Ryhdyin käymään läpi kuvia sillä silmällä, että pitäisi varmaan teettää paperiversioita. Ja siinä omakuvia katsellessani mietin
Oopan kirjoitusta HS:n Kuukausiliitteen
Sielu ja ruumis -sarjan pohjalta.
Olen täällä blogissa useammankin kerran kirjoittanut ulkonäöstäni ja siitä, miten itseeni suhtaudun. Viimeksi taisi olla
vuodenvaihteen pohdinta kiloista ja koosta. Mutta otetaan nyt aihe vielä uuteen mietintään.
Lapsuudessa kroppa oli väline, jolla tehtiin paljon: juostiin, pompittiin, uitiin, kiivettiin puuhun, harjoiteltiin kärrynpyöriä ja spagaatteja, ratsastettiin, pyöräiltiin, pelattiin. Olin kai perusrimppakinttutyttö, joka kipitti, minkä pääsi, ja kulki kesät jalat mustelmilla ja naarmuilla.
Kaksitoistavuotiaaksi mennessä käteni oli ollut kolme kertaa kipsissä ja polvi leikattu luupiikin vuoksi. Sen jälkeen olen välttynyt pahemmilta kroppaan kohdistuneilta ongelmilta umpilisäkkeen tulehdusta lukuunottamatta.
Murrosiässä kehityin varsin hitaasti. Pituuskasvu tyssähti varmaan noin 15-vuotiaana, mutta esimerkiksi rinnat kasvoivat vielä lukiovaiheessa ja muutenkin naisellisempi muodokkuuteni ja koko kroppani saavutti silloin nykymittansa.
Lukiovaiheessa väheni oikeastaan myös liikunta, jota oli siihen asti harrastanut huomaamattaan. Meni vuosia, kun en oikeastaan suuremmin harrastanut liikuntaa: uskottelin liikkuvani tarpeeksi, jos kävin kerran viikossa vesijumpassa ja sunnuntaikävelyllä.
Helsinkiin muutettuani löysin liikkumisen uudelleen, lenkit ja muun toiminnan. Oli hienoa havaita, että jaksoikin juosta ja takamus kiinteytyi. Pidän siitä tunteesta, kun kroppa on fyysisen rasituksen jäljiltä sopivasti väsynyt.
Mutta tietysti nyt kolmekymppisenä huomaa sen, ettei vartalo enää taivu ja toivu samalla tavalla. Pitää venytellä ja vetreyttää: turha on enää havitella sitä kunnon spagaattia, vaikka kärrynpyörä vielä menee. Lihakset ovat istumatyöläisellä perusjumissa, ja selässä tunnen, jos en pääse muutamaan päivään liikkumaan.
Oman ruumiinkuvan muodostumiseen on vaikuttanut tietysti vertailu muihin ja se, miten muut kommentoivat minua. Toki olen harmitellut esimerkiksi pömppömahaa ja miettinyt, miltä mahtaisi tuntua, jos olisi treenattu, litteä vatsa tai lihaksikkaammat käsivarret tai kapeammat reidet, mutta en nyt tosissani osaa kuvitella itselleni kovin erilaista vartaloa (saati, että siihen olisin vaivautunut pyrkimään).
Mutta suurinpiirtein tässä mitassa olen ollut suhteellisen tyytyväisenä koko aikuisikäni. Enkä minä osaa esimerkiksi alastomuutta ujostella. Minusta olisi esimerkiksi hienoa saada itsestäni sellainen alastonkuva kuin mitä tuossa Kuukausiliitteen juttusarjassa julkaistaan.
Hetkittäin pelkään vartalon rapistumista ja etenkin sitä, että tapahtuisi jotain, joka suuresti hidastaisi ja vaikeuttaisi liikkumista. Se vaikuttaisi paljon myös henkiseen puoleen. Toki menee myös niin päin, että kroppa reagoi, jos henkisellä puolella on ongelmaa.
Ruumis siis on vankasti osa minuutta, läheisyyttä, nautintoa ja kipua; se on turvotusta, vilunväristystä, hikeä, näläntunnetta, kolotusta, orgasmeja, kihelmöintiä, lihaskireyttä, lämmintä oloa vatsassa.