Hölmöksi tunsin minä itsenikin

Tässä taloudessa on nyt kuunneltu Leevi & the Leavings -tribuuttia Melkein vieraissa. Yksi sinkkubiiseistä eli Egotripin Rin Tin Tin kuulosti hienolta jo joskus silloin, kun se tarttui radiosta korviini ekaa kertaa.

Kyseinen kappale nimittäin on taas yksi niistä nuoruusbiiseistä. Vaikken Leevejä erityisemmin silloin kuunnellut, niin Rin Tin Tin jotenkin vaan miellytti, fiilikseltään ja sanoitukseltaan.

"jos etsit kadonnutta aikaa, jotain josta jouduit luopumaan
liian usein huomaat ei se totta ollutkaan
ja joku tuskin tietää mitä etsii, vailla määränpäätä harhailee
monen vuoden jälkeen ystävälleen kirjoittaa
ne sanat jotka sanomatta jäivät, sanat joita ei kai ollutkaan
sanat jotka pettävät kun niitä tarvitaan"

Että on se vaan edelleen niin, että pitäisi sanoa silloin, kun on aika. Eikä menneitä pitäisi liikoja haikailla, vaikka muistot ovat usein kauniita, kun aika tuo niihin sen oman kultareunuksen.

Ja täällä tallailee välillä tietämättä, mitä oikeastaan haluaa, mutta silti sitä johonkin suuntaan kulkeutuu ja asiat lutviutuu.

Tämä vuosi on ollut minulle hyvä. Arvosanaltaan jopa kiitettävä. Paitsi umpilisäkeleikkaus olisi voinut tulla jo alkuvuodesta (silloin vakityöläisenä olisi saanut kuukauden palkallista sairauslomaa, nyt syksyllä sitten tuli vain pieni rahallinen korvaus Kelalta, eheh).

Ensi vuodesta tulee varmasti myös mainio, niin uskon. Koetan myös edelleen parantaa sitä, että sanoisin asiat heti, jottei myöhemmin tarvitsisi harmitella, mitä jäi ilmaan roikkumaan.

Samoin tietysti jatkan valitulla tiellä, jolla muistutetaan, että elämä on lyhyt, yllättävän lyhyt. Sen vuoksi kannattaa toimia tänään eikä sitku.

Ah noita nuoria miehiä!

Suomessa joulunaikaa viettävät entiset "alaiseni" (voi niitä aikoja, kun sai leikkiä pomoa!) Jon ja Tapsa piipahtivat luonani.

"Näytät jotenkin erilaiselta, nuoremmalta ja muutenkin hyvältä", toinen kommentoi.

Kyllä ne ainakin kehua osaavat! Ja toki paljon muutakin, fiksut nuoret miehet.

Onko järkee vai ei

Blogin ylläpitoon kuuluu se, että aina välillä kyseenalaistaa koko touhun mielekkyyden. Siis etenkin tällaisen omanapaisen ns. päiväkirjailun.

Kun tämähän on lähinnä hymytyttö-Marinadin kepeää höpinää. Ei täällä kerrota tarkkaan, mitä minulle kulloinkin kuuluu tai mitä olen tehnyt. Jos sattuu oikeassa elämässä olemaan nihkeämpää aikaa, niin sen voi aistia rivien välistä, jos osaa, mutta välttämättä en tänne ärise, että nyt kyllä taas on ankeaa. Kun kyllähän minuakin aina välillä ottaa päähän, suorastaan vituttaa, toisinaan surettaa tai elämä on muuten vain syvältä. Ja esimerkiksi perheenjäsenet tietävät, että voin olla hyvinkin inhottava, ärsyttävä, raivostuttava, omapäinen ja tylsä.

Joskus minulta kysytään, että eikö hirvitä kertoa omasta elämästään nettiin näin paljon. Vastaukseni nykyisin on, että paljon mielenkiintoisempaa on se, mitä en kerro. Tämähän on vain se yksi osa, kepeä pintaraapaisu.

