En unissanikaan moista

Taas näitä ärsyttäviä elämän pieniä asioita: olin yöllä hetken valveilla ja mielestäni olin keksinyt jotakin todella oivaltavaa, mutta aamulla en muistanut enää lainkaan, mistä mahtoi olla kyse. Tämän vuoksi olen uhrannut liikaa aivotoimintaa yrittäen saada mieleeni edes aavistuksen ajatuksistani.

Totuus tietysti on, että jos sen muistaisin, niin se olisi näin päivänvalossa ja hereillä todennäköisesti varsin typerä aatos.

Vaikka toisaalta olen mielestäni toisinaan saanut humalassa ideoita, jotka selvänäkin ovat tuntuneet melkein paremmilta. Joten mistä sen tietää, jos unissaan olisi keksinyt juuri ne oikeat sanat ja ratkaisut ties mihin? Nähnyt selvästi, mihin elämässään kannattaa panostaa?

Mitään oikeasti hyödyllistä, kuten ympäristöystävällisiä energiaratkaisuja tai hyvää olutta, joka ei aiheuta liiallista humaltumista eikä krapulaa, en kuvittele edes unissanikaan keksiväni.

- - -

Päivän paljastelukuvana esittelen jalkapohjani haavan. Eilen sen siis sain, aiheuttajina naulat ja oma tyhmyys, ja verta virtasi. Tosin kuvittelin sen silti olleen aika pieni pintaraapaisu. Tarkempi tutkailu myöhemmin osoitti, että nahanriekaleet ovat varsin ikävä näky ja haavat haittavat liikuntasuorituksia.

Muokattu todellisuus

Tuossa taannoin oli eräässäkin porukassa puhetta, miten näissä hienoissa sosiaalisen median härpäkkeissä helposti antaa itsestään paremman kuvan kuin onkaan. Eli siis esimerkiksi Facebookissa ilmoittaa statuksessaan hikoilleensa urheilun parissa tai kertoo syöneensä sushia. Harvempi mainitsee vetäneensä paketin suklaakeksejä tai vain tuijottaneensa televisiota koko päivän.

Minun piti tänään päästä tänne mainostamaan, että kävin lenkillä. Mutta en käynyt, sillä lenkkareita jalkaani laittaessa totesin, että jalkapohjaani aiemmin päivällä tyhmyyksissäni saamani haava ei tuntunut kovin mukavalta askeltaessa. Tämän vuoksi kävelin vain Rytmiin moikkaamaan kalliolaistunutta Ollia.

Kotia päin taivaltaessani törmäsin yhteen kaveriin, jonka kanssa tietysti tuli puheeksi vappusuunnitelmat. Hänellä niitä oli, minulla ei.

Mutta on minulla sentään yksi ilmapallo ja kuohuviinipullo.

- - -

Digitoday on pistänyt pystyyn Blogit kunniaan -kyselyn ja -äänestyksen. Eli siellä kysellään blogilukutottumuksista jne. ja pyydetään ehdottomaan kahta blogia äänestykseen. Muotiblogeille on oma äänestyksensä Trendissä.

Hurvitellen

Tämä viikonloppu on mennyt varsin viihteellisissä merkeissä. Onnistuin perjantai-iltana houkuttelemaan Rappiotädin Kallioon, ja muutamaa tuntia myöhemmin olimme vaihtaneet baarin vieraanvaraisen isännän tarjoiluihin.

Rappiotäti hämmästeli tapaani syödä hapankorppuja raejuustolla höystettynä (olen jatkojen kannalta haastava vieras, koska tungen pääni jääkaappiin ja vingun ruokaa), mutta minullahan on tunnetusti hieman outo maku monien asioiden suhteen.

Tämän jälkeen lähtökohtani seuraavan aamun muuttoapuvelvollisuuksiini eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta suoriuduin tehtävästä yllättävän hyvin ja reippaasti.

Ja ilta meni Lostiksen ja muiden viehättävien naisten kanssa. Ei kuulkaa uskoisi, miten paljon ja innokkaasti nuoret naiset voivat puhua paavista. Nyt vain odotellaan, milloin Mielitty toteuttaa Holy Pope -tuotesarjan. Tuoteideahan oli siis nätti, kondominkuljetukseen soveltuva ranneke.

Baarivaiheessa joku tuntematon, vanhempi mies tuli sanomaan, miten hän katsoi, että siinäpä on pitkätukkaisia kauniita naisia pöytä täynnä, kunnes huomasi minut. Lyhyttukkaisuuteni oli todettu omassa porukassa jo aiemmin erottavaksi tekijäkseni: ehkä pitää ensi kerralla pukeutua peruukkiin, niin sulaudun joukkoon.

Mutta nyt väsyttää. Aurinko paistaa kuitenkin tänne takapihalle lämpöisästi (eläköön mobiilit nettiyhteydet!), joten eihän tätä päivää voi viettää sisätiloissa makaillen, vaan pitää leikkiä sporttisempaa.

Katselin ja kuuntelin Tuijan tekemän Sun Äitis -haastattelun. Muistoja blogimenneisydyestä tipahteli mieleen, joten pitää ehkä joskus ottaa tutkivampi ote ja pohtia, mitä kaikkea blogien myötä elämässäni onkaan tapahtunut. Vähäistä ei ole ainakaan tutustuminen noihin kaikkiin ihmisiin, joita tänäkin viikonloppuna olen tavannut.

Ekshibitionistista

Mari
Originally uploaded by ilkka.rinne

Keskiviikkona en ollut ehtinyt kauan istua Erkan kanssa vierekkäin baaripöydässä (olimme Jaiku-miitissä), kun keskustelu oli jo kulkeutunut tisseihin.

Nyt Ilkan ottama "melkein tissit näkyy" -kuvani on julki myös netissä.

Rakentavasti vittuillen

Kun tilitin pikkuveljelle eloani, niin sain rakentavaa palautetta, joka annettiin sisarusrakkaudellisessa, hyvässä hengessä.

Ensinnäkin olen vittumainen ämmä. Toisekseen minulle ei kukaan vittuile tarpeeksi.

Samaisena eli tiistai-iltana vittuilusta puhuttii myös parin sukulaisen ja Helsingissä vierailleen isän kanssa. Kun yhdentekeville tyypeillehän ei vittuilla, vaan kohteen pitää olla sen arvoinen.

Hyvä vittuilu rakentaa sosiaalista suhdetta ja toimii mainiona keinona sekä oppia itsestään, muista ja elämän tosiasioista.

Pikkuveli totesi, ettei hän kestäisi olla kämppikseni. (Vaikka kyllähän me selvisimme viime syksyn kolmen viikon yhteisasumisesta ihan mukavasti, ei mennyt hermot kummallakaan.) Ymmärrän näkemyksen, sillä pidemmän päälle asuminen kanssani voisi olla haasteellista kenelle vaan.

Joten sikäli kissa on hyvä kämppis. Vaikka se ei ääneen vittuile, niin olemuksellaan se osoittaa olevansa aina minua ylempänä ja minun pitää vain olla tyytyväinen, että se sietää minua ruuanantajana ja rapsuttajana eli alaisenaan.

Asumäärittelyä

Kävin iltapäivällä lenkillä, ja vaihdoin vähän ennen kotia hölkän reippaaseen kävelyyn. Ohitin kahden aikuisen ja lapsen muodostaman ryhmän, jonka tulkitsin isovanhemmiksi ja lapsenlapseksi. Kun olin päässyt heidän ohitseen, kuului lapsen ääni:

"Tuolla on vain paita päällä." (Olin pukeutunut mustaan poolokauluspaitaan ja tietysti housuihin.)
"Niin, niinpä on", aikuinen vastasi.
"Miksi se on alasti?!"

Valitettavasti olin jo niin kaukana, etten kuullut, mitä lapselle vastattiin.

Tosi- ja taruolentoja

Tyttö oli käynyt viisastumassa ja oppinut mm. sen, että korkeissa asemissa olevat keski-iän ylittäneet miehet vihaavat itseään terävämpiä nuoria naisia. Nämä miehet tarvittaessa myös osoittavat sen.

En tiedä, suhtautuvatko kyseiset henkilöt sen suopeammin itseään terävimpiin nuoriin miehiin. Tai ylipäätään itseään terävämpiin ihmisiin. Tietyt tyypit kun eivät vain siedä sitä, että toiset ovat fiksumpia.

Minusta itseäni fiksumpien seura on hienoa. Onneksi siitä saa myös välillä nauttia.

Toisaalta jopa kissa tuntuu, kaikesta huolimatta, fiksummalta seuralta kuin monet ihmiset. Se sentään osaa ottaa useimmiten rennosti, päivä kerrallaan, makailee ja tarkkailee, syö, nukkuu, venyttelee ja kehrää, luonnollisessa rytmissä.

Kuten Tuukka kirjoitti Keski-Amerikassa (ääkköset puuttuvat luonnollisista syistä):

"Pohdin naina paivina, etta me ihmiset usein huolehdimme ihan liikaa. Liian monen ihmisen elamassa painopiste taitaa olla huolehtimisessa ja paranemisessa eika elamasta nauttimisesta."

tai

"Olen pohjimmiltani maahinen, jonka paikka on luonnossa. Ja niin uskon meidan kaikkien olevan.
Elamme vain konkreettisen maailman ja kaupunki-ilmion lumeessa. Olemme sokaistuneet kaupungin ja teknologian luomaan illuusioon ja sen lapi on vaikea nahda. Mutta on se mahdollista."

Olisinko minäkin maahinen? Vai keiju? Päivänsäde? Merenneito? Nymfi? Seireeni?

Mutta nyt arki pitää tiukasti otteessaan. On toimittava, hyödynnettävä teknologiaa. Ikkunan takana laulaa lintu, kevät puskee maasta ja puista, ja on vielä paljon koettavaa, tunnettavaa, nähtävää.

Zeniläisyyttä Lammassaaressa

Koska elämä ja maailmankaikkeus on mitä on, niin välillä on hyvä käydä makoilemassa ulkoilmassa. Lammassaari on lyhyen fillarimatkan päässä, mutta siellä tuntuukuin olisi kauempanakin kaupungin humusta, vaikka lintubongareita sun muita friikkejä oli liikkeellä paljon.

Siis kuvassa zeniläisyyden haeskelija ja toisessa se, mitä vaaka-asennossa katselin. Pisamat lisääntyivät taatusti, ja nyt naama myös punottaa.

Mukana oli myös kuplamuovia, mutta tällä kertaa sitä ei käytetty stressileluna.

Paljastelua

Olen tänään riisuuntunut pariin kertaan kotini ulkopuolella. Paljasta pintaa vilahti siis mm. Raudikon kanssa saunoessa iltalenkin jälkeen.

Samalla reissulla tutustuin myös lastenvaunujen ihmeelliseen maailmaan: kaikenlaista jousitusta, ilmastointia, muunneltavuutta, säätövaraa ja keinuntaominaisuuksia moisissa vehkeissä nykyään onkin. Ikään kuin sen enempää tietäisin siitä, millaisia lastenvaunut ovat olleet joskus ennen.

Eilen sovitusti tapasin Rappiotädin. Ja koska kuohari kuplahteli, niin piti kutsua pikkuveli kylään ja siitä Rytmiin ja lisää tuttuja ja lisää blogien hahmoja. Puhetta marsuista, teledildoniikasta, croisanteista, blogipäivittämättömyydestä, nännivilauttelusta, pizzoista, tonttukondomeista, Kiinasta ja mistä lie.

Mutta nyt siis näköjään istun lauantai-illan myöhäistä vaihetta itsekseni kotona. Tämä on näitä iltoja, kun ajattelee, että jos joku laittaisi kutsun, niin voisi käväistä baarissa. Mutta kukaan ei sitä tee, ja itse ei viitsi laittaa viestiä kenellekään, koska ajattelee kaikkien muiden olevan kiireisiä ja omissa juhlinnoissaan.

Enkä kai ole riittävän menohinkuinen, eli väsyttääkin. Ihmiselle vaakataso on aika hyvä asento, joten taidan siis vain siirtyä suosiolla siihen.

Päivän vieraat

Päivän ensimmäinen vieras tuli sisään kutsumatta, lenteli, pörräili, pysähtyi ikkunalle ja poistui samaa reittiä kuin tulikin.

Toisen vieraan olen kutsunut kahville. Saa nähdä, mitä hän tekee.

Elämäntyyliä

En nukahtanut oopperaan eilen, vaikka Taikahuilussa oli jokunen pysähtynyt kohta, joissa pikakelaus olisi ollut paikallaan. Baritoni-Papageno oli tietysti aivan mahtava (että kiitos vaan lipuista vielä kerran sinne suuntaan!).

Ennen oopperaa olin Tuusulassa ja leikin tv-toimittajaa (sitä ei tulla näkemään televisiossa, älkää peljätkö). Homma osoitti, että kokemus ja harjoitus tekisivät tuossakin hyvää. Harvemmin sitä mitään osaa ihan tuosta noin vain, vaikka se niiden kokeneempien tekemänä näyttää simppeliltä. Mutta hauskaa oli kokeilla.

- - -

Nimeni on muotilehdessä (Elle, sivu 96, jos kauppareissulla haluatte vilkaista, mutta ei siellä mitään kuvaa ole). "Kuluttajaekonomisti, tutkija, seuraa jatkuvasti kotimaisia lifestyleblogeja." Eli te kaikki ihanaiset blogitoverit voitte tästä lähtien kertoa pitävänne lifestyleblogeja, koska luen teitä.

Tuo tutkija on tietysti liioittelua. Kuulostaa hienolta, mutta ei se meikäläisen tutkimustyö ole mihinkään edennyt. Ei kaltaiseni nimellinen jatko-opiskelija ihan oikeasti mikään tutkija ole, vaikka väitöskirjasuunnitelman olisi joskus jättänyt. Tällaista se on, toimittajat kirjoittelevat ja media vääristää mielikuvia (ja tämä oli sitten tarkoitettu jollain lailla ironiseksi kommentiksi).

Olisihan se kiva ehkä joskus reipastua tutkimustyön suhteen. Esimerkiksi hakea rahoitusta tai edes kirjoittaa tieteellinen artikkeli ja tyrkyttää sitä julkaistavaksi. Mutta motivaatiopuuskaa ei vielä ole tullut.

Ylipäätään olen taas viime aikoina tempoillut esimerkiksi oman turvallisuushakuisuuden ja tulevaisuusmietintöjen kanssa. Kumma juttu, että vaikka kokemus kertoo minun selvinneen hyvin tähän asti, niin silti tuleva välillä tuntuu niin hallitsemattomalta, täynnä miljoonia riskejä.

Onneksi sentään on vielä vuosi aikaa asua tässä ja näin. Ei ainakaan kodista tarvitse huolehtia.

Ja onhan minulla nyt tuo Elle. En vielä ole ehtinyt sitä oikein lukea, mutta ilmeisesti elämäni tulee paranemaan pian:

"Eroon komplekseista - Tuloksia täsmäjumpalla"
"Luo tyyli - Rakkauden kesä"
"Sileä iho, tänne ja heti!"
"Ellen bistro - Mallasviskin maistajaiset"

Päivä tämäkin

Kun päivä alkoi ärtymyksellä, niin tietäähän sen, että suunta jatkuu todennäköisesti heikompaan. Yleistä elämäangstia ja muuta turhautuneisuuden tunnetta. Että ihan pöljää taas kaikki, ja erityisesti minä itse, niih.

Huomenna on onneksi vuorossa aktiivista toimintaa ja kolmekymppisten nostalgiaa. Siihen päälle oopperaa, kun taas on suhteilla saatu halvat liput kulttuurin pariin. Esimakua tähän taidemuotoon voi nauttia Ilkka Kanervan tekstiviestiaariasta. Baritoni, joka tuotakin laulaa, on se tuttu ja sama, jota huomenna saa seurata Papagenona.

Koetan olla tällä kertaa nukahtamatta oopperatalon tuolille. Siis pitäisi nukkua yöni nyt hyvin ja levollisesti, olla pohtimatta liikoja, koska ei elämä eikä maailma siitä parane ja huomenna taas on jo valoisammin.

Vaakatasosta väärinmuistamiseen

Tänä aamuna yhdistyi pari ärsyttävää tekijää: olin muistanut aikatauluni väärin ja kalenteriani vilkaistessani tajusin, että pitääkin olla tuntia aiemmin liikkeellä. Tästä seurasi kiireinen aamu sen sijaan, että olisin saanut toimia tavalliseen nykytapaani: olisin halunnut juoda teen rauhallisesti ja lähteä liikkeelle leppoisasti.

Tämän olisi tietysti välttänyt helposti sillä, että olisi illalla varmistanut seuraavan aamun menot eli vilkaissut kalenteria ajoissa. Syy aamuärtymykseen oli siis omassa toiminnassa, joten ei voi syyttää kuin itseään.

Yksi ärsyttävä asia, ikään kuin kiireilyn vastapainoksi, on odottaminen. Jouduin jonottamaan postissa ja vähänkö kärsimätön luonteeni hermoili. Yhtä lailla ärsyttää odottaa esimerkiksi luvattuja puhelinsoittoja tms.

Ja ärsyttää sitten sekin, ettei ole mitään, mitä odottaa. Tai se, että odottaa toiveikkaana, mutta turhaan.

- - -

Aamulla jäi tietysti myös sänky petaamatta. Sinällään harmi, että ne pölypunkit ovat maastamme katoamassa, koska aiemmin petaamattomuuden pystyi perustelemaan sillä, että vuodevaatteista haihtuu levälleen jätetystä sängystä kosteutta, jonka ansiosta loiseläjien elo ei ole yhtä helppoa.

Nyt petaamattomuus on vain laiskuutta ja kiireyttä. Mutta onneksi sänky on silti kiva paikka.

- - -

Niille tiedoksi, jotka ehkä jäivät pohtimaan, kuinka kävi, kun hukkasin Helkamani avaimen: tapausselostuksen vara-avainten saamisesta (joka ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin aluksi kuviteltiin) voi lukea Kulutusjuhlan puolelta. Mutta nyt siis taas Helkama kuljettaa.

- - -

Lisäys:

Piti vielä kiittää Junis-setää siitä, että hän hauskuutti minua Knutilla. Ja tietysti myös eilisestä seurasta!

Sielu ja ruumis

Ryhdyin käymään läpi kuvia sillä silmällä, että pitäisi varmaan teettää paperiversioita. Ja siinä omakuvia katsellessani mietin Oopan kirjoitusta HS:n Kuukausiliitteen Sielu ja ruumis -sarjan pohjalta.

Olen täällä blogissa useammankin kerran kirjoittanut ulkonäöstäni ja siitä, miten itseeni suhtaudun. Viimeksi taisi olla vuodenvaihteen pohdinta kiloista ja koosta. Mutta otetaan nyt aihe vielä uuteen mietintään.

Lapsuudessa kroppa oli väline, jolla tehtiin paljon: juostiin, pompittiin, uitiin, kiivettiin puuhun, harjoiteltiin kärrynpyöriä ja spagaatteja, ratsastettiin, pyöräiltiin, pelattiin. Olin kai perusrimppakinttutyttö, joka kipitti, minkä pääsi, ja kulki kesät jalat mustelmilla ja naarmuilla.

Kaksitoistavuotiaaksi mennessä käteni oli ollut kolme kertaa kipsissä ja polvi leikattu luupiikin vuoksi. Sen jälkeen olen välttynyt pahemmilta kroppaan kohdistuneilta ongelmilta umpilisäkkeen tulehdusta lukuunottamatta.

Murrosiässä kehityin varsin hitaasti. Pituuskasvu tyssähti varmaan noin 15-vuotiaana, mutta esimerkiksi rinnat kasvoivat vielä lukiovaiheessa ja muutenkin naisellisempi muodokkuuteni ja koko kroppani saavutti silloin nykymittansa.

Lukiovaiheessa väheni oikeastaan myös liikunta, jota oli siihen asti harrastanut huomaamattaan. Meni vuosia, kun en oikeastaan suuremmin harrastanut liikuntaa: uskottelin liikkuvani tarpeeksi, jos kävin kerran viikossa vesijumpassa ja sunnuntaikävelyllä.

Helsinkiin muutettuani löysin liikkumisen uudelleen, lenkit ja muun toiminnan. Oli hienoa havaita, että jaksoikin juosta ja takamus kiinteytyi. Pidän siitä tunteesta, kun kroppa on fyysisen rasituksen jäljiltä sopivasti väsynyt.

Mutta tietysti nyt kolmekymppisenä huomaa sen, ettei vartalo enää taivu ja toivu samalla tavalla. Pitää venytellä ja vetreyttää: turha on enää havitella sitä kunnon spagaattia, vaikka kärrynpyörä vielä menee. Lihakset ovat istumatyöläisellä perusjumissa, ja selässä tunnen, jos en pääse muutamaan päivään liikkumaan.

Oman ruumiinkuvan muodostumiseen on vaikuttanut tietysti vertailu muihin ja se, miten muut kommentoivat minua. Toki olen harmitellut esimerkiksi pömppömahaa ja miettinyt, miltä mahtaisi tuntua, jos olisi treenattu, litteä vatsa tai lihaksikkaammat käsivarret tai kapeammat reidet, mutta en nyt tosissani osaa kuvitella itselleni kovin erilaista vartaloa (saati, että siihen olisin vaivautunut pyrkimään).

Mutta suurinpiirtein tässä mitassa olen ollut suhteellisen tyytyväisenä koko aikuisikäni. Enkä minä osaa esimerkiksi alastomuutta ujostella. Minusta olisi esimerkiksi hienoa saada itsestäni sellainen alastonkuva kuin mitä tuossa Kuukausiliitteen juttusarjassa julkaistaan.

Hetkittäin pelkään vartalon rapistumista ja etenkin sitä, että tapahtuisi jotain, joka suuresti hidastaisi ja vaikeuttaisi liikkumista. Se vaikuttaisi paljon myös henkiseen puoleen. Toki menee myös niin päin, että kroppa reagoi, jos henkisellä puolella on ongelmaa.

Ruumis siis on vankasti osa minuutta, läheisyyttä, nautintoa ja kipua; se on turvotusta, vilunväristystä, hikeä, näläntunnetta, kolotusta, orgasmeja, kihelmöintiä, lihaskireyttä, lämmintä oloa vatsassa.

Marinadin talo

Päivän Hesarista opin, että Eerikinkadun ja Annankadun kulmassa on Marinadin talo. Eli kun joskus muinoin ideoitiin, että Kallion kirjasto voisi toimia valtakuntani pääpaikkana, mutta jos tuota taloa käyttöön tarjotaan, niin kelpuutan kyllä.

Jutun mukaan talon nimi johtuu siitä, että 1960-luvulla rakennuksesa alkoi toimia ravintola Marinad. 1970-luvulla suunniteltiin talon purkamista, mutta kansanliike pelasti sen.

Sekaisena kulkien

Illan meininkien jälkeen tarjosin patjamajoituksen ja aamupalan yllättävälle vieraalle, pian tosin kalliolainen hänkin. Olli totesi aamulla, että on mukavaa nähdä yksinasuva nainen, joka on sotkuinen.

Niin, minkäs sille voi, että en osaa elää siististi.

Kun vieras oli ohjattu jatkamaan matkaa, suuntasin itse parin tunnin ulkoilulle kevätaurinkoon Raudikon kanssa. Juttelimme esimerkiksi siitä, miten nämä yhteiset lenkkimme keskuspuistossa pian päättyvät, kun Raudikko ei enää asukaan puolen tunnin kävelymatkan päässä minusta, vaan paljon kauempana.

Tajusin, että niin kauan kuin olen Helsingissä asunut eli melkein kahdeksan vuotta, ovat nämä Raudikon kanssa suoritetut liikunnan ja tyttöterapian yhdistelmät kuuluneet elämääni, usein monta kertaa viikossa. Olemme talsineet lukuisia kilometrejä ja vuodattaneet keskuspuistossa toisillemme läjäpäin ajatuksia, tunteita, havaintoja, kokemuksia ja mielipiteitä. Minähän kuulin Raudikon näkyvästä nykytilasta eli raskaudestakin erään lenkin alussa.

Pian siis koittaa tavallaan yhden aikakauden loppu. Mutta tietysti tulee jotain tilalle, ja tietyt asiat pysyvät muutoksista huolimatta.

- - -

Muina pieninä havaintoina elämästä kerrottakoon, että eilen taas se sama hullu möläytti minulla Hakaniemessä "Mennäänkö naimisiin?". En vaivautunut vastaamaan mitään.

Ja nyt kuuntelen Tero Petriä:

"Jätetään järkemme sakkopaikalle
hylätään ostokset ulos pihalle
kumpikaan ei joudu mistään luopumaan
molemmat saa mitä haluaa"

En aina ole saanut sen mitä haluan, mutta melko usein. Ja joskus saa sellaista, jota ei edes tajunnut haluavansa. Tai ei ehkä uskaltanut haluta, kun se järki on sanonut, ettei kannata.

Ei tätä koskaan ratkota

Toinen muistelee Röyhkän ja Mattilan Annaa:

"Mut tää on vain jonain päivinä liian vaikeaa
mulla vaan loppuu voimat
sun kanssa"

Minun päässäni taasen pyörii Siiri Nordin ja Sano vain:

"sano vain mulle
mahdoton
sano vain
liian vastuuton"

Ja lisäksi olen huono puhumaan puhelimessa. En osaa tehdä sille mitään: tiedän kuulostavani tylymmältä kuin haluan, mutta puhelin on jotenkin epäluonteva väline hoitaa muuta kuin virallisempaa kommunikaatiota, sopia asioita, ilmoittaa myöhästymisiä.

Iltapäivällä saapuu auringonpaiste, kun vatsa on täysi Soppakeittiön antimista ja istun Rytmissä kahvilla hyvässä seurassa, höpöttelemässä oikolukuohjelmista, kulutuskysymyksistä, Flickristä, kissoista, haisevista sisäpelikengistä.

Pitäisi kirjoittaa, mutta tämä on niitä päiviä, kun teksti ei solju. Niinpä haukottelen kissan kanssa, se kehrää vieressä ja näyttää kovin tyytyväiseltä.

Välillä, tai oikeastaan aika usein, katin elo käy kateeksi.

Kehityskeskustelu itsen kanssa

Aamu alkoi taas sulkapallolla. Peli alkaa sujua paremmin, mutta toisaalta: kun jo jollain lailla huomaa osaavansa, niin tajuaa myös sen, kuinka paljon olisi vielä parannettavaa.

Samaan totesin eilen. Opiskelijaporukan lukupiirissä (jossa käsiteltyyn teokseen eli Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka en ollut perehtynyt ja tästä syystä lupasin alustaa seuraavan tapaamiskerran artikkelin) havaitsin sen, että tiedän varsin vähän suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä.

Oikeastihan kyse on siitä, että jos jotain oikeasti haluaisi, niin sen myös tekee. Minun tärkeysjärjestyksessäni monet kiintoisammat ja hauskemmat seikat ohittavat sen, että tutustuisin Suomen lähihistorian yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Ja jos haluaisin kehittyä sulkapallossa hyväksi, niin tietysti treenaisin.

Kenties kyse on siitä ymmärryksen kehittämisestä, jota eräässä viime aikojen keskustelussa sivuttiin. Kai toivon, että oppisin ymmärtämään edes jotain jostain sen sijaan, että minulla on pintatietämystä vähän sieltä sun täältä.

Itsensä ymmärtämisestä olisi tietysti loogista aloittaa, mutta se vasta on vaikeaa. Kuten Minh kirjoittaa, niin en minäkään aina tiedä edes sitä, mistä haaveilen.

Vasenta kaistaa

Mies nimeltä Don Herold on joskus sanonut, että naisilla on uskomaton vaisto oikeasta ja väärästä, mutta vain vähäinen oikeasta ja vasemmasta.

En väittäisi osaavani erityisen hyvin vaistota oikeaa ja väärää, mutta sen tunnustan, että vasen ja oikea ovat usein pahasti hukassa. Niin kuin tänään, kun suostuin koe-eläimeksi jonkinlaista navigaatiolaitetta matkineen palikan kera.

Onneksi tunne oli tuttu autokoulusta, ja tässä tilanteessa ei voinut aiheuttaa vahinkoja. Kohteliaat teekkaripojat eivät edes huomauttaneet, että niin, sanoin kyllä, että oikealle ja liikkeesi menee nyt vasemmalle.

Olivat ne muutenkin kohteliaita. Tai sitten ovat jo oppineet, että pieni imartelu on naisten kanssa aina paikallaan.
"Kakskyt...?", ehdotti yksi, kun piti paljastaa ikä testitietoihin.

Merkitykselliset

Muokkaus: sanan naiivi kirjoitusasu korjattu.

Tänään kahvitteluvieraana oli Maahinen, joka nerokkaana miehenä toi mukanaan kuivattuja sieniä (herkkua!) ja niistä tekaistiin piirakka.

Istuttiin alas, juteltiin, todettiin, että tarvitsee aikaa syventyä keskusteluun; ettei se ole vain nopea kuulumisten vaihto jossakin kahvilannurkassa ja sitten pitää taas sännätä jonnekin toisaalle ennen kuin on ehtinyt päästä aiheisiin, jotka oikeasti merkitsevät.

Etenkin, jos edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt tovi. Pitää ensin raivata tieltä ne arkisemmat, jutella säät, veroilmoitukset (minulle tipahtaa tietysti palautuksia), terveydentila ja työt, ennen kuin raotetaan jotain enemmän.

- - -

Hetkittäin olen taas tuntenut itseni naiiviksi ja vähän höntiksi ja hämmästellyt elämän sattumuksia ja höpissyt ja ollut sanaton, ja sitten hymyillyt itselleni.

Että mitäpä siitä, jos olenkin tätä.

Parempi kai näin, kuin olla viileän kyyninen ja rationaalinen tai epäillä muiden tarkoitusperiä ja pitää maailmaa lähtökohtaisesti ikävänä paikkana.

- - -

Huomenna suuntaan heti aamusta käväisemään teekkareiden mailla. Lupaan käyttäytyä kiltisti ja olla ahdistelematta kovin pahasti opiskelijapoikia.

Onneksi Otaniemeen sentään on suhteellisen selkeä bussimatka. Sieltä pääsee myös kätevästi pois.

Espoohan on tunnettu siitä, että bussilla eksyy helposti ihan jonnekin muualle kuin halusi, toteaa nimimerkki "Eihän niistä reiteistä mitään tajua, eikä ainakaan osaa jäädä pois oikealla pysäkillä, eli hommatkaa jo metro tai raiteet".

Nenäliina esiin

Kävin nyyhkimässä leffassa. Syynä oli Juno, jota markkinoidaan komediana, ja olihan se sitäkin, mutta sukeltelee myös syvemmälle teiniraskauden, ihmissuhteiden, nuoruuden, vanhemmuuden, lapsettomuuden, adoption ja tunnemylläköiden syövereihin. Suloisen kirpeää.

Tai ehkä herkistely johtui siitä, että käyn liian harvoin elokuvissa tai muuten olisin populaarikulttuurin tällaisille tuotoksille alttiina. Sitten kerran, kun sinne menen, niin uppoudun liikaa.

Tai ainahan naisena voin vedota hormonaalisen kierron vaiheisiin.

Tai sitten voin tunnustaa, että olen, ainakin hetkittäin, tunteellinen herkkis ja romanttinen nössö.

Kevytkenkäilyä

Eilen laitoin ensimmäistä kertaa tänä vuonna kevätkenkäni jalkaan. Tänään sää on huomattavasti harmaampi, joten iltarientoon varustauduin toisilla jalkineilla. Oopa oli taas yhtä mukava kuin aina ja antoi mm. vinkin liittyen Avikaisen leipomoon. Poistuin siinä vaiheessa, kun keskustelu siirtyi autoihin.

Jatkan vielä pizza-asiaa: Sivusta kertoo kotiinkuljetuksien sanailusta, ja minähän jään kaikesta tuollaisesti paitsi, kun en koskaan tilaa pizzaa kotiin.

Oikeastaan minulla ei taaskaan ole mitään sanottavaa. Ehkä siis parempi siirtyä sänkyyn pötköttämään ja pohtimaan, josko sieltä näkee kauas, vaikka asuu alimmassa kerroksessa eikä ole edes hissillinen talo, jossa pääsisi tarkkailemaan maailmaa korkeammalta. Seuraava asuntoni voisi sijaita ylhäällä niin, että kaupunki jäisi alapuolelle ja sitä voisi tällaisina sumuisinakin päivinä katsella isoista ikkunoista.

Iltaa viettäen

Veljet tuli käymään (ja pari muuta lisäksi). Syödään blinejä.

This thing called "Suomi-futis sucks"
- pikkuveli sanoo silti "Liverpool"

Håkans
- isoveli puki päälleen pelipaidan

"Mä en ikinä myy, enkä tuu."

On kilistetty keväälle ja Koistisille ja pikkuveljen sormustautumiselle. On tehty analyysia tarpeesta tilastoida erilaisia asioita. Kehuttu Jarkko Martikaista. Soiteltu myös Ristoa ja Moppia ja Aivokurkiaista. Maistettu reilua kuoharia ja pohdittu vodkaa.

"Ei tuota jaksa kuunnella!"

"Lällällää, pikkuveljestäkin tulee kalju!"

"Keskiajalle ei tarvitse palata."

"Olen sinun, jos tahdot niin, olen sinun, kuin sydämesi, poukkoileva, raivokas, jos tahdot niin."

"V-tun raadollinen, rakkaus on perseestä. Sen jälkeen kaikki tytöt vihas meitä."

"Mut se CMX:n tangobiisi!"

"Se on niin perusongelma."

"Niinhän sitä luulisi."

Katos, löytyi vielä minttuviinaa.

Ja sitten soitetaan Sir Elwoodin Torkkelinmäki. Ja uudelleen! Karnevaalista!

Onneksi ei ole alakerrassa ketään.

Kaksi kiloa pizzaa

En muista, milloin viimeksi olisin ostanut pakastepizzaa, saati roiskeläppää. Joskus kaveripiirin vaikutuksesta syön lätysköitä ravintoloissa ja kulmakuppiloissa, mutta yksin en koskaan mene ja osta pizzaa.

Kotona tehtyä pizzankaltaista valmistetta sen sijaan voin syödä hyvillä mielin, sillä se maistuu muultakin kuin suola- ja rasvakimpulta.

Muutaman kerran olen kuullut lausahduksen, että pizza on kuin seksi: vaikka se olisi huonoa, on se silti kelvollista. Olen eri mieltä, sillä huono seksi ja huono ruoka tuottavat tarpeetonta mielipahaa, joten niitä kannattaa vältellä.

Se ero näillä kahdella on, että seksi on usein huonoa kännissä. Pizza sen sijaan paranee promillemäärän noustessa ja voi tuottaa suurempaa tyydytystä kuin selvinpäin.

Ja sekin ero on, että pizzoihin olen suhteellisesti huomattavasti useammin pettynyt kuin seksiin.

Voisin myös elää loppuelämäni vallan mainiosti ilman pizzaa: tuskin esimerkiksi näkisin villejä pizzaunia tai rakentelisin päiväunelmia pizzojen ympärille. Ilman seksiä - äh.

Nyt jääkaapissani on kuitenkin reilusti pizzaa. En valita, sillä se on ruokaa ja vielä ilmaiseksi saatua.

- - -

MacBook palasi huollosta. Vaihdettu näppäimistö hohtaa valkoisuttaan ja optinen asema on hoidettu kuntoon.

Käsivaralla

Olen joskus baarissa ihaillut, miten viittomakielellä kommunikoivien kädet liikahtelevat ja viestit välittyvät ilman sitä meille muille pakollista äänen korottamista. Itse otin tänään käsiäni puheen selventämisessä käyttöön, kun autoin espanjankielisiä ostamaan automaatista lippuja metroon. Minä kun en puhu espanjaa, eikä kolmikko puhunut englantia.

Usein tehostan puhettani käsilläni huomaamatta. Kiinnitän myös huomiota toisten käsien käyttöön: naputtelevatko sormet pöydänpintaa, näpeilöivätkö paidanhelmaa, kieputtavatko hiussuortuvia? Ovatko naisen kynnet hoidetut? Millaiset sormukset käsiä koristavat?

Ja mikä merkitys onkaan otteella silloin, kun sanotaan käsipäivää. Lääkäri, jonka käsi on nihkeä luttana ja puristus veltto, menettää heti mielessäni ammatillista pätevyyttä.

Eikä turhaa ole puhe käsillä tekemisen merkityksestä. Minulle sämpylöiden ja pullien tekemisessä oleellisessa osassa on se taikinan tuntuma ja pyörittely, kun massa muuttuu omissa käsissä joksikin uudeksi.

Käsiäni on kehuttu yllättävän usein. Olen tietysti ylpeä äidiltä peritystä käsimallista, joka saa naiset toisinaan kyselemään, olenko ottanut rakennekynnet. Myös miehiltä olen kuullut positiivisia kommentteja.

Ilmeisesti kädet ovat ulkoasussa sopivan neutraali osa kehuttavaksi. Rintojen ja takamuksen kommentointi on tunnetusti useimmiten mautonta. Kasvojen kehuminen tuntuu oudolta.

Mutta kädet: ne ovat esillä koko ajan, niitä voi katsella vapaasti, eikä niihin ilmeisesti liity samanlaista seksuaalista virettä kuin peitettyihin vartalonosiin.

Vaikka käsiin todellisuudessa latautuu paljon, koska ne ovat suurelta osin tarttumista ja koskettamista varten. Sormenpään hipaisu voi säväyttää.

Onnekasta kera kissan

Torkkelinmäen takapihaterassimeininki tuli avatuksi jo sunnuntaina. Nyt siitä on tullut jo tapa: kahvikuppi käteen ja pihalle istuskelemaan, kissa tietysti meiningeissä mukana.

Hekumoin takapihan vuoksi kesäajatuksilla vielä tavallistakin enemmän. Ikkunasta voi ponkaista pihalle, jossa on asfalttikaistaleen lisäksi puita, nurmikkoa ja mitä lie kukkapenkkikasvustoja. Linnut laulaa ja on rauhallista, vaikka paikka sijaitsee keskellä Kalliota.

Ja sitten vielä tuo katti, josta vaikeiden alkuvaiheiden jälkeen tuli niin nössö karvaläjä.

Kummallista tyydytystä saan ajatuksesta, että onnistuin rakentamaan luottamuksen nelijalkaiseen. Muuton jälkeen tuntui, ettei tuo elukka varmaan koskaan anna minun ottaa itseään syliin ilman taistoa, saati että kehräisi vieressäni raukeana, mutta nythän se rentoilee vapautuneesti seurassani (tulee sitä kynttä tietysti joskus edelleen, mutta se on hyvin pientä).

Viltsu tulee aamulla sänkyyn vaatimaan rapsutuksia, antaa käsitellä itseään noin vain, makaa nytkin tässä pöydällä tietokoneen vieressä.

Kaverit ovat jo kyselleet, että mitäs sitten, kun asunnon ja kissan omistaja tulee takaisin Suomeen ja joudun muuttamaan pois: kuinka raaskin erota Viltsusta? Onneksi siihen on vuosi aikaa, ja onneksi on siis vielä aikaa asua tässä, juoda takapihalla päiväkahveja, rapsutella Viltsua.

Ja olenko muuten kehunut, että vuokraisäntäni on todella hyväsydäminen ja sympaattinen ihminen? Että kyllä tässä saa kiitellä onneaan.