Arvekkuuden puolesta

Jenkkilässä ovat tehneet umpilisäkeleikkauksen vaginan kautta: kuulemma toipuu nopeammin eikä tule arpia.

Jos minulta olisi leikkauspöydällä kysytty, että tähystelläänkö navasta vai vaginasta, niin ehdottomasti olisin valinnut navan. Ajatus siitä, että tuolta naisellisuuden herkkien alueiden kautta sörkittäisiin tulehtunutta suolenpätkää, on vaan jotenkin kiusallinen.

(Ja minun tapauksessanihan se suoli oli jo niin tulehtunut, ettei sitä kuitenkaan voitu tähystyksellä hoidella, vaan piti tehdä vatsaan viilto.)

Sitä paitsi: mitä vikaa on arvissa?

Jos leikkaus olisi tehty vaginan kautta, niin enpä olisi tainnut voida paljon esitellä muille, että tuosta noin vetäistiin. Tietysti jotkut lukijani ilmoittavat nyt, että silloinhan vasta olisikin kiinnostanut tsuumailla, miten se leikkaus on tehty. Pervot!

Pitäähän sitä sentään selvät todistusjäljet moisista sairaalareissuista jäädä (vatsani ei tietysti enää ole tuon näköinen, vaan arvet ja napa ovat oikein nätit ja siistit).

Lisäys vähän myöhemmin:

Ruotsissa olivat napanneet umpparin pois suun kautta helmikuussa. Sen minäkin voisin kestää (paitsi turha on miettiä, kun ei ole enää lisäkettä, joka voisi tulehtua).

Valoisat säikeet

Kevättä! Senpä vuoksi aamutoimien ja kiireellisimpien työhommien jälkeen pistin lenkkarit jalkaan ja kävin hölköttämässä Töölönlahden ympäris. Kyllä sitä talvellakin lenkkeilee, mutta kevät vaan on ehdottomasti ulkoliikkujan parasta aikaa.

Hölköttely on myös sopivaa aikaa ajatella. Mietin taas kerran elämän mittaan tavattuja ihmisiä, sillä kuten Veloena, minäkin sain postia ihmiseltä vuosien takaa. Hän oli nähnyt minusta jutun lehdessä ja päätti ottaa yhteyttä. Se ilahdutti, sillä olen minäkin miettinyt, mitä mahtaa toiselle kuulua.

Ja mietin samaa monien muiden kohdalla. Olen huono pitämään yhteyttä, huono ottamaan yhteyttä uudelleen. Elämä ja arki tulevat väliin, ja jokaisella on omat kuvionsa, se lähipiiri: ei sitä määräänsä enempää jaksa yhteyksiä ylläpitää, eikä siihen ole tarvettakaan.

Vaikka olisi heitä, joille haluaisi kertoa, että teit vaikutuksen silloin kerran.

Kumma juttu on sekin, ettei niitä positiivisia kommentteja osaa kertoa edes niille, jotka ovat elämässä läsnä nyt. Mikä siinä on niin vaikeaa?

Aina sanotaan sitä, että ihmisistä puhutaan selän takana pahaa. Mutta kuinka monta kertaa minäkin olen puhunut toisesta hyvää kolmannelle: "Tosi hyvä tyyppi se, sympaattinen ja hauska". Kehujen kohteelle en vain välttämättä ole maininnut lainkaan näitä ajatuksia.

Tai työyhteisössä on joku, josta kaikki pitävät, mutta kukaan ei kerro sitä hänelle ennen eläkkeelle jäämistä, koska se tuntuu liian itsestäänselvältä.

Mutta jottei menisi liian suureksi hehkutteluksi, niin ihmisiä, joiden kanssa oikeasti haluaisi tosissaan viettää aikaa, ei kovin paljon ole (koska yksinolo voittaa aina huonon seuran). Joidenkin kanssa tuntuu heti, että nauttii olemisesta juuri tässä ja tämän kanssa.

Mutta ei sitäkään aina osaa sanoa. Epäilee, että ehkä se toinen ei koe samoin.

Tällaisena päivänä pitäisi istua ulos puutarhatuoleille, tarjota chai-lattea ja antaa auringon lämmittää kasvoja, hymyillä. Ja kertoa, että kiva, kun olet siinä ja sinä.

Kirjojen vanki

Televisiossa alkaa näköjään viikon päästä "realityä ja dokumenttia" yhdistelevä sarja nimeltä Ruudun vangit, jossa ihmiset ovat irti kännykästään, televisiosta ja/tai tietokoneesta.

Pitäisiköhän minun vierottautua kirjoista, koska olen niitäkin lukenut nyt peräti kaksi kahden päivän aikana ja ne ovat vieneet minut epäsosiaaliseen ja myös epärealistiseen maailmaan? Sama vaikutus on myös asunnossa lojuvilla lehdillä: ei mitään kommunikaatiota kenenkään ihmisen kanssa oikeasti, vaan silkkaa vastaannottamista.

Nooh, luetut kirjat olivat siis 2000-luvun Decamerone ja Parisuhdepalapeli.

Ensiksi mainittu oli mainio kokelma suomalaisten naiskirjoittajien tarinoita (mm. Tuuve Aro, Laura Honkasalo, Minna Koskela, Inka Nousiainen, Maria Peura), vaikka eivät ne mielestäni varsinaisesti olleet takakansitekstin mukaisia "eroottisia kertomuksia". Ei siis mitään Regina-henkisiä Naisen unelmia, vaan seksuaalisuuden monitahoisuutta eri tavoin käsitteleviä tekstejä.

Ohuen Parisuhdepalapeli-kirjan nappasin hetken mielijohteesta, sillä muistelin lukeneeni kirjan kirjoittajan, sosiologi Heli Vaarasen näkemyksiä nuorten parisuhteista jostain. Lukaisihan sen kirjan, mutta ei se mitenkään hetkauttanut.