Joidenkin mielestä kirjoitan ilmeisesti kovin avoimesti tällaiseksi omalla nimellään blogia pitäväksi (kerroinhan eilen senkin, kuinka monta kiloa painan, ja se on kai monelle naiselle tiukka paikka). No, kai minä perusluonteeltani olen jollain lailla avoin, mutta ehkä sekin on joskus näennäistä. Se, että pääsee näkemään minusta jotain syvemmälle, vaatii vähän enemmän.

Olen pyrkinyt myös siihen, etten täällä ainakaan negatiivisesti tuo esiin muita ihmisiä. Pikkuveli on henkilö, josta on paljastettu enemmänkin, mutta muilla on suurempi suoja. Ja toivon, etten ole suuremmin loukannut ketään, jos olen jotain kertonut (saa ilmoittaa, mikäli on kokenut jotenkin tulleensa väärinkohdelluksi täällä).

No, tämä nyt oli tällainen pakollinen blogitilitys, koska aihetta on tullut pohdiskeltua viime aikoina.

- - -

Oopaa oli kiva nähdä. On se vaan niin mukava nuori mies.

Vuodenaikahitti

Minulla ei ole koskaan ollut vaakaa, jolla omaa massaa punnita, mutta tämän asunnon omistajalla sellainen on. Päätin tänä aamuna katsastaa, mikä luku mahtaisi olla. 57,8 kiloa. Suurinpiirtein tuon verran olen painanut koko aikuisikäni (ja lienen aina ollut myös yhtä pitkä, eheh, 161 senttiä siis).

Paitsi pari vuotta sitten. Olin noin vuoden verran hoikempi, yhtä vaatekokoa pienempi eli ympärysmitaltani monta senttiä kapeampi ja pari-kolme kiloa keveämpi. Olin aikani kypsytellyt ajatusta, että jospa tosissaan katsoisi, mitä syö, ja liikkuisi tavoitteellisemmin. Niin tein, ja mittanauha todisti, miten sentit hupenivat. Hitaasti toki, mutta hupenivat kuitenkin.

No, sitten pari vuotta sitten seurustelu päättyi ja siitä terve elämä luiskahti vähemmän terveelliseksi. Seurauksena oli läskin lisääntyminen tuon parin kilon ja useamman sentin verran takaisin tuttuun mittaan.

Välillä hehkuttelen ajatuksella, että jos vielä innoistuisin trimmaamaan itseäni. Hankkisin lihasmassaa läskin tilalle ja lopettaisin karkin mässytyksen. Jättäisin oluet juomatta ja kittaisin baarissa kahvia tai light-limua. Rasvaisilla juustoilla herkuttelu loppuisi, samoin yletön leivän syönti. En söisi neljää korvapuustia päivässä, kuten esimerkiksi eilen, vaan harkitusti sen yhden ainoan.

Mitenkään onnellisempi en toki ollut yhtä kokoa pienemäpänä. Kivaa oli, kun löysi helpommin esimerkiksi hyvinistuvia paitapuseroita, kun rinnatkin tietysti pienenivät. Jonkinlaista tyytyväisyyttä koin myös siitä, että onnistuin tsemppaamaan itseni hyvään kuntokuuriin. Ja kivaa oli, kun oma fyysinen kunto oli niin hyvä.

Mutta eihän hoikempi olemus esimerkiksi parantanut menestystäni miesmarkkinoilla (harva mies edes huomaa tuollaisia muutoksia: usein naiset tuntuvat laihduttavan enemmän toisille naisille kuin miehille) tai nostanut elämänlaatuani. Hoikentumisesta huolimatta löysin itsestäni ulkonäköseikkoja, joissa olisi ollut parannettavaa.

Nyt tämän kokoisena lienen persjalkaisen itäsuomalaisperimäni tuottamassa, itselleni ominaisessa mittasuhteessa. Että kannattaisiko sitä taas nähdä vaivaa itsensä kutistamiseen, koska todennäköisesti jossain vaiheessa palaisin taas tähän tilanteeseen. Peruskuntonihan on edelleen ihan hyvä: harrastan liikuntaa lähes päivittäin siksi, että siitä oikeasti tulee hyvä fiilis ja liikkumattomuus tuntuu nopeasti kropassa ja mielessä. Lihaskunnon kehittämiseen tällaisena istumatyöläisenä pitäisi toki panostaa enemmän.

Joten tässä sitä ollaan, tekemässä samantyyppisiä uudenvuodenpäätöksiä kuin moni muukin. Syksyllä umpilisäkeleikkaus sotki suunnitelmani ilmoittautua esimerkiksi kuntonyrkkeilyyn tai pilatekseen, joita molempia olen harrastanut ja itselleni sopiviksi havainnut. Mutta jos nyt.

Olen joskus lueskellut blogeja, joissa nuoret, syömishäiriöiset neitoset kertovat elämästään. Onneksi en itse edes teini-iässä kunnolla tajunnut, että olisi ollut jotenkin hienompaa olla hoikempi. Mutta noiden blogien lukeminen ahdistaa: hirvittävää itsetarkkailua, käsittämöttömien painorajojen tavoittelua, salaa ahmimista ja oksentamista, itsesyytöksiä, häpeää, alipainoisten neitosten kuvien ihailua.

Ja minäkin tässä sitten osaltani olen tekemässä osittain sitä samaa: että pitäisi muka minunkin perseeni olla tiukempi ja vatsani litteämpi. Mitään terveydellistä syytä minulla ei olisi olla hoikempi, vaan tietysti kyseessä on silkkaa pinnallisuutta ja halu testata itseään. Kiva olisi esimerkiksi mahtua siihen hienoon, mustaan iltapukuun, jota en ole kertaakaan käyttänyt, mutta jonka ostin hoikempana.

Mutta jos nyt ottaisi ensin tavoitteekseen sen lihaskunnon kehittämisen. Aloittaisin taas kotipilateksen tekemisen.

Jää nähtäväksi, siirrynkö sanoista tekoihin. Enkä aio aiheesta kirjoitella blogiinkaan: naistenlehdet huolehtivat huomattavasti minua tehokkaammin tämänkin aihealueen. Että hyväksy itsesti sellaisena kuin olet, mutta tässä nyt kummiskin vinkit siihen, miten jenkkakahvat pienenevät ja ohjeita keveisiin aterioihin uuden vuoden alkuun.

Palvelua paketeissa

En saanut keltaista lypsyjakkaraa joululahjaksi (tai minkään muun väristä). Sen sijaan mm. hyväntekeväisyyslahjaa, äidin neulomat lapaset, lahjakortin kasvohoitoon ja lupauksen hieronnoista. Eli siis olen kai ollut melko kiltti ja lahjojat ovat osanneet valita eettis-ekologisesti hyviä ratkaisuja.

Joulun kunniaksi olen poltellut kynttilöitä sekä asunossa sisällä että pihalla. Ja syönyt pipareita. Ja nukkunut. Jonkun verran lukenutkin.

Vähitellen pitäisi kai aktivoitua sosiaaliseen elämään. Pipareitakin olisi vielä jaettavaksi. Pitäisi kai päätä niistä eroon ennen uutta vuotta.

Ilman ähkyä

Kymmenen tunnin yöunien jälkeen (se nukkumisen merkitys!) päätin käydä lenkillä, kun edellisen päivän mussutuksen vuoksi ei ollut edes nälkä. Niinpä päädyin näkemään erittäin vauhdikkaan eläinyksilön, kun Laakson kentältä laukkasi hevonen kohti Ruskeasuon talleja. Ilman ratsastajaa, joka kyllä käveli kentältä omin jaloin toisen ratsukon kanssa.

Siitä taas palