetäisen etunimen vähän sinne päin ja sukunimestä K:n.

Kortin saadessani mietin, miten tuntuu olevan iäisyys siihen, kun kortti on viimeistä päivää voimassa (3.6.2047). Nyt tuo vuosilukukaan ei enää tietysti tunnu yhtä kaukaiselta.

- - -

Veljeni muuttaa uuteen yhteiskämppään Itä-Pasilaan. Kämppiksiä on vielä haussa, joten jos joku tuttu tai tutuntuttu tai vaikka tuntematon on kiinnostunut ja vailla kattoa päänsä päälle syyskuun alusta, niin voi sähköposteilla minulle, pistän sitten viestin eteenpäin. Ja olisi vähän kiire, joten mitä pikemmin, sen parempi.

Kommenttien kera

Sain eilen ammatillista palautetta, joka ilahdutti mieltä. Kummasti sitä aina välillä tarvitsee kehuja ja hyväksyntää, jotta jaksaa uskoa osaavansa jotain. Kun on sitä niitäkin hetkiä koettu, että ajattelee valinneensa aivan väärin ja oikeastaan olisi parempi tehdä ihan jotain muuta.

Mietin sitten sitä, miten paljon ihmiset menettävät itseään koskevia kehuja, kun eivät voi olla kärpäsenä katossa. Aika usein käydään ohimennen keskusteluja tyyliin "se Katariina on kyllä niin iloisen oloinen aina" tai "Veli-Pekka on hyvä organisoimaan" tai "Hilkalla on mainiot jutut".

Eikä kukaan kerro juuri kyseisille ihmisille näitä kommentteja.

(Ja tokihan selkien takana puhutaan myös vähemmän mairittelevia: myönnän itse heikkoina hetkinä syyllistyväni siihen, että kuvittelen muiden muualla napisevan, että miten se Marikin nyt sillai, ei tajunnut yhtään, ja huomasitteko, miten sen tukkakin oli ihan kauhea ja taitaa olla lihonutkin. Ikään kuin olisin niin kiinnostava, että muut jaksaisivat minusta suuremmin puhua.)

Parhaillaan olen taas poissa Torkkelilta, kun vuokraisäntä viettää siellä muutaman päivän. Vuokraisäntääkin olen kehunut muille monet kerrat: hän on hauska ja sympaattinen mies, avoin ja rehti. Enpä ole silti kai kertaakaan varsinaisesti sanonut sitä hänelle, tai kertonut, että on häntä moni muukin kehunut ja ollut kateellinen, että minulla on tuollainen vuokranantaja.

Tämä pitää korjata, kunhan taas seuraavan kerran nähdään.

Kolmessa päivässä läntisellä Uudellamaalla

Vasen polveni kipeytyi mystisesti pyöräreissulla. Ei tällaista vain ole ennen tapahtunut, ja toivottavasti menee levolla ohi eikä enää toistu.

Polvikivun takia tavoitematka eli 200 kilometriä ei aivan taittunut, kun Kirkkonummella oli eilen pakko vaihtaa bussiin. Mutta muuten reissu sujui yllättävän mukavasti, vaikka lauantain sade teki pyöräilypäivästä varsin rankan.

Eli Personal-Rainerin kanssa lähdettiin lauantaina linja-autolla Kampista Kirkkonummelle. Matkahuollon ohjeiden mukaan pyöristä oli ilmoitettu etukäteen, ja sattuipa niin mukava naiskuski, että antoi fillareiden tulla kyytiin ihan ilmaiseksi. "Kun itse ne kyytiin nostittekin."

Kirkkonummella alkoi sataa vettä. Välillä se taukosi, mutta sitten taas jatkui. Ja jatkui.

Ajettiin Siuntion kirkonkylän ohi ja siitä sitten Lohjan kunnan puolelle. Kiemurreltiin jossain pienemmillä teillä ja nähtiin paljon hevosia (siis talleja on tosi paljon tuolla läntisellä Uudellamaalla: lehmiä näkyi huomattavati vähemmän).

Mustion linnaan olisi ollut kiva tutustua paremmin paremmalla säällä. Olimme kuitenkin jo kostuneita ja nälkäisiä, joten vain söimme lounaan (joka oli hivenen hintava laatuun nähden) ja vedimme kastumista estävää varustusta paremmin päälle.

Minä taiteilin jalkaani hedelmäpussit nätisti sandaalin ja valkoisen urheilusukan väliin (hurjan tyylikästä!). Personal-Raineri veti paksummat muovipussin ilmastointiteipillä. Ensi kerraksi voisi hankkia oikeat sadesuojat kenkiin.

Ja vettä satoi. Ja kuraakin lensi.

Karjaalla pysähdyttiin kauppaan. Käytiin siis Lidlissä ja S-marketissa.
Hurjan eksoottista!






Puoli seitsemän aikaan olimme perillä majapaikassa, neljän kilometrin päässä Fiskarsista. Viimeiset ylämäet olivat aika kovaa kamaa, Torkkelinmäki tuntuu varsin leppoisalta poljeskelulta sen jälkeen.

Leviteltiin vaatteita kuivumaan ympäri tilavaa huoneistoa ja päästiin saunaan. Hyvin nukutti.

Sunnuntaina tutustuttiin Fiskarsiin, käytiin museossa ja käsityöläisten avoimissa tiloissa. Tietysti piti kuvata karvainen koira kielensä kera. Oli siellä lampaitakin, jotka olivat paljon kuvan koiraa äänekkäämpiä.



Sitten lähdettiin polkemaan kohti Tammisaarta. Sunnuntaina kertyi noin 70 kilometriä.

Tammisaaressa nousi tie pystyyn, mutta ei onneksi kovin pitkäksi aikaa. Joku paatti nimittäin meni samaan aikaan sillan ali, kun me olimme menossa yli.


Tammisaari-Inkoo -välille mahtui pysähdys Raaseporin linnaraunioilla. Se oli yllättävän jyhkeä rakennelma keskellä maaseutua.

Toinen pysähdys tapahtui Fagervikissä. Hieno paikka sekin, ja erityisen kivaa palvelua kahvilanpitäjältä.




Majoitus Inkoossa hoitui tällä kertaa suhteilla. Sama paikka, jossa juhlittiin kesän alussa, tarjosi taas pedin, ruokaa ja mukavia juttuhetkiä. Vieraanvaraisuus on ihmisissä hieno piirre!
Nyt sinne oli ilmaantunut myös uusia patsaita.

Polveni alkoi oireilla jo sunnuntaina, ja maanantaina oli pakko todeta, ettei tällä jalalla kannata Helsinkiin asti sotkea. Sinnittelin kuitenkin reilut kolmisenkymmentä kilometriä, jotta päästiin taas Kirkkonummelle.

Tänä vuonna enää tuskin tulee harrastettua näitä pyörämatkoja. En nyt sentään niin intohimoinen fillaristi ole. Mutta ehkä ensi vuonna voisi tehdä yhden pidemmän reissun vaikkapa Turun tai Ahvenanmaan suunnalla.

Poljen taas

Jaahas, You Tuben pätkät tulivat sitten pitkälti jälkijättöisesti julki. Eli te, joiden RSS-lukijaan naksahti vanhaa aineistoa, niin sorry, ei voi mitään ja teknologia on ihmeellistä.

Mutta nyt pistän viimeiset fillarireissun kamat kasaan. Melkoinen osa tuttuja tuntuu olevan Flow'ssa, mutta minä siis menen ihan johonkin muuhun virtaukseen. Eli odotettavissa muutaman päivän päästä taas raporttia reissaamisesta Uudellamaalla kaksipyöräisellä.

Siihen asti rullausta ja hikoilua. Toivottavasti ei ihan hurjasti vesisadetta.

Ah pehmeää pörröisyyttä

Tässä ne nyt ovat, kuvat vaatteesta, jonka eilen sain.

Olen tietysti itse osasyyllinen siihen, että kyseinen neule on hallussani. Minulla nimittäin on jo vanhastaan lepakkomainen kasariasu, joka on jokusen kerran kiskottu päälle öisinä hetkinä. Kera peruukkien tietysti.

Tästä johtuen eräät tahot ilmeisesti kokivat, että tarvitsen lisää samaa tyyliä ja toivat tämän jättikokoisen vaatekappaleen. Georgialaishattuun ja aurinkolaseihin yhdistettynä kyseessä on tietysti mitä lämpimin asu, kun istuskelen alkusyksyn aurinkoisina päivinä takapihalla.

Valitettavasti neule vie myös kohtuullisen paljon tilaa. Tämän vuoksi en voi mahduttaa sitä pyöräilylaukkuun ja ottaa mukaan viikonlopun retkelle. Olisihan tällä asukokonaisuudella varmasti myös Fiskarsissa katseita kerännyt.

Voi kun tähän vielä saisi jatkoksi Katan käsilaukun, joka väriltään sopisi hyvin yhteen hatun kanssa. Ja tietysti toisi ripauksen humppahenkisyyttä, joka on aina paikallaan.

Ja terkut tietysti Lumppuja & lureksia -blogiin! Arvaan, että siellä ollaan tällaisesta kateellisia.

(Eläimiä ei ole vahingoitettu kuvia otettaessa. Villi on jo sen verran iäkäs ja paljon nähnyt, ettei kissa saa tällaisista vaatteista traumoja. Toivottavasti. )

Boheemiuden ilmentymiä

Tänään yhdistin työn ja liikunnan ja pyöräilin Espoon Niittykumpuun. Ja mikä harvinaista, en edes harhaillut pahemmin. Espoohan on autoilijoita varten suunniteltu, joten pyöräillessäni siellä ajaudun kovin usein väärille reiteille (enkä osaa edelleenkään fillaroida sujuvasti Tapiolan läpi: joudun aina jonnekin, jossa on paljon jalankulkijoita tai muuta matkaa vaikeuttavaa).

Onneksi paluumatka on aina helppo. Olin jo Espooseen mennessä havainnut, että Didrichsenin museo mainosti ilmaista sisäänpääsyä tälle viikolle. Kulttuuria (etenkin ilmaista tai siis verorahoilla tai millä lie tuettua) kannattaa aina kannattaa, joten tietysti poikkesin ihmettelemään Henry Mooren tuotantoa.

Kuulin, kuinka nainen kertoi toiselle, että Moore vissiinkin teki pienipäisiä ihmishahmoja juuri siksi, että päät ovat tärkeintä.

Kivoja veistoksiahan ne olivat. Mutta jotenkin minusta Mooren kirjoittamat kirjeen hra Didrichsenille olivat kovin kiehtovia: kirjoituskoneella naputeltuja viestejä, joissa Moore usein kiitteli Didrichseniä kirjeistä ja pahoitteli, ettei ole vastannut. Yksi kirje oli saanut nopean jatko-osion, kun joku suomalainen arkkitehti oli vieraillut Mooren luona ja pian sen jälkeen eli Suomeen päästyään hän kuoli. Tästä Moore oli tietysti järkyttynyt.

Ja kaikissa kirjeissä se tyylikäs signeeraus. Pitäisiköhän harjoitella vähän omaakin allekirjoitusta tyylikkäämmäksi?

Iltasella sain sekä kukka- että vaatelähetyksen, tosin eri henkilöiltä. Kyseisestä tyylikkäästä vaatteesta pitää kuulemma laittaa nettiin kuva. Nyt on vähän synkän pimeä ilta kuvaustouhuihin, mutta lupaan, että tämä suunnittelun huipputuotos pääsee vielä esiin. Mielestäni se sopii aika hyvin yhteen valkeaan karvahatun kanssa...

Ei visioita, ei elämää suurempia elämyksiä

Joskus tarttuu innoissaan kirjaan, jonka kannessa on mainintoja tyyliin "vuoden lukuelämys". Ja aluksi kirja onnistuu tempaamaan mukaan, mutta jossain vaiheessa tahti hyytyy ja lopulta kirjan kahlaa loppuun toivoen, että siellä olisi tarjolla jotain, joka tekisi siitä lukuelämyksen. Mutta toivoo turhaan ja se ärsyttää, ja ärsyttää, kun tuli tuhlattua aikaansa kirjaan.

Joskus oma elämä tuntuu vähän tuollaiselta. Tai siis ehkä se, että kuvittelee muiden saavan elämästäni jotenkin omituisen tehokkaan ja hienon vaikutelman, vaikka todellisuus ei niin järin ihmeellistä olekaan.

Kun isänikin sanoi Liperissä, että miten ei ole tarvinnut tyttärestä huolehtia. "Kun sinulla on aina ollut selkeät tavoitteet ja muutenkin asiat hallussa."

Kysyin, että miten niin selkeät tavoitteet? Eihän minulla ole mitään hienoa elämästrategiaa, johon olisin määritellyt, että nyt otetaan askel tuonne ja siitä sitten sinne. Kunhan nyt olen huuhaillut, kuljeskellut, puuhastellut. Ei ole suuria visioita, on vain yritys elää niin, ettei ihan tajuttomasti vituttaisi.

Ja se luulo, että olisin jotenkin elämänmyönteinen ja iloinen. Pah! Minähän olen äkäinen ämmä ja pessimistinen. Isäkin sanoi, että minun pitäisi ajatella positiivisemmin. Mutta miten muka tässä hullussa maailmassa voisi olla hurjan optimistinen?

Mitä tehokkuuteeni tulee, niin se on hyvin rajallista ja rajoittunutta. Olen kuitenkin aika laiska ja mukavuudenhaluinen, ja koen tarvitsevani paljon aikaa siihen määrittelemättömään olemiseen, sohvalla (tai siis tässä kodissa sängyllä) makoiluun, ulkona haahuiluun.

Syksy on tyypillisesti ollut uuden aloittamisen aikaa. Nyt minulla ei ole mitään alkamassa, vanhatkin ovat jämähtäneet paikalleen tai kulkevat arkista omaa painoaan. Pieni epävarmuuskin kalvaa sisällä, ne pessimistiset jossittelut siitä, miten huonosti kaikki voikaan mennä.

Mutta en minä silti jaksa visioita tai strategioita luoda. Enkä edelleenkään osaisi vastata siihen työhaastettelujen vakiokysymykseen "missä näet itsesi viiden tai kymmenen vuoden kuluttua?".

Nautitut sienet

Sienisaalis on sujahtanut vatsoihin. Sunnuntaina nautittiin Alppipuistossa veljen tekemää orakas-raejuusto-pesto -mössöä minun leipomieni voisarvien täytteenä. Ja eilen kantarellit, tatit ja keltahaperot päätyivät sienilettuihin.

Koska sää oli suosiollinen, letut nautittiin takapihalla hyvässä seurassa, jossa keskusteltiin mm. purjosta ja Freudin suhteesta kyseiseen kasviin sekä olympialajien järjellisyydestä ja järjettömyydestä.

Tänään aloitin aamun tiskaamisella. Sitä ennen olin herännyt unesta, jossa pikkuveli ajoi pienellä polkupyörällä päin puuta ja loukkaantui sekavaan tilaan (nostin unessa neljä sormeani veljen naaman eteen ja kysyin, montako on pystyssä, eikä tolkullista vastausta tullut). Päätin lähteä kuljettamaan veljeä terveyskeskukseen ja nostin hänet syliini. Veli oli siis ihan aikuismitoissaan, mutta niin hän vain unessa kevyesti sain käsivarsilleni retkottamaan.

Äsken kahviteltiin vuokraisännän kanssa, joka palasi Tukholman reissultaan ja toi taas tuliaisia. Jos hän ei voi palata Georgiaan suunnitellusti kuun lopulla, niin sitten mies aikoo pitää muita lomiaan. Ja tänään hän joka tapauksessa lähtee Viroon.

Sisarukset sienimetsässä

Käytiin sienimetsässä Sipoon puolella, minä, pikkuveli ja se yksi tyyppi, jota myös Personal-Raineriksi kutsutaan.

Saalis ei ollut suuren suuri, vähän kantarelleja, orakkaita, pari tattia ja muutama muu lakikas. Mutta näin vaskitsan, pyöräilin sellaiset 50 kilometriä ja tallustelin metsässä varmaan kolmisen tuntia. Kivaa tuollainen. Ja nyt kieltämättä vähän väsyttää.

Ja sitten pyysin pikkuveljeltä kommentin videolle:



(Joidenkin mielestä on kuulemma oudon kuuloista, kun kutsun veljeäni Koistiseksi. Mutta sehän on tätä tunnettua rakkautta sukujuuriamme kohtaan!)

Saalis aiotaan nauttia Alppipuistossa piknik-hengessä ja musiikkia (mm. Plutonium 74 ja Cleaning Woman) kuunnellen, mikäli sää sallii. Saa tulla moikkailemaan.

Kiinnostuksen määrä

Moni paikka maailmalla saa kokea mullistuksiaan ilman, että se minua suuremmin kiinnostaa: kaukana ovat. Mutta sitten, kun siellä jossain on joku tuttu tai muuten läheisempi kontakti, niin kummasti uutiset kiinnostavat.

Niin kuin Georgia. Viime talvena tuli seurattua ihan uusin silmin siellä olleita levottomuuksia ja vaaliselvittelyjä. Nyt viikonloppuna kuuntelin radiosta asiantuntijakommenttia, jossa veikkailtiin, että sodan alkaminen alkusyksynä voi olla todennäköistä. Ja parhaillaan siellä ammutaan ja pommitetaan.

Vuokraisäntä on parhaillaan lomalla muualla eikä siis Georgiassa. Mutta nähtäväksi jää, vaikuttaako tilanne myös vuokraisännän työkuvioihin.

Mutta se nyt on tietysti pientä sen rinnalla, mitä sota aina aiheuttaa niille, jotka sen kanssa joutuvat suoraan kosketukseen.

Arkiset ilot

Eilen palasin siis Helsinkiin ja takapihalle. Vuokraisännän kanssa kutsuttiin porukkaa kylää: minä järjestin enemmän ruokapuolta ja isäntä hoiti juomat.

Niinpä vieraat saivat georgialaista punaviiniä ja pontikkaa (no myös kaljaa ja sen sellaista suomalaista) ja ruuaksi tarjottiin hapankaalipiirakkaa (tosi hyvää, suosittelen!), vihreää salaattia (kelpo yhdistelmä tuossakin, tosin auringonkukansiemenien tilalla oli tällä kertaa paahdettuja seesaminsiemeniä), leipää ja vuokraisännän tuomia, maistuvia georgialaisia maustekastikeita. Lihansyöjät saivat myös grillimakkaraa, kasviksia grillattiin, samoin kuin halloumia ananaksella jälkiruuaksi.

Ilta venähti kohtuullisen myöhään. Niin kuin hyvässä seurassa helposti tuppaa käymään. Ja sain vielä cd-levynkin, joka herättää keväisiä muistoja. Itse asiassa myös muinaisia Ilosaarirock-muisteluita syntyi välittömästi.

Ja tämä päivä on taas valunut jonnekin. Kahvia ja munkkeja takapihalla, keskusteluja suurista syvällisyyksistä, kuten miksei ole sanaa takakesä, kun on kerran takatalvi? Ja sitten on todettu, että on kuitenkin intiaanikesä. (Mutta ei intiaanitalvea.)

Lisäksi pohdintoihin kuului se, pitääkö miettiä työsuhdettaan uudelleen, jos työpäivän paras hetki on työmatka polkupyörällä. Minullahan ei sitä nykyisin ole, mutta olen joskus sanonut, että edellisestä työstä kaipaan sitä reilun kymmenen kilometrin fillarointia aamuisin ja iltapäivisin.

Enkä siis niin innokas ole, että nyt kävisin ihan huvikseni vetämässä moisen pyöräilyn aamulla ja iltapäivällä.

Sen sijaan viuhdoin taas kävelysauvat mukanani reilun tunnin.

Eri tavoin onnelliset

Eilen kävin tapaamassa vanhaa toveria ja hänen perhettään. Viimeisestä tapaamisesta lienee ainakin kymmenen vuotta, mutta kuten todettiin, niin ihmiset eivät juuri muutu, vaikka elämä heitä vie eri suuntiin. Toiset ovat päätyneet paluumuuttajiksi kotikunnan maalaismaisemiin, viettäneet kiireisiä vuosia opiskelujen, töiden ja lasten parissa, ja toiset asuvat kissan kanssa Helsingissä.

Mukava oli nähdä, yrittää parissa tunnissa saada hieman käsitystä siitä, mitä vuosikymmenessä on tapahtunut, millaista on arki nyt, mitä ajatuksia, toiveita ja tunteita.

- - -

Aamulla heräsin vieraan miesäänen huhuiluun siinä samassa huoneessa, jossa kasvoin lapsuutta ja nuoruutta. Nousin ylös, kiskaisin housut jalkaan ja säntäsin ulko-ovelle tavatakseni kalakassia roikottaneen miehen.

Tätä se on täällä maalla: tutut kalastavaiset henkilöt tulevat tarjoamaan osaa saaliistaan ovelle.

- - -

Äiti on ollut nyt reissussa, joten isän kanssa olemme olleet kahden. Isä ehdotti, että tekisin tänään lounaaksi ennen lähtöäni makkarakastiketta, kun olisi paketti vanhaksi meneviä grillimakkaroita. Pitänee yrittää, vaikka on pitkä aika siitä, kun moista ruokaa olen tehnyt.

- - -

Kommentoin isälle, että luotettavien tietolähteiden mukaan hän kuulemma katselee minua lämpimästi ja arvostaen, hellästikin.

Isä vastasi, että miten muuten sitä omaa, ainoaa tytärtään katsoisi?

- - -

Mietin myös sanoja ja niiden valintoja. Isä kertoi eräästä henkilöstä:
"Niin, se on ollut melkein koko ikänsä, no, onnellinen.
Nuorempana teki kyllä jotain töitä, mutta sairaseläkkeellä on ollut jo pitkään."

Blogimiitti perjantaina 5.9. Weeruskassa

Heitin tuonne miittiblogiin blogimiittikutsun perjantaille 5. syyskuuta, paikkana ravintola Weeruska Alppilassa.

Eli juuri sinä, joka tätä luet: sopii siis tulla paikalle, jos kiinnostaa höpötellä naamakkain! Tosin mikään pakko ei ole jutella juuri minun kanssani, sillä toivon mukaan läsnä on iso lauma blogiporukkaa.

Maalaisromantiikkaa

Radalla ja puskassa -kiertue on ollut viime päivät tehokkaasti puskaisena. Liperiläisessä mökkimaisemassa on vietetty pari yötä, ja siinä välissä yksi yö Turistin (nyk. KVG) kotikontujen savolaismaisemissa. Ja tietysti juhlittu hienot häät. (Ja puhuttu tisseistä, kun kerran Mielittykin oli paikalla.)

Juhlapöytä notkui herkkuja, ja sillä energialla jaksoikin jorata bändin meiningeissä. Sarvijaakkoa maistoin vain aivan pikkuisen, enkä heliumiakaan henkäissyt kuin vähäsen.

Ja myönnän testanneeni Turistin kuuluisia hääkenkiä hiukkasen, kun ne olivat morsiamen jaloista jotenkin juuri minun kohdalleni jätetty.

Rappiotädille on esitelty vanhempani, lapsuuteni maisemia sekä Ylämyllyn Shell. Saunottu ja pulahdettu veteen. Syöty karjalanpiirakoita.

Nyt jatkamaan puskailua.

Maalaislomaan

Vuokraisäntäni saapui Suomeen ja sain tällä kertaa tuliaisiksi maustekastikkeita, valkoisen karvahatun (lyhyempi karva kuin aiemmin saadussa mustassa) ja valtavan tyylikkäät georgialaiset villatossut, joissa kelpaa tepastella kissan perässä pihalla. Olen tainnut ennenkin mainita, että minun vuokraisäntäni on ihan paras.

Asuntoasiasta puheen ollen: pikkuveli etsii kommuuniasuntoa, eli useita makuuhuoneita käsittävää vuokrakämppää Helsingistä. Siis ei yhtä huonetta kommuunista, vaan kokonaista asuntoa, johon porukka voisi muuttaa.

Vuokraisäntäni jää siis nyt noin viikoksi Helsinkiin Villin kanssa, ja minä lähden kohti Pohjois-Karjalaa. Sieltä ajellaan huomenna Turistin häihin jännäämään, kuinka morsian selviytyy alttarille astelusta, onko sulhasella sormus tallessa ja millaiset herkut juhlapöydässä odottavat.

Häähumun jälkeen vietän maalaiselämää ja lomaa.