Etelänmatkalla

Kävin Tallinnassa kolmatta kertaa elämäni aikana. Oli aika mukava pikapyrähdys eli siis yksi yö hotellissa. Eipä tänä kesänä varmaan tuon kauemmas ulottuvia ulkomaanmatkoja edes tule tehtyä, ja toki Tallinnaan on kätevä lähteä (tällä kertaa matka päätettiin perjantaina).

Koska hyvä ruoka ja juoma on elämän suuria iloja, niin kahvilassa ja ravintolassa piti istua monta kertaa. Etenkin, kun vitriineissä on vaikka kuinka paljon houkuttelevia herkkuja.

Viron kielen hauskuus piilee aina siinä, että se on tarpeeksi lähellä suomea. Kun oma huumorintaju on niin mauton kuin on, niin tarjoilija nimeltä Külli on saa hihitystä aikaan.



Onneksi matkaseuralainen tottelee myös titteliä "miun oma personal 

Rainer", joten sunnuntaina käveltiin varmasti yli kymmenen kilometriä. Kuljeskeltiin Vanhasta kaupungista Kadriorgin puistoon ja käväistiin palatsin pihamaalla (josta kuva).

Rainer kommentoi muuten jossain välissä, että "aina sä väläytät ton hymys kuviin". Ei se tosin kai sitä tarkoittanut, etten olisi reissussa muuten lainkaan hymyillyt.



Jotakin mystistä reittiä kierrettiin myös taidemuseo Kumuun.
Nykytaiteen varsinaiseen taidetarjontaan ei jaksanut nyt tutustua, mutta museokaupassa sentään vierailin.

Kissajuttuja, jeah! Kun omaa hymyä ei tähän kuvaan saanut, niin sentään oman nimen. Mitään en ostanut täältäkään.

Personal Rainerin ansioksi on laskettava myös jalkahieronta, joka päivän kuljeskelun jälkeen tuli tarpeeseen.

Suurimmat ostokseni tein Lush-saippuakaupassa (ei oikein ollut shoppailufiilistä, joten kaupoissa kiertäminen oli hyvin vähäistä). Tämän kaupan tuotteita olin kuullut kehuttavan, joten oli pakko päästä itse tutustumaan. Ja olihan se puoti täynnä herkullisen houkuttelevia, värikylläisiä ja miellyttävänoloisia saippuoita. Niistä pitää raportoida paremmin Kulutusjuhlan puolelle.

Reissussa on aina aiheellista kuvata eläimiä. Hevosia ei vastaan tullut yhtään, joten piti tyytyä häntäänsä heiluttavaan koiraan.


Ja vielä lopuksi tissikuva niille, jotka sitä ovat kaipailleet: neitonen makaili siellä nykytaiteen museon liepeillä.

Onni, kipu ja ikä

Tulin juuri kotiin jatkoilta ystävän luota. Olimme juhlineet toisen ystävän syntymäpäiviä (kaunis ja fiksu vanhenee väistämättä, mutta on edelleen kaunis ja fiksu), ja läsnä oli tietysti ystäviä. Juhlan kunniaksi lakkasin varpaankynnet, meikkasin, valitsin keltakuvioisen mekon ja korkeakorkoiset sandaalit.

Ensin keskustassa juomaa ja ruokaa, sitten kotoisammille nurkille eli Riston keikalla Libertessä (kolmas näkemäni Riston keikka reilun kuukauden sisään). Jossain vaiheessa keikkaa huhusin Rappiotädin korvaan, että hiki valuu nyt jo sisäreittä pitkin. Oli siis kuumaa, vellovaa, valloittavaa.

Ja baaripöydän ääressä keskustelua arvoista, eri mieltä olemisesta, haaveista, valinnoista, ihmissuhteista, tavasta tehdä asioita, arjesta, kiireestä, mielipiteiden merkityksestä.

Siitä jatkoille, kunnes lopulta tepastelin lyhyen kotimatkan. On siinä puolensa, että ystäviä asuu Kalliossa.

Nyt kotona, ikkuna auki, lintu sirkuttaa, jossain menee hälytysajoneuvo.