Näistä kahdesta kirjasta myös ihmissuhteiden ymmärtämisen kannalta tuo 2000-luvun Decamerone on mielekkäämpi ja viihdyttävämpi luettava. Toisaalta Parisuhdepalapelin jotkut haastateltujen kommentit aiheuttivat huvittuneisuutta: voiko esimerkiksi Taneli, 27, oikeasti ajatella naisen ominaisuudet näin:

"Haluan naisen, joka ei ole liikaa bailanneen näköinen. Haluaisin, ettei nainen puhuisi nasaaliäänellä, sillä se on kanamaista. Olisi kiva, jos hän olisi puoliksi ulkomaalainen, esimerkiksi espanjalainen. Hänen täytyisi olla hyvä tanssija eikä hän saisi juoda liikaa. Naiset ovat aika samanlaisia. Aika harva erottuu joukosta. Naisen pitäisi olla hyvä keskustelemaan ja ymmärtämään asioita, niin kuin joku sosiologi. Hänen pitäisi olla luonnonkaunis, niin kuin mallit Nivean mainoksissa."

(Sen verran muuten vielä tuosta nykyteknologiasta ja siitä vierottautumisesta, että kännykkäni temppuilee. Huomasin tänään jo toisen kerran, ettei se yhdistänyt puhelua ennen kuin käynnistin sen uudelleen. Joten voi olla, etteivät myöskään puhelut minulle tule aina läpi. Onneksi on internet, niin sentään jollain lailla saa pidettyä yhteyttä ulkomaailmaan!)

Sellaista jännää ties missä

Koska esimerkiksi Kervå seuraa tiiviisti tekstiviesteihin liittyviä merkittäviä mediauutisointeja, niin toki on pistettävä omat viestit kehiin. Olenhan jo aiemmin julkaissut pätkiä, jotka eivät kai ole ihan pyhäkoulukamaa.

Nyt siis seuraa yhteiskunnallisesti merkittävä kooste viesteistä. Tosin lähettäjiä näille pätkille on useita.

"Se on aika hyvä jo toikin."

"Oliskohan siellä kahvia n. 20 min kuluttua?"

"Rakastan sinua, mutta älä ylpisty, koska vinksahtaneen aivokemian vuoksi rakastan kaikkia muitakin nyt."

"Nyt voisit tulla alas."

"Huh muakin rupes nyt jännittää. Otan ukkoon telepatiayhteyden ja käsken olla kunnolla."

"Keittäkää kahvia ja syökää muutakin kuin kalaa."

"Moi, pystytkö heittämään pari sataa kun join ja söin eilen rahani :D maksan kyllä kuun lopussa."

"Pasilan asemalla on karkkiautomaatti missä myydään myös kondomeja... 1 kpl Sultan merkkisiä maksa 1,20 €. Myöhästyin junasta, joten tässä on aikaa tutkia."

"Tulkaahan Popeen!"

"Hei! A+ veritilanne on nyt huolestuttava. Voit auttaa luovuttamalla verta vielä tänään 24.1. Kivihaassa klo 8-18 ja Yrjönkadulla klo 11-19. Lämpimästi tervetuloa!"

"Huh huh tulee tota vauhtia Koistiselle burn out tai niitä stradivadius kiviä ainakin. Tääl pitäis saada syntyvyyttä ylöspäin joten toi sun missio tänne pitää muotoilla hieman suuntaan "shampanja ja masikat, tie naisen sydämeen ja lukuisiin jälkeläisiin."

"Jos et heti tuu mun kanssa kaljalle niin teen tyhmyyksiä. Jos en saa seuraa kohta niin lähetän nussimiskutsun yhdelle naiselle joka ei kiinnosta mua ollenkaan... Pelasta mies pulasta ennen kuin se ryssii taas kaiken."

"Jos ihan patologisen rehelliseksi heittäydytään, joskus olen heittänyt settini enemmälläkin tyylillä. Lisää toiste."

"Meitsi pilkkii kans. Dokaus ja flunssa on aika kova yhdistelmä."

"No Ike tässä moi! Mitä sulla on päällä? Mulla on päällä krapula."

"Huhuu? Et sä noin krapulassa ole."

Elämäni on kuin Sokoksen mainos

Päivän vieras ja lounasseuralainen oli tänään Koirablondi, joka väitti myös naureskelleensa Sokoksen mainoslehtisen kuvalle, jossa on kuulemma jotain samaa kuin minun elämässäni.

Valitettavasti kuvassa on tietysti muutama eroavaisuus todellisuuteeni.

Ensinnäkin minä en juuri koskaan käytä valkoisia alusvaatteita. Toiseksi en muista käyttäneeni Maciani (jonka kiikutin eilen huoltoon ja nyt koetan taas elää hetken pc:n kanssa) koskaan moisessa hankalassa asennossa, enkä juuri koskaan edes sängyssä.

Kolmanneksi Villi on kyllä komeampi kissa ja se hyppää sängylle useimmiten jo siinä vaiheessa, kun avaan silmäni. Jos yrittäisin käyttää tietokonetta tuollaisessa asennossa, niin kissa tunkisi väliin.

(Tietysti tähän voitaisiin lisätä myös se, että minun tukkani on aamulla sekaisin, naama meikkaamatta enkä ole mallimitoissa, mutta nehän ovat pikkuseikkoja).

Kirjoitetut ja kirjoittamattomat

Yhdeksi syyksi kirjoittamiselleni sanoin, että tätä voi tehdä yksin, ei ole riippuvainen muista. Mutta toisaalta: edellistäkään lausetta en olisi kirjoittanut ilman kohtaamisia.

Blogia kirjoittaa myös muistaakseen.
Jos vuoden kuluttua luen tämän ja näen kuvan, muistan taatusti tästä päivästä monta yksityiskohtaa, jotka unohtuisivat, ellen mitään tallentaisi.

Kuvan otin Mikonkadun kulmassa, kun olin lähtenyt kävelemään aikapoimukokemuksen jälkeen keskustasta kohti Kalliota. Olo oli lapun kaltainen.

Eikä kirjoittaminen ole vaikeaa, mutta hyvin kirjoittaminen on.
Kuten niin moni muukin asia, leipomisesta sulkapalloon ja musisoinnista johtamiseen.

Toiset haluavat ilmaista sanottavansa tuollaisin lapuin. Minulta se ei onnistu. Olen puheissani helposti lavea ja sekava, vuolas ja pulpahteleva, loogisuus ja langat katoavat ja kietoutuvat sekaisin.

Teksteissä pyrin tiivistämään, löytämään olennaisen, selvittämään omia ajatuksia. Aina en onnistu siinäkään, mutta tulipahan silti kirjoitettua.

Mikrofonin äärellä

Eilen päädyin jopa Espooseen asti eli Emmaan kuuntelemaan Matti Johannes Koivua. Ennen musisointia tosin oli herrojen Roman Schatzin ja Matti Puohinimen miespuhetta, jossa nyt ei mitään uutta ja ihmeellistä todettu. Siis sitä "Mies ei puhu tunteistaan, vaan osoittaa ne teoillaan" ja "Miehen on vaikeaa ymmärtää naisen logiikkaa".

Mutta musisoinnin jälkeen olisi ollut syytä itse keksiä jotain pätevää kommentointia Koivusta ja hänen Irwing-versioinneistaan. Nenän alle ilmestyi MTV3:n mikrofoni ja sen takana haastattelija (ja haastattelijan takana kuvaaja). Samainen haastattelija metsästeli kommenttien toivossa monta muutakin ihmistä, eikä minulle selvinnyt, milloin ja missä tätä aineistoa mahdollisesti käytetään.

Naamani on vissiinkin vilahtamassa töllössä joka tapauksessa ensi syksynä. Nimittäin noin vuosi sitten suostuin hoilottelemaan Tartu mikkiin -ohjelman kuvauksissa, ja olin jo autuaasti unohtanut koko homman, kunnes tuossa pari kuukautta sitten sain puhelun. Minulle kerrottiin, että pätkääni aiotaan käyttää ohjelman syksyllä ulos tulevissa lähetyksissä ja nauhoitukset olivat olleet nyt maaliskuun alussa Tampereella. Toivoivat, että saapuisin paikalle. Kieltäydyin, sillä en nyt kovin upeana kokemuksena olisi pitänyt reissua Tampereelle katsomaan huonoa hoilotustani.

Mutta tuo eilinen Emma-ilta oli tosi jees. Kuukauden päästä siellä ovat keskustelemassa Relander ja Nevanlinna, ja musiikista vastaa Kauko Röyhkä. Toukokuussa vuorossa on Maritta Kuula. Eikä maksa mitään.

Sarvien kera

Eilen leivoin läjän voisarvia. En ollut tehnyt niitä vuosiin, mutta pitkästä aikaa päätin kokeilla. Sitä paitsi olin kutsunut Rappiotädin ja Ilkan (siis naapuri-Ilkan, ei se kommenttiosastollani toisinaan näkyvä Ilkka) päiväkahveille. Ilkkahan on vakiovieras, joka joutuu kutsutuksi tänne ja syömään leipomuksia kohtuullisen usein, koska asuu niin lähellä.

Päiväkahvit venyivät sitten vielä iltakahveiksi. Hyvä siis, että niitä sarvia tuli tehtyä runsaasti, niin riitti syötävää. Tosin Ilkka toi leipää, joten olisimme yönkin pärjänneet. Rappiotäti toi tulppaaneja, mutta niiden kelvollisuus muuksi kuin silmänruuaksi taitaa olla vähän kyseenalainen.

Kissakin löysi jonkun nakkipalan takapihalta, ja koska jouduin erottamaan elukan ja herkun Viltsun ruokavalion takia, niin kattihan oli sitten äreänä. Olisi se varmaan muutenkin, se ei osaa olla yhtään vieraskorea, mutta makkaran riistosta saa sopivan syyn umpimieliselle käytökselle.

Jotenkin siinä siis eilen päivä hurahti höpötellen. Käsiteltyjä aiheita olivat mm. yliopisto-opiskelu, kesä, väsymys, Tampere (Rappiotäti suunnitteli pyörähdystä sinne ja minä olen tunkemassa itseäni mukaan: mietittiin myös kunnon kiertuetta, eli "Rappiotäti & Marinadi On Tour 2008!"), leivonta, taukojen merkitys, Sampo-pankki, allergiat, käytettyjen kenkien myynti, Närpiön murre, pääsiäistraditiot, äänikirjat, Naisen unelmat, ikkunanpesu, tietotekniikkataidot, teemausteet, Taru Sormusten herrasta, Tanssii tähtien kanssa ja kukkapenkit.

Kotitöissä

Jazmis on niin fiksu! Mies kertoi kommenttiosastollani, että Helkaman pyöriin saa todennäköisesti vara-avaimia, jos vain avaimen numero on tallessa. Ja onhan minulla se, ja fillarin käyttöohjekin kertoo:

"Lisäavaimia voi tilata malliavaimen tai avaimen numerolapun perusteella Abloy-lukkoliikkesitä tai lukon valmistajalta."

Eli minun ei tarvitse ryhtyä voimakeinoihin, vaan voin saada vara-avaimia varsin helposti. Kivaa!

- - -

Tänään olen lenkkeillyt, leiponut suklaamuffineja, imuroinut, pyykännyt, korjannut sukkia. Kunnon kotityöläinen kerrankin.

Korjatut sukat ovat olleet tavallisia, mustia polvisukkia, jollain lailla kevyttukisukka-mallia eli sellaisia, joita ei aina tarvitse nilkoista kiskoa ylöspäin. Mutta nämä kaikki sukat tuntuvat hajoavan samalla tavalla kantapään saumasta, ja koska minusta olisi tuhlausta heittää sukkia roskiin noiden reikääntymisten vuoksi, niin surauttelin ompelukoneella varmaan viisi paria sukkia ehjemmiksi. Kesällä niitä sukkia ei tietysti tarvitse, mutta näin kylmemmillä ilmoilla olen ehdottomasti polvisukkien kannalla.

Jos jollain on vinkkiä hyvistä perussukista, jotka myös kestävät käytössä, niin saa vihjata. Olen toki suunnitellut valitusten tekemistä valmistajille ja myyjille, mutta en tietysti ole jaksanut.

Lisäksi nyt on juotu kaapi kätköissä ollutta Tuike-glögiä. Onhan nyt luntakin maassa, joten turha vielä on siirtyä liian keväisiin juomiin.

Mutta jotenkin alkoholipitoinen glögimukillinen ramaisee, jotan nyt taitaisi olla taas nokosten paikka.

Avainkaulaton nainen

Tämä olisi voinut tapahtua jo paljon aikaisemmin, mutta se tapahtui tänään. Pyöränavaimeni katosi.

Todennäköisesti se tipahti Stockmannille, sillä parkkeerasin pyöräni Vanhan yo-talon viereen, kävin Stockan herkussa (ostin suklaamakusiirappia kahvia varten, leipää, juustoa, ja ahdistuin ihmismääristä) ja heti tämän jälkeen etsin avainta laukusta, jonka taskuun muistan sen hyvin laittaneeni.

Oletan, että avain on tipahtanut, kun olen kaivellut lompakkoani. Lompakko on tursuileva ja täynnä kuitteja ja kortteja, mutta avain on pieni ja huomaamaton. Ja koetan nyt miettiä, kumpaa muistutan itse enemmän, lompakkoani vai sitä pyöränavainta.

Elättelen toivoa, että avain ilmestyisi Stockan löytötavaroihin tiistaina. Jos ei, niin sitten on löydettävä jokin keino pyörän saattamiseksi helpommin liikuteltavaksi. Vara-avainhan on kadonnut jo pari vuotta sitten.

Miehellä, jolle ei ole (vielä) lempinimeä ja joka ei kirjoita blogia (tätä minulta on kysytty), on kuitenkin auto, joten velvoitin hänet mukaani noutamaan fillarin. Jotain hyötyä siitäkin. Siis autosta. Ilman turvaistuinta. (Huomasin, että Hesarin Fingerpori on myös verkossa, joten pakko oli kaivella jokin strippi, johon viitata).

Luin Veloenan blogista ääneen miehelle kohdan:

"En oikein osaa kuvitella, että kukaan haluaisi naimisiin kanssani, koska saatan olla vuoronperään itkuinen ja sitten äkisti maailmaasyleilevän koiranpentuinto-onnellinen ja sitten toisaalta ankaran rationalisoiva, kunnes intuitiovaihde nytkähtää varoittamatta päälle ja alan tunnelmoida paikkojen hengestä ja tunnelmasta. Mutta ehkä se onkin normaalia, ehkä."

Minäkin olen tuollainen. Ailahtelevaisuutta, kuten jossakin muinaisessa horoskooppikortissa: "Aina ei tiedä, onko hän hirveän ihana vai ihan hirveä."

Pitäisiköhän lähteä juomaan vaikka olut Rytmiin vai juoda siideri kotona? Elämäni vaikeita pohdintoja.

Rai-rai-gräs!

Pitkäperjantai osoittautui aurinkoiseksi ulkoilupäiväksi. Muistelin lapsuutta maalla, jossa pajunoksien löytäminen oli helppo homma, kun niitä kasvoi missä vain. Helsingissä ei ihan tuosta noin löydä sopivia kasvustoja.

Kävely päättyi Töölönlahdelle, jossa Sinisen huvilan kahvila oli avannut ovensa. Aurinko lämmitti mukavasti ja hyväntuulisen oloisia ihmisiä oli runsaasti liikkeellä. Se kahvila on kuulemma nyt maaliskuussa auki viikonloppuisin ja huhtikuussa aukiolo laajenee myös arkipäiviin.



Kotosalla kissa sai syödäkseen ruohot. Siis ohrat. Ruotsinkielistä radiokanavaa kuunnellessa korvaan tarttui sanat "rai-rai-gräs".

Eli hyvää rai-rai-pääsiäistä vaan kaikille!

Tässä taannoin muuten katsoin FST:n jotain keskusteluohjelmaa, jossa keskusteltiin, yllätys yllätys, suomenruotsalaisuudesta. Keskustelija sanoi paikkakunnan nimella "Jeppis", ja se oli suomennettu Jepuaksi. Hei haloo, jopa minä tiedän (ex-A:n ansiosta toki), että Jeppis on Pietarsaari.

Mutta joltain fiksummalta voitte kysyä, mistä se paikkakunnan lempinimi johtuu. Onhan se Jakobstad vähän sinne päin, mutta ei nyt ihan kuitenkaan.

Fanityttöilyä

Siinä minä olin, odottelemassa pääsyäni hemoglobiinin mittaukseen ja rupattelemassa mukaan tulleen turkulaissyntyisen kanssa (se Turun murre on edelleen hauskaa kuunneltavaa). Sen verran havainnoin, että olin tunnistavinani erään miehen kolumnistiksi, jota PA:kin on kehunut.

Joten päätin käydä tervehtimässä, kun kanssaluovuttajani oli saamassa reikää sormeensa ja mies vapautui omasta verenluovutuksestaan. Pikkutyttömäinen fanituspuhe:

"Moi, sä taida olla se. Aattelin tulla kertomaan, että mielestäni kirjoitat hyviä kolumeja."

Oman nimeni kerroin tietysti, ja vastapuoli kysyi, että sinäkin taidat kirjoittaa jotain ja olin ihan että iih, mistä se muka nimeni tunnistaa, enhän minä näkyvä journalisti ole (toisin kuin vastapuoli).

Ja sitten en enää osannutkaan keskustella järkevästi, vaikka tilanne olisi sen mahdollistanut. Aivot vaan tyhjeni, ja olin täysin kykenemätön kommentoimaan mitään älyllistä, vaikka vastapuoli oli oikein ystävällinen ja minä olisin näin jälkikäteen keksinyt kaikenlaista nerokasta ja fiksua.

Mutta ei se mitään. Hemoglobiini oli 140, veret valuivat pussiin ja kolmioleivän lisäksi sai pääsiäisleivoksen.

Verestävää virtausta

Haluaako joku lähteä tänään iltapäiväkahveille keskustaan? Koirablondi ei ehdikään kanssani verenluovutukseen, joten kelpuutan muita seuralaisia. Itse ajattelin mennä Yrjönkadulle suunnilleen puoli kahden aikaan, mutta ajasta voi joustaa. Saa ilmoittautua kommentein tai vaikka kännykkäyhteydellä.

Minä en tietysti ole varma, riittääkö oma hemoglobiinini luovutukseen, mutta pitää kokeilla. Verenluovutuksen muihin vaatimuksiin voi perehtyä Veripalvelun sivuilla.

Lisäys: Jee, yksi kaveri on jo houkuteltu mukaan!

- - -

Eilen tuli tavattua ihmisiä vuosien varrelta. Jälleen kerran mietin sitä, miten elämäni on kulkenut sinä aikana, kun olen Helsingissä asunut ja tutustunut näihin ihmisiin. Olisi voinut varmaan varsin helposti mennä jotenkin toisin, sattuma olisi heittänyt toiseen suuntaan, olisin jossakin pienessä risteyksessä valinnut eri lailla.

Ajan nopeaa kulumista valittelin lounasseuralaiselle. Kuinka päivät vain menevät, eikä enää ole niitä hetkiä, jolloin tylsänä huokailisi, että "ei miulla ole mitään tekemistä". Ja silti tiedän, että minun elämäni on aikataulullisesti kuitenkin varsin löysää ja voin usein myös vain olla, ottaa päivätorkut, lukea kirjaa, istua kahvilla, jos siltä tuntuu. Ne ovat nykyisin sitä tekemistä, josta nauttii, kiireetöntä olemisista.

Tietysti minullakin on välillä kiire, deadlinet eivät tunne armoa ja kalenteri täyttyy työmenoista ja muista hoidettavista asioista. Mutta sentään saan kuvitella, että minulla on valtaa omaan ajankäyttööni. Ja toisaalta työ sekaantuu muuhunkin elämään, ei sitä voi napsaista omaksi erilliseksi saarekkeekseen, ja sekin sopii minulle.

Illalla annoin lahjan, ihan muuten vain. Kyseessä oli Osmo Soininvaaran Fillarilla Nizzaan -kirja Osmon omistuskirjoituksella. Lahjansaaja vaikutti ilahtuneelta: tiesin, että hän Osmon fillarointiblogi on niitä harvoja blogeja, joita hän on seurannut.

Usein parhaita lahjoja ovat ne, jotka on hankittu siksi, että ajattelee juuri tämän sopivan toiselle. Eikä tarvitse olla mitään syytä tai juhlapäivää. Tavallisina arkipäivinä ilahtuu aika pienistäkin yllätyksistä, vaikka kahveista ja Jaloviina-paukusta.

Tilaa Lehti!

Maksamaton mainos: tilaa Lehti printtiversiona, sillä paperiin voi sentään luottaa!

Ja sitä paitsi minä tein jo oman ennakkotilauseni ja olisi harmi, jos en saisi aikakaus-Lehteä itselleni. Onhan tämä sentään kulttuuriteko.

Sitä paitsi Lehti ei tietääkseni harjoita puhelinmyyntiä. Kai. Eikä lähettele edes kovin paljon sähköpostispämmiä. Ainakaan toistaiseksi.

Piste

Päivän Hesarissa oli Nimiä tänään -palstalle haastateltu Väestörekisterikeskuksen johtajaa Hannu Luntialaa hänen nekrologiaharrastuksestaan ja kuolemanpelostaan. Luntiala totesi jutussa:

"Kuolema on suuri vääryys. Se tulee niin pian. Elämää voisi olla tuplasti pidempään. Tai ainakin puolet elämästä pitäisi olla vapaata. Nyt ihmiset saavat tehdä mitä heitä huvittaa vain viisi prosenttia elämänvuosistaan."

Jokin aika sitten juttelin ikäiseni, mukavan nuoren miehen kanssa. Puhuimme työstä ja sen tekemisestä, ja hän kertoi, että toinen hänen vanhemmistaan oli muutama vuosi sitten kuollut yllättäen ja niin, että hän oli ollut paikalla.

Kolmekymppinen nuorukainen totesi, että sen jälkeen hän on aina töissä kiireiden ja muun keskellä ajatellut, kuinka maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin työ. Sen takia on turha ottaa mielettömiä paineita tai edes menettää hermojaan.

Puhuimme siitä, miten on sääli, että ensiksi on tapahduttava jotain järkyttävää, ennen kuin osaa asettaa arjen asioita oikeampiin mittasuhteisiin. En minäkään ehkä päiviäni viettäisi näin ilman sitä erästä kesäiltaa, jona yksi elämä päättyi ja pisti varmasti monta muuta pysähtymään hetkeksi.

Mutta ei se silti kuolemanpelkoa lievitä. Joskus minulle iskee aika musertavana se tunne, että tämä kaikki päättyy joskus. Että mikään ei ole ikuista. Ja lähimmätkin ihmiset kuolevat. Mihin sitä nämä päivänsä käyttää, kenen kanssa, mitä tehden?

Ja kun maailma muutenkin on niin järjetön.

Luntiala pohtii:

"Olen odotellut, että ihmiset lähtevät barrikadeille huutamaan, että kuolema on väärin. Ketä vastaan se sitten olisi, en tiedä."

Viihteelliset savut korvista

Päivät viilettävät vauhdilla ja tekemistä riittää. Sikäli valitettavaa, että eilen iski ns. vitutus. Niin, en ole siis aina kovin hymyilevä, jos joku vielä moista kuvittelee. Se on kyllä toisaalta kiintoisaa, miten joku, jälkikäteen katsoen, pieni asia voi alkaa nyppiä, sitten harmittaa ja lopulta suututtaa niin paljon, että on vain äkäisen kiukkuinen.

Mutta meni sekin ärtymys eilen ohi, kun muutaman tunnin kärvistelin itseni kanssa. Minua ruokittiin pestoa ja juustoa tihkuneella lasagnella, ja illalla oli hauska käväistä katsomassa Suomeen palannutta Jaatsaa ja kiintoisia musiikkiesityksiä, joista huolehti trio Kaksi kahden hinnalla.

Tänään ruokkimisessani olivat vuorossa herkulliset pullat. Kauhean kätevää, ettei minun tarvitse edes liikahtaa kotoa mihinkään eikä leipoa itse, vaan täällä häärää mies hellan ääressä ja hoitaa ravinnon nenäni alle. Ja vielä väittää tykkäävänsä siitä.

Niin, siis toki se mies täällä muutakin tekee kuin kokkaa. Erinäisiltä tahoilta on esitetty, että ehkä kannattaisi blogissa julkituoda statukseni muuttuneen jo ajat sitten sinkusta seurustelevaiseksi.

Että nytkin se mies tuossa näppäilee kitaraansa. Ei se hammasharjan tuominen toisen asuntoon vielä mitään, mutta nyt siis kyseessä on ns. vakikitara. Ehehe.

Ja nappasin Oopalta tuon merkin tänne.

Loiseläjät

Tästä piti blogata jo aiemmin, kun oli pikkuveljen kanssa aiheesta puhetta. Nimittäin Tuukka kirjoittelee Etelä-Amerikasta, kuinka hänen päässään eleli rastojen joukossa sankka eliöyhteisö.

Täit olivat vallanneen Tuukan pään, ja mies joutui luopumaan tukastaan. Parhaimmillaan yhden rastapötkön sisältä löytyi toistasataa valkoista munaa.

Uh.

Muistelen jälleen sitä Raudikon loisia käsitellyttä kirjaa, jossa oli kuvattuna kaikenlaisia ötökkää ja toukkaa. Tietysti myös niitä, joita ei omin silvin edes havaitse. Olisi se inhottavaa, jos pölypunkitkin olisivat isompia. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Vaaranpaikkoja

Kesätyöpaikallani vuodelta 1997 ja mm. Benropen hyvin tietämällä huoltoasemalla oli heiluttu puukkojen kanssa. Ja vain kaljan vuoksi. Idiootit. Olen minäkin sieltä monet kerran olutta ostanut, mutta en teräasein varustautuneena.

Ja yksi kommandopipopäinen puukkoilija hiippailee Rappiotädin lähistöllä ja vielä paljon pahemmin aikein kuin kaljaa saadakseen.

Toisaalta koti on vaarallinen paikka. Onneksi siis tänäänkin poistuin Torkkelinmäen huipulta pariin otteeseen.

Aamulla piti pelata sulkapalloa: hävisin taas, mutta vastustaja kehui, että oli parasta peliä tähän mennessä. Palkitsin itseni Avikaisen pusulla (no siis se leipomon hillotäytteinen pulla).

Sitten vielä tuli kutsu syömään Hakaniemeen illansuussa. Ennen ruokaa käytiin läpi tärkeät ilmoitusluontoiset asiat, kuten kuukautisten alkamattomuus ja alkaminen (ei, kumpikaan keskustelijoista ei ollut raskaana tai sitä yrittämässä).

Torkkelinmäellä asumisen ikävä puoli on se, että Hakaniemestä kotiin tullessa on pitkä ylämäki. Erityisen hiostavaa se on silloin, jos on painavahko reppu selässä ja on kiire. Tällä kertaa niin ei ollut, mutta silti kipuaminen kotiin oli miellyttävää katkaista kirjastopoikkeamisella. Yksi arjen pienistä ja tärkeistä iloista on lähellä sijaitseva kirjasto, niin se vaan on.

Nyt väsyttää ihan tosi paljon.

Rehuja kaikille

Hapankaalia on muuten nyt kokeiltu nyt myös sämpylöissä. Hyvin toimi. Lisäksi olen tehnyt hummusta ja sekin maistui. Herkuttelen Avikaisen leipomon ruisleivällä ja tänään olen syönyt myös mm. soijapyöryköitä.

Omavaraisviljelyssä pitäisi varmaan tänä vuonna saada edes basilikat purkkeihin rehottamaan. No, kunhan nyt ensin ohra kasvaa. Tästä aiheesta on video Villin blogissa: videota tehtäessä ei vahingoitettu eläimiä tai ihmisiä eikä sitä ole mitenkään käsitelty. Mahdollisille katsojille aiheutuista henkisistä seuraamuksista en kanna mitään vastuuta (juu, minä voisin kammata hiukseni ja ehkä laittaa jopa ripsiväriä, jos kuvaan itseäni internettiin).

Taloudessa lihaisinta on näinä päivinä ollut kirjallisuus. Lukaisin Miina Supisen Liha tottelee kuria ja kyllä siitä nautti kuin konsanaan ronskista pihvistä (joita siis syön nykyisin korkeintaan joskus ravintolassa).

Erikoisosaajista kaikki irti

Käytin hyväkseni Rappiotädin erikoisosaamista, ja palkitsin hänet ansiokkaasta työstä naurettavan halvalla hinnalla eli sushi-lounaalla (jep, Rappiotädistä tulee ehdottomasti assistenttini tai ainakin au pairini heti, kun minulla on varaa tarjota hänelle vähän enemmän kuin lounaita).

Mentiin vielä yliopiston päärakennuksen kahvilaan nauttimaan sekä kahvia että akateemisia tuulahduksia. Sattumalta siinä parin tunnin aikana myös Junis ehti tuulahtaa pari kertaa paikalla.

Joten vaikka siis välillä toki ahdistun siitä, etten ole oikea palkkatyöläinen eli en mene mihinkään toimistoon päivittäin enkä tienaa summia, joita moni muu toveri, niin tällaisina iltapäivinä on tyytyväinen, että ajankäyttöään voi muokata. Eli voi jäädä sinne kahvilaan turisemaan iltapäiväksi, koska ei ole palavereita eikä kellokortteja.

Nyt illemmallla olin Ilkan käsittelyssä. Sen lisäksi, että hän on nettitekninen tukeni ja turvani, tuli hänestä myös hierojani (mitäs lupasi joululahjaksi, että auttaa ainaisen istumatyöläisen hartiajumituksen helpottamiseksi) . Kyllä tästä miehestä on moneksi! Ja heti on minulla vetreämpi olo: on se vaan kätevää, kun tuntee osaavia tyyppejä.

Ehkä siis huomenna tehdään jotain tuottavaa. Tai ehkä perustamme Rappiotädin kanssa yliopiston kahvilaan nurkkauksen, jossa meiltä voi kysyä neuvoa mihin vaan. Luulen, että olisimme hyviä siinä, oli ongelmana sitten urasuunnittelu, ihmissuhteet, ruuanlaitto, opintojen edistyminen, perfektionismi, sukan neulominen tai rahatilanteen niukkuus.

Se tekee, joka osaa. Ja me osaisimme neuvoa. Hätätilassa voitaisiin kysyä apua myös Junikselta.

Lemmikkikauppaa ja lempieläimiä

Lainasin kirjastosta tänään Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt ja luin ne noin 300 sivua nyt illalla, sängyllä maaten, välillä kissaa rapsuttaen. Ja jossain vaiheessa tein popcorneja, kun ne kirjassa mainittiin ja muistin, että minulla on jyviä laatikossa ja tahdon niitä ja nyt huulilla tuntuu se suolaisen jälkimaku, mielessä leijuvat kirjasta syntyneet ajatukset, kuvat.

Kirja oli osuva valinta naistenpäivään. Epilogin lopussa Snellman kirjoittaa:

"Kääntäen: entä jos kaikilla maailman vangituilla, kaapatuilla, seksibisnekseen houkutelluilla tytöillä olisi itsessään jokin kauhistuttava bakteeri, virus, tauti jonka he tartuttaisivat hyväksikäyttäjiinsä, jokin miasma joka aiheuttaisi kasvojen sinistymisen, silmien ulospullistumisen ja hiustenlähdön. Miltä maailmamme näyttäisi huomenne?

Toistan: miltä maailmamme näyttäisi huomenna?"

Minun pikkumaailmani pikkuongelmat ovat taas kovin vähäpätöisen tuntuisia.

Ja musiikkina on soinut Vuokko Hovatan Lempieläimiä, kun toiveeni täytettiin ja levy tuotiin minulle, eli sattumalta tämä on päivä, johon on kuulunut eläinaiheisia kulttuurituotteita. Tosikko kirjoittaa levystä osuvasti.

Muutoin olen ollut hieman epäsosiaalisissa fiiliksissä pari päivää, tarponut Töölönlahdella Raudikon kanssa, imuroinut, tehnyt omenamuffinseja, epäillyt tulevia, kaivannut sanoja, vaihtanut lakanoita, kuiskinut kissalle, käpertynyt kerälle, syönyt bataattikeittoa, asioinut Eestin Herkussa, ostanut kolmella eurolla Juhani Pahlmrothin kasarisaappaat, muuttanut suunnitelmia, kehunut ruisleipää, nähnyt unia, avannut oven.

Suu kiinni nyt!

Tuolla YouTubessa on nyt video otsakkeella "Sensuuri on väärä ratkaisu oikeaan ongelmaan". Sieltä löytyy myös ohjeet siihen, miten oman kuvan tai videon saa mukaan.

Minä en vielä siellä ole, mutta kyllä siinä seuraavassa, myöhemmin tulevassa versiossa. Ei nimittäin ole (mielenosoituksen lisäksi) liian suuri homma noin osoittaa, mitä mieltä tästä touhuilusta on.

Puhelinmyyjät laulaa

Taisi olla maanantai, kun soitti kaksi eri puhelinmyyjää. Molemmat kauppasivat minulle, erinomaiselle asiakkaalle, Me Naisia (joo, on se lehti joskus tullut, mutta ei kyllä kovin pitkään). Ainakin Marimekon meikkipussukoita tai jotain olisi saanut tilaajalahjana:

"Joten pistetäänpäs tästä tulemaan koko paketti, niin ei sitten tarvitse niillä tukkoisilla asiakaspalvelulinjoilla roikkua!"

Eipä tepsinyt tämäkään myyntipuhe. En kai minä lehtiä tilaisi soittamalla, kun on internetti.

Tänään kaupattiin ensin Lasten maailma -lehteä (35 e, 6 kk). Lastensuojelun keskusliitto, viettää nyt vuotta, jolla kerätään varoja mm. lasten seksuaalisen hyväksikäytön estämiseen, kerrottiin heti alkuun, joten lehtitilauksella tukisin arvokasta työtä.

Jäi tilaamatta sekin. Ehkä leimauduin nyt lapsivihamieliseksi. Enhän ole edes käynyt laittamassa nimeäni siihen jomman kumman iltapäivälehden Ei hyväksikäytölle -addressiin ja tiistaina seisoskelin sensuurimielenosoituksessa. Lapsia ja pesuvesiä ja muuta sellaista.

Mutta että piti vielä jostain firmasta heleä-ääninen nuori nainen soitti ja höpisi, miten haluaisivat tarjota minulle henkilökohtaisia sijoitusratkaisuja, jos vain tulisin puolen tunnin tapaamiseen sijoituspäällikön kanssa. Just.

Että mitäköhän rahoja minä muka sijoittaisin? Ja jos sijoitan, niin en ainakaan minkään tuollaisen yrityksen kautta.

"Puhelintarjonnan rajoituksen" tein luullakseni vuoden alkupuoliskolla, mutta ei se taida olla vielä voimissaan eikä sekään päde kaikkiin firmoihin. Tai sitten vain kuvittelen tehneeni sen.

Että soitelkaa vaan. En tilaa kuitenkaan.

Tappavaa menoa

Työkeikan vuoksi lainasin autoa ja huruttelin sillä sellaiset sata kilometriä. En voi väittää suuresti nauttineeni.

Ensiksi piti raaputella jäät lasista. Sitten liikkeelle. Mutta liikkeessä ei uskaltanut säätää lämmityslaitetta, joten joutui toivomaan, että se puhaltaa sopivasti. Toisissa liikennevaloissa tajusin, että radio olisi kiva päällä. Epätoivoista vilkuilua, että missäköhän se virtanappi on. Kun sen löysin, niin tyydyin siihen humppakanavaan, joka päälle rämähti, koska kanavaetsintähän olisi ollut liian vaativaa.

Ja niitä liikennevaloja, kaistanvaihtoja, muiden autojen huomioimista. Sitten moottoritiellä ahdistusta, kun ryhtyi ajattelemaan, että entä jos tuo rekka tuosta vähän heilahtaisi ja...

Päättelen autoiluahdistuksen olevan osittain kuolemanpelkoisuutta ja sitä, että tajuaa olevansa vastuussa sellaisesta välineestä, jolla voi tappaa myös muita. Silloin ajokorttia 18-vuotiaanana ajaessaan ei tietenkään edes ajatellut, että tässä touhussa on kuitenkin jonkinlainen kuolemanriski. Nyt sen sitten tajuaa.

Tänäänkin on uutisissa kuolemaanjohtanut ulosajo. Molemmat vanhempani ovat viime vuosina olleet autojen kanssa tilanteissa, joissa ovat ajatelleet viimeisen hetken tulleen. Ja kukapa ei tuntisi ihmisiä, jotka ovat olleet autoilun aiheuttamissa liikenneonnettomuuksissa? Ja niitä läheltä piti -tilanteita riittää runsain mitoin.

Jalankulkijana en kovin helposti tapa ketään. Fillarilla se on mahdollista, mutta todennäköisemmin vahingoitan itseäni. Busseissa, junissa ja takseissa kulkuneuvo ei ole vastuullani.

Mutta auringonpaiste on kyllä tosi hienoa. Eipä siitäkään voinut niin nauttia, kun tietysti jossain kohdin aurinko häikäisi niin, ettei eteenpäin nähnyt kunnolla.

Suunnittelematonta ajankulutusta

Lunta on näköjään varsin paljon. Vaikka juuri havahduin ajattelemaan, että ihan kohta on taas kevät ja kesä, aurinkoa ja lämpöä. Ja miten ihmeessä tämä aika menee näin vauhdilla, vastahan se edellinen kesä saatiin lopeteltua. Mihin on tämäkin talvi valunut?

Maanantaisin, kuten eilenkin, aina ajattelen, että no niin, uusi viikko, ehdin taas tehdä vaikka mitä! Ja sitten kohta on torstai ja tajuan, että hemmetti, suurista suunnitelmistani huolimatta olen taaskin jäljessä ja olen kulutellut aikaani ties mihin. Kun perjantaina muut alkavat olla viikonloppufiiliksissä, niin minä kuron kasaan tekemättömiä.

Samalla tavalla käy kuitenkin taas kesänkin kanssa. Suunnittelee kaikkea (yrttikasvatusta, fillarointilenkkejä, Tallinnan vierailuja, puistopiknikkejä, uimastadionia, Helsingin nähtävyyksiä, kirjapinon lukemista, aamukahveja torilla, mökkeilyä, tarinoiden kirjoittamista, opiskelua, ihmisten tapaamista) ja sitten yhtäkkiä tulee syyskuu.

Tänään on kuitenkin vielä tiistai. Ei siis tarvetta paniikkiin. Ja voi vaikka osallistua mielenosoitukseen.

Niukkuuden ilot

Ah tätä iloa, kun löytää pöydältä paperiläjän alta vielä yhden viinikumikarkin, vaikka kuvitteli syöneensä kaikki eilen eikä tietysti millään viitsi lähteä ostamaan kaupasta karkkia.

Kun se vaan on niin, että kukkuraiset karkkimaljat muuttuvat arkisiksi itsenstäänselvyyksi, jos ne ovat aina saatavilla. Kuten ravintolasyömisestäkin katoaa lumo, jos sitä tekee päivittäin. Eikä ilmaisen viinan bileitäkään osaa arvostaa, kun niissä käy tarpeeksi usein.

Ei koskaan fitness

Eilen pääsääntöisesti vain olin. Nukuin kaksi kertaa päiväunet, kävin välissä kaupassa ja suunnittelin lenkille lähtöä. Urheilullisempaan menoon pääsin kuitenkin vasta silloin, kun oli jo pimeää ja taivaalta vihmoi räntää.

Hölkkälenkki Töölönlahdella tuntui tavallista pidemmältä ja työläämmältä. Mietin siinä Kuukausiliitteessä ollutta, lukuisin kuvin varustettua juttua fitnessistä: nuoret naiset pumppaavat salilla ja vetävät tiukkaa ruokavaliota vain näyttääkseen tietyt kriteerit täyttäviltä tietyn hetken.

Älyttömältähän se tuntuu, mutta pakko ihailla moista itsekuria. Kateellisena totesin, ettei meikäläinen koskaan pystyisi moiseen.

Jutussa 25-vuotias teekkari Kaisa Jaakkola kertoo kisadietiistä, jolloin kehoa ja mieltä rääkätään järjettömästi (syödään tavallista vähemmän, juostaan päivittäin pitkiä lenkkejä ja treenataan salilla painoja):

"Esiintyy myös itsesääliä, surua ja itsensä kyseenalaistamista: olenko idiootti, kun teen tällaista hommaa?"

Että jos minulla herää moisia ajatuksia mistä tahansa, niin kyllä se siihen loppuu. Idiootiksi itsensä tunteminen on sen verran turhauttavaa, että parempi olla tuntematta. Vaikka joskus tapahtuu niin, että uskottelee itselleen, ettei tämä mitään idioottimaista ole. Sitä turhauttavampaa lopulta myöntää, että kylläpäs on.

- - -

Maa on taas (hetken?) valkoinen, joten lainaan eilen luettua Joel Haahtelan Elena-kirjan sanoja:

"Kun sataa lunta, sataa hiljaisuutta, sanoi äitini minulle kun olin lapsi."

Eteenpäin potkivat

Olin jo peiton alla, nukahtanut, kun kännykkä piippasi tekstiviestin. Pikkuveljeä oli kosittu ja hän oli vastannut myöntävästi. Onnittelin viestillä hamekangasrahojen säästämisestä ja sitten veli soitti ja pyysi juomaan kuoharilasin asian kunniaksi Säveleen.

Pitihän se mennä. Ei meikäläisen veljiä kuitenkaan kovin usein kosita. Hääpäivästä tai kihlasormuksista ei kuitenkaan ole vielä mitään tietoa, mutta sen sijaan kaikenlaista ideointia jo tehtiin, mm. viikonmittaiset kulttuuripainotteiset festarit.

Eilen ennen iltaa fillaroin räntäsateessa Raudikon luo kahville. Tai siis teelle ja muffinseille. Hänellä on nykyisin isompi vatsa kuin minulla, ensimmäistä kertaa koko pitkän tuntemisemme aikana. Siis sellainen vatsa, jota mennään taputtelemaan ja hihkutaan, että oih, siellä on joku ja kysytään, potkiiko se paljon. Potkii se, kuulemma.

- - -

Olen syönyt liikaa karkkia, ja nyt tekee kovasti mieli jotain hurjan valkosipulista. Pitää siis tehdä soijasuikaleista jotain, joka maistuu valkosipulilta. Ja sitten jatkaa tätä laiskaa viikonloppua luuhailemalla ja lueskelemalla.