Paljon onnea meille kaikille, jälleen kerran.
Illan lause: "Kipu lisää tuskaa".

Öiset liekit

Minulla oli joskus lapsena kausi, kun jollain tasolla pelkäsin paljon tulipaloa. Ehkä meille oli koulussa puhuttu tulipaloista ja siitä, miten sellaisen tapahtuessa tulisi toimia, ja minulle jäi kuva, että ne ovat hyvinkin normaali asia ja taloja palaa tuosta noin jatkuvasti.

Näin ollen suunnittelin illalla sängyssä maatessani, kuinka rikkoisin ikkunan, jos tulipalo syttyisi. Ja jos kissa nukkuisi vieressäni, kaappaisin sen mukaani. Tai kuinka mahdollisesti pystyisin auttamaan vanhempiani tai veljiä. Mietin, mitä tavaroita ehkä surisin, jos ne tuhoutuisivat, ja minne perheemme päätyisi, jos koti palaisi poroksi.

Nyt havahduin miettimään asiaa siltä kannalta, että yleensä nukun yöt alasti. Jos tulisi tarve ponkaista vauhdilla ulos asunnosta, niin olisi varmaan syytä kaapata jotain päälleen. Ettei nyt ihan ilkosillaan tuolla tepastelisi. (Ikään kuin sillä nyt olisi suurta väliä.)

Vai pitäisikö sittenkin ryhtyä käyttämään pyjamaa tai yöpaitaa? Mutta koen ne jotenkin häiritseviksi, unessa pitää saada olla mahdollisimman vapaa kaikista. Paitsi tietysti päivänokoset ja muut nukahtelut voi tehdä missä vain ja miten tahansa pukeutuneena.

Ja sehän on selvä, että edelleen tietysti ensimmäisenä nappaisin kissan mukaan, jos hätätila iskisi.

Mutta nyt hyvää yötä: nukkuminen on kivaa ja sitä on tullut viime aikoina harrastettua runsaasti.

Olkaimellisten ostossa

Kävin tänään työn vuoksi Ruoholahdessa fillarilla, ja takaisin tullessa pysähdyin Kampin kauppakeskukseen. Ostin läppärirepun (oikeastaan sain sen synttärilahjaksi siltä yhdeltä mieheltä ja onhan Sun Äitis on varoitellut olkalaukun kantamisen vaaroista). Ei se niin hieno reppu ole, mutta kelpaa: mielestäni tyylikkäitä reppuja on ylipäätään vähän, saati sellaisia, joissa MacBook aka Viti Cuulas kulkisi turvallisesti.

Olisin ostanut myös muita olkaimellisia tuotteita eli rintaliivit, mutta se haluamani mallin oikea koko oikeasta väristä (musta) oli loppu. Tässä liivimallistossa ympärysmittani on tällä hetkellä 65 ja kuppikoko E. Ettäs tiedätte, jos haluatte hankkia minulle Changen liivejä.

Tai jos kuvittelitte, että kuppikoko E tarkoittaa välittömästi mielettömiä meloneita. Minullahan on tietysti mielestäni hyvät tissit, mutta eivät ne erityisen suuret olet. Harvassa paikassa vain myydään laajempaa valikoimaa liiveistä, joiden ympärysmitta on pieni (siis 65 tai edes 70) ja kuppikoko iso (vähintään D).

Kuppikoosta huomaa myös läskin kerääntymisen kroppaan. Noh, tisseistä se sitten lähtee, jos joskus lähtee.

Liivejä ei siis tullut, mutta tuli kirja. Nimittäin kävi äskettäin niin, että Yliopisto-lehteen kirjoittamani jutun perusteella sain sähköpostia, jossa minulle tarjottiin aihetta eli purukumia ja sen historiaa käsitellyttä kirjaa. Tarjoukseen piti tarttua, ja porhalsin siis hakemaan teoksen ennestään tuntemattomalta henkilöltä, joka paljastui myös blogini lukijaksi. Ja meillä on yhteisiä tuttujakin. Eli terkkuja vaan sinne suuntaan!

Kaikenlaisia kavereita

Eilen päädyin Kallion kirjastolla selailemaan Hanna Arvelan sarjakuvakirjaa Mistä on pienet tytöt tehty.

Hihittelin siellä itsekseni, ja viereisen stripin kohdalla hihitys yltyi. Toki toivon, ettei kovin moni ole juuri tuolla tavoin ajatellut, jos minut on kännykästään poistanut.

No, en sentään ole angorainen hamsteri kennelnimeltä "Bitch giving arse away for free in here". (Enkä edes muotovalio: farkut ei todellakaan mahdu nyt päälleni ilman ahdistusta!)


Ja jostain syystä tuosta alla olevasta piirroksesta tuli mieleen Joonas.

Puu, pensas ja asfaltti

Tänä juhannuksena en poistunut Kalliosta. Suuren osan ajasta vietin omassa kodissani ja takapihalla, ja välillä suoritin vierailuja toisten koteihin ja puistoalueille.

Tämä ei tosin tarkoita sitä, että juhannus olisi ollut jotenkin rauhallinen, vaan meno oli varsin, no, menevää. Ne peruukit ja sen sellaista. Joillakin lienee taas ties mitä kuvamateriaalia.

"Elämä on hidas ja tuskallinen kuolema", todettiin torstaina. Ja monta kertaa päivien aikana sanottiin "Pilalla, pilalla".

Tämä ei tosin tarkoita sitä, että ihmiset olisivat olleet jotenkin vakavahenkisiä tai negatiivisessa mielentilassa, vaan he olivat riehakkaita ja iloisia.

Paljon kivaa, paljon naurua, paljon ruokaa ja juomaa. Erittäin hyvä juhannus.

Tarinoita ja palasia

Luin Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita -kirjan loppuun. Teos voitti Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003, joten pikkuisen minua voisi syyttää siitä, että seuraan kirjallisuutta vähän jälkijunassa.

Eli kuten Pulla, niin luen kaikki kohuromaanit vasta sitten, kun kaikki ovat jo unohtaneet, miksi niistä kohuttiin. Ostan kirjoja vähän, enkä edes saa niitä kovin usein lahjaksi, joten suurin osa lukemistani teoksista kulkeutuu käsiini kirjaston hyllystä. Ja hyllyyn asti kirjat päätyvät vasta sitten, kun kukaan ei niitä enää varaa.

Mutta oli se kyllä hyvä teos! Aluksi en meinannut oikein päästä kirjan imuun, mutta vähitellen uppouduin ja lopulta tempauduin. Siis oletettavasti palkintonsa ansainnut teos.

- - -

Olen jälleen miettinyt sitä, miten muut minut näkevät eri tavoin kuin itse teen, ketä kaikkia olen elämäni aikana kohdannut, kenet kokenut tärkeäksi, miten monta nimeä unohtanut.

Satunnaisesti tipahtelee paloja: Facebook tekee lähestymisen helpoksi, vaikka välissä olisi vuosia.

"Sä olit mun suosikki", monta vuotta nuorempi pikkuveljeni kaveri viestittää ja saa minut hymyilemään: en kyllä todellakaan moista tajunnut silloin.

"Muistan sut hauskana", vanha koulukaveri kirjoittaa, ja mietin, että enhän minä mikään hauska ollut, vai olinko sittenkin?

Kolmas kertoo muuttaneensa kotikaupunkiinsa, puoliso ja kaksi lasta, ja onnittelen, kerron asuvani kissan kanssa, ja toinen vastaa lukeneensa joskus blogiani, ja yllätyn: tekevätköhän niin jotkut muutkin vanhat toverit tietämättäni?

Ja mietin, mikä on suhteeni nykyelämäni ihmisiin vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua. Ovatko he arjessani? Jos eivät, millaisena minut muistavat? Olenko nyt jonkun suosikki tietämättäni?

Ja miten sanoisin joillekin, että olet sellainen ihminen, jonka en todellakaan tahdo jäävän vain Facebookin nimeksi, vaan toivoisin, että vielä kymmenen vuoden päästä tulisit kahville, lähtisit kävelylle tai istuisit piknikille kanssani?

Tunnelmapala

Sateen jälkeen kuljen Torkkelinmäelle ja pysähdyn hetkeksi puistikkoon. Taas keskellä kaupunkia, mutta silti niin suojassa, juhannusruusut jo lakastuneina, nurmikko märkänä.

Aina uudelleen jaksan hämmentyä tästä paikasta, ihmetellä sitä tuuria, jonka ansiosta täällä asun. Kai kohtaamisilla on vielä suurempia merkityksiä, joita ei aina ymmärrä.

Niin kuin minun ja kissan elämien yhteenlimittyminen. Päästän Villin ikkunasta takapihalle ja kiipeän itse perässä. Seuraan Villin kepeää tassuttelua ja tutkailua, kunnes kyykistyn ja kutsun eläimen luokseni. Nostan sen syliin, rapsutan ja lässytän, miten se on ihan paras kissa ja hieno ja komea. Siirrän kehräävän eläimen sisään ja kapuan itse taas perässä.

Miten kissan kanssa on niin vaivatonta, tietää paikkansa ja tehtävänsä. Rutiinit toistuvat, ja voin sanoa samat asiat ilta illan jälkeen.

Koen naurettavaa ylpeyttä siitä, miten kissa on minut hyväksynyt: sen vaikean alun jälkeen tulemme hyvin toimeen, Villi makaa nytkin pöydällä lähelläni ja varmaan taas nukkumaan käydessäni tulee vieraan rapsuteltavaksi.

Sisällä huomaan, että vilkasta elämää on jälleen kokoontunut vedenkeittimen läheisyyteen. Muurahaiset ovat palanneet: niitä kipittää pöydällä suurena joukkona, ja seuraan letkan liikettä. Sieltä niitä taas punkee, ikkunan alta lautojen raosta.

En edelleenkään ymmärrä noista olioista sen enempää, mutta mietin, onkohan sadevesi täyttänyt jonkun niiden pesäpaikan ja sen vuoksi ne nyt taas tulevat sisään. Levitän lautojen päälle leivinjauhetta: kai ne tälläkin kerralla poistuvat aikanaan.

Not in my back yard!

Olin sulkenut kirjan ja silmäni, valmiina vaipumaan päiväunille, kun pihalta alkoi kuulua ärsyttävää pärinää. Ensiksi ajattelin, että kyseessä on ruohonleikkuri, mutta ihmettelin, miksi sitä ruohoa taas leikattaisiin. Nostin päätä sängystä ja havaitsin miehen hääräävän pihalla lehtipuhaltimen kanssa.

Aivan. Juuri sellaisen ärsyttävän vekottimen, joka pitää ääntä ja josta lähtee inhottava polttoaineen katku. Huoltomies puhalteli sillä asfaltille tipahtaneita, tuon jonkun ison puun siemeniä, jotka olivat kasautuneet läjiksi pihan reunamille.

Ärsytti, että päivänokoseni keskeytettiin moisen typerän laitteen vuoksi. Etenkin, kun ne puun siemenet olisi ihan näppärästi voinut lakaistakin.

Tajusin myös toisen syyn ärtymykselleni. Sen tausta on lapsuuden ja oletettavasti etenkin nuoruuden kesissä.

Lapsuuspihapiirimme kuului (tai on se siellä edelleen) myös vanha talo, jonka yhdessä kamarissa majoituin kesäisin viileyden ja rauhallisuuden vuoksi. Viime vuoden juhannusyössä otetussa kuvassa vanha talo pilkottaa punaisena oikealla reunalla, keltainen on se uudempi.

Usein vetäydyin omaan rauhaani ja vaaka-asentoon lukemaan kirjaa, yleensä Ylämyllyn kirjaston hyllyiltä käteen tarttunutta, vaihdellen rikoksia ja kauhua, romantiikkaa ja hevosia, nuoruutta ja tietoa (olisipa mielenkiintoista nähdä omat lainaustiedot noilta ajoilta: sitä luki niin sumeilematta mitä tahansa, joka eteen sattui).

Tyypillisesti siinä samalla sitten torkahdin. Valitettavasti noitakin lepohetkiä häiritsi toisinaan ulkoa kuulunut meteli, ruohonleikkurin käynnistys tai traktorin pärähdys.

Vielä useammin häiriötekijä oli äiti, joskus jompikumpi veli, joka tuli komentamaan johonkin puuhaan: kitkemään, kattamaan pöytää, kastelemaan kukkia, poimimaan mansikat.

Kun minä jo silloin, kuten nytkin, tyytyväisenä vain lukisin ja lötköilisin. Tai jos pitää kotitöitä tehdä, niin mieluiten leipoisin.

Millintarkkaa

Muistin tänään peiliin vilkaistessani tarkistaa ylähuulen karvatilanteen. Huikkasin Rappiotädille, että musta karva on tosi pitkä ja näkyvä, ja toveri tuli tarkastelemaan tilannetta. Nyppäisin karvan irti.

"Siis miten voi olla näin pitkä! Varmaan sentin!", hämmästelin.
"Höpö höpö, näytäs nyt... Öhöm, no ei toi ole kuin korkeintaan kahdeksan milliä", yritti Rappiotäti rauhoittaa tilannetta.

Näin ne mittasuhteet menevät ja karvat kasvavat vanhenemisen myötä.

Alkuperäinen suunnitelma Kaivopuistoon menemisestä ei toteutunut. Ensiksi sää oli epävakaa ja toiseksi totesimme, ettei ihmisjoukkojen keskellä olemisesta innostanut niin paljon.

Olemme todellakin vanhentuneita, mukavuudenhaluisia ja karvaisia.

Luomisen taiteellinen riemu

Viime vuonna innoittajina olivat kirjojen avauslauseet. Tänä vuonna niitä olivat kaupunkien ja kuntien mainoslauseet. Meno oli taaskin hillittömän taiteellisen riehakasta ja riemukasta, ja samalla tuli vaellettua Vallilan Hauhonpuistosta Hakaniemeen Juttutupaan.

Siinä matkan varrella mm. tavattiin laatoitustyöt parvekehommiin vaihtanut Kari ja uskomattoman tyylikäs Pikku-Vallilan miesasiakas, otettiin vauhtia, rapsutettiin suloista kissaa, kuvattiin mustaa pitsiää ja ylintä oksaa, hoilattiin kuumaa kesäkatua livekitaroinnin tahtiin, nautittiin gintonicit, vedettiin peruukit päähän ja puhuttiin saksaa.

Eilinen meno oli hyvää jatkoa jo torstaina alkaneelle kulttuuritoiminnalle. Silloin olin jopa Töölössä asti katsomassa Kurjaa joukkoa ("Älä nuuski, raavi, lallattele, hymise, huoju, haise, söpötä, koske, kaiva, näytä, puhalla, aivasta, paijaa itseäsi, liiku, tuijota, tee numeroa, tassuttele äläkä ihmeessä ota laukka-askelta niin että muut näkevät tai myönnä että tykkäät.")
Samalle illalle sattui myös pienimuotoinen taidetapahtuma Kalliossa, josta poistuin Kustaa Vaasan valomerkin kautta.

Kiirettä on siis pitänyt. Mutta sellaista se on, kesällä, onneksi. Ja onneksi on niin paljon kivoja ihmisiä.

Herkullista elämää ja tyyliä

Eilen tiistaina oli vatruskainen ja marttahenkinen ilta. Siitä on turha kirjoittaa sen enempää, sillä Kervå on tehnyt todella taidokkaan lifestyle-raportin, joka sisältää sekä tekstiä että kuvaa.

Kiitän Kervån lisäksi pääleipojaa eli Minhiä, suklaantuojaa eli Rappiotätiä sekä kakkossmarttia eli Ollia (joka myös kuvasi niin kissaa kuin ruokaa).

Tästä on hyvä jatkaa leivontakokoontumisia. Onhan se selvää, että sushi on so-last-season, kun perinteiset karjalaisherkut iskevät makuhermoihin tehokkaasti.

Tänään olen viilettänyt ympäriinsä ja kokenut pientä sukkahousuahdistusta. Tai no, lähinnä huvittuneisuutta.

Viikkiin pyöräillessä satoi melkoisesti eli kastuin osittain. Siis hiukseni ja vartaloni alaosa eli hame, kengät ja sääret, jonka vuoksi riisuin sukkahousut (niihin oli lentänyt myös aika tavalla rapaa) ja laitoin ne sadetakkini hihaan. En tietenkään muistanut, että ne sukkikset oli tungettuna sinne, kun taas tempaisin takin päälleni ja hyppäsin pyörän selkään. Oli varmaan tyylikäs näky, kun sukkikset lepattivat takin alta vapaana minun polkiessani menemään.

Onneksi sade lakkasi ja pysähdyin riisumaan takin, jolloin havaitsin tapahtuneen. Ilahduin tietysti siitä, että sukkikset sentään pysyivät menossa mukana. Enkä edes ehtinyt nolata itseäni kuin muutaman kilometrin ajan.

Parhaana on parempaa

Sain taannoin kirjan omistuskirjoituksella. Teoksen perusteella päättelisin kirjoittajan olevan kiinnostunut urheilun ohella yleisestä maailmanmenosta ja rahan liikkeistä, mutta myös googlettamisesta. Kirjasta ovat peräisin seuraavat lainaukset:

"Ei aika ole rahaa, minkä ymmärtää helposti, kun kääntää sanajärjestyksen. Raha ei ole aikaa. Kysykää keneltä tahansa hyväpalkkaiselta kiireiseltä ihmiseltä, esimerkiksi itseltänne.
Raha on helposti liikkuvaan muotoon muutettua valtaa. Aika on elämän mittayksikkö."

"Sekä urheilujuomien että urheilun ja kuntoilun lisäravinteiden myynti on kasvanut reippaasti. Tästä voisi päätellä, että suomalaiset ovat ryhtyneet liikkumaan.
Yhtä hyvin voisi tosin päätellä, että suomalaiset ovat ryhtyneet urheilemisen sijasta nauttimaan urheilujuomia ja -ravinteita. Ikään kuin onneen olisi oikoteitä."

"Jos tämä kolumni tuntuu tylsältä, niin odottakaapa vaan viisi vuotta, niin ehkä se präntätään vähän harmaammalle paperille ja otetaan värikuva pois. Silloin se muuttuu kirjallisuudeksi."

"Kun nykyään puhutaan turvallisuudesta, tarkoitetaan useimmiten hälyttimiä, lukkoja ja aseita. Voisi ajatella päinvastoinkin: turvallisuus tarkoittaa olotilaa, jossa noita laitteita ei tarvita."

"Erityisesti työnteon oppaissa opetetaan nykyisin sanomaan ei. Sanavarastossa olisi hyvä olla myös kyllä.
Kyllä on hyvä sana aina silloin, kun tarjolla on jotakin uutta, vierasta ja pelottavaa, oli kyseessä sitten avantouinti, tanhuilta, uusi toimenkuva tai uusiin ihmisiin, kulttuureihin ja paikkoihin tutustuminen.
Fiksu ei kadu sitä, mitä on tehnyt. Mutta fiksukin kaduttaa kaikki se, mitä ei tehnyt."

Lainaukset ovat siis Pekka Seppäsen kirjasta Parhaat kolumnit. Epävirallinen totuus 2000-luvusta.

Tekstejä voi lukea netissäkin, mutta kovat kannet ovat aina kovat kannet. Etenkin, kun ne on saanut ilmaiseksi ja kun ne ovat tyylikkäät. Ja se omistuskirjoitus!

Kirsikanvarret solmuun suussa ja muita kesäisiä

Kuva ei tietysti mitään todista, mutta sen verran läsnä oli muita ihmisiä, jotka voivat vahvistaa tapahtuneen: kirsikanvarren voi vääntää suussaaan solmulle.

Tämä tuli kokeiltua Käpylän kesäjuhlilla.

Lisäksi kokeiluihin kuului Rappiotädin raparperipiirakka (no ei se hänen keksimänsä resepti ole, mutta on löytänyt sen: tässä maailmassa tiedon hallinta on oleellista). Piirakka oli lupausten mukaisesti todella herkullista, ja sitä leivottiin viikonloppuna kahdesti eli ensin tupariviemiseksi ja sitten kesäjuhlaevääksi.

Viikonloppuun kuului siis paljon kivaa ja ilahduttavaa: ihmisiä, höpinöitä, ruokaa, musiikkia, aurinkoa ja yksi piirros.

Niin, ja kiitos kysymästä: peukalo voi jo hyvin, pikkuisen arka ja turvonnut se vielä on, mutta kyllä tällä jo mainiosti tietokonetta naputtaa.

Helmoissaan havaitut

Eilen luentokumppaniksi mukaan tullut turkuhenkinen kysyi, arvaanko, mikä tilanne hänelle tuli mieleen punaisesta mekostani. Sanoin, että kenties tuutorina olemiseni (kyselijä oli siis silloin kuluttajaekonomian uusi opiskelija). Osuin oikeaan.

Oli siis alkusyksy vuonna 2002, ja olin pukeutunut samaiseen punaiseen pitkään mekkoon, jossa taisin luuhata sinä kesänä paljon. Ilmeisen mieleenjäävä asuste uusien opiskelijoiden edessä ja heitä johdatellessani pitkin Viikkiä.

Sama mekko on yhä minusta mukavaa päälläpidettävää. Nyt, kun en käteni vuoksi voi pyöräillä, voin huoletta käyttää pitkiä helmoja.

Kuva on otettu tänään takapihalla (Kallio kukkii ja viheriöi, kuten näkyy, valitettavasti juhannusruusut eivät otokseen mahtuneet), päälläni se punainen mekko ja sylissäni hurja kissapeto. (Klikkaamalla isommaksi, niin näkyy myös Villin ilme paremmin).


Elukka hurmasi tänään livenä taas yhtä ihmistä, kun Pikkukeiju teki vierailun Helsinkiin ja vietti kanssamme aamukahvihetken takapihalla. (On se taas muuten jännä havaita, miten jotkut ihmiset tuntuvat jännästi tutuilta ja helpoilta, vaikka heidät on kohdannut vain pari kertaa. Toisissa on sitä jotain.)

- - -

Lisäksi bonuksena havaittuja kohtaamisia:

Mies halaa naista pyöräilykypärä päässä.
"Tiedäthän sen kappaleen, jossa lauletaan, ett mun sydämellä on kypärä?"
"Joo, tiedän. Mut ei sun sydämelläs ole edes kypärää."
"Niin", mies huokaisee hiljaa. "Pitäis ehkä olla."
"Mut mun sydämellä onkin kokopanssari", nainen tokaisee, yhä miehen halauksessa.
"Tämmöisinä hetkinä vaan edelleen tunnut just mulle sopivalta", mies vastaa.

Peukut

Aamulla nöyrryin lääkärivierailulle, jossa todettiin tulehdus ja annettiin antibioottiresepti. Käsi on turvonnut, eli esimerkiksi peukalo on saanut silminnähden lisää kokoa.

Kipeän käden vuoksi en voi kunnolla kätellä (itse asiassa moni muukin toiminto, kuten kynän pitäminen tai housujen napittaminen, vaikeutuu merkittävästi tehokkaan peukalo-otteen puutteen vuoksi). Niinpä ilmoitin lounasseuralaiselle, että hän on velvoitettu halaamaan minua. Ei kuulemma pistänyt pahakseen.

Tänään minun piti olla myös kuuntelemassa Naomi Kleinia. Paikalla olisi pitänyt olla paljon aikaisemmin, sillä saliin ei enää mahtunut. Mutta näin kyllä Kleinin muutaman metrin päästä kadulla, ja onhan sekin jo jotain.

Kun tämä peruuntui, siirryimme luentoseuralaisen kanssa takapihalleni nauttimaan kesästä. Vallan hyvä vaihtoehto olikin.

Hemmetti, että kirjoittaminen on nyt hidasta ja hankalaa.

It's complicated

Oikeaa peukaloa ei voi liikutella ilman kiputuntemuksia ja se on selvästi turvonnut. Enkä saa kättä nyrkkiin, sormien taivutus moiseen ei onnistu. Eli ei paljon voi konetta naputtaa. Tapausselostuksen kirjoitin toisaalla jo aiemmin:

"Oltiin takapihalla kissan kanssa aamuteellä ja sinne jolkotteli myös kohtuullisen isokokoinen koira vapaana, kun sen omistaja toi roskia. Viltsu ei tykkää koirista, etenkään "omalla" pihallaan, ja sehän sitten säntäsi koiran kimppuun, aikeenaan ilmeisesti ns. kynsiä silmiä päästä. Piti rynnätä väliin ja minä sain tietysti kämmeneen osuman. Ilmeisesti koira kuitenkin säästyi pahemmilta vaurioilta.

Pikkuisen yli-iso ego katilla noissa uhitteluissaan.

Yllättävän kipeäksi tulee käsi, kun kynsi/hammas uppoutuu oikeaan kohtaan."

Siis kissa kai puri peukalon juureen tiimellyksen keskellä. No, jäykkäkouristus on voimassa, ja terveyskeskuksesta kehottivat tarkkailemaan tilannetta. Pikkuveli tutkaili kättäni ja hänen mielestään lääkärireissu ehkä kannattaisi, mutta minähän en ihan pienistä lähde valittamaan.

Sellaista se yhteiselo, välillä monimutkaista, myös asuinkumppanin kanssa.

Siirryn lepuuttamaan kättä ja itseäni vaakatasoon.

Rinnassa liekehtii

Ensimmäistä kertaa saan syntymäpäivänä sellaisen lahjan, joka samalla kertaa annetaan toisellekin. Siis Rappiotädille, koska kuulemma ollaan nykyisin melkein yhtä.

Nyt meillä siis rintamuksen kohdalla roihuaa eli meillä on liekehtivät Radalla ja puskassa -kiertuepaidat. Ja molemmille myös omat pullot.

Kiitos Kervå! Ja kiitos kaikille muillekin onnitteluista, joita on sadellut niin Facebookissa, täällä blogissa, tekstareina ja Jaikussa. Kyllä tämä internet tekee syntymäpäivien muistamisen ja onnittelun helpoksi.

Seppeleiset juhlijat

Wikipedia listaa pitkästi ihmisiä, joilla on syntymäpäivä 3. kesäkuuta, mutta harva on minulle edes nimeltä tuttu. Minä olen vasta viimeisen vuoden aikana tutustunut henkilöön, jonka kanssa jaamme sen kunnian, että ensikosketuksemme maailmaan tapahtui Orvokin päivänä. 

Eli onnea suosikkiarkkitehdilleni Jussille (jonka syntymävuosi tosin on vähän eri kuin minun) ja minulle! Me juhlimme tapahtumaa jo viikonloppuna, tosin juhlittavia ja syitä oli enemmänkin. Mutta vain meille tein kukkaseppeleet. 

Jos joku haluaa käydä onnittelemassa kasvokkain, niin sen saa tehdä: tarjoan kahvia kotonani tuossa kolmen ja kuuden välillä. 

Toinen vaihtoehto on ilmestyä Käpylään pallokentän laidalle puoli yhdeksältä (huom. muuttunut aika), kun rento pelailumme jatkuu. Sinne saa tietysti tulla, vaikka ei haluaisi onnitellakaan. 

Kalliopuskaista

Join kuohuviiniä viikinkien hautapaikoilla, paistoin muurinpohjalettuja, pompin trampoliinilla, löin pesäpalloa, istuin takkatulen ääressä, ihailin kitaransoittotaitoisia, kävelin paljain jaloin hiekkarannalla, hämmästelin taloa ja sen lukuisia yksityiskohtia, söin makaronilaatikkoa nurmikolla, näin suden (täytetyn) ja jäniksen (elävä), testasin Guitar Heroa, tein voikukkaseppeleitä.

Ja nauroin ja juttelin ja kuuntelin ja oli kivaa. Ihmiset, kesä, aurinko, Inkoo, vieraanvarainen isäntä, monta syytä juhlaan.

Pianisti oli myös kovaa kamaa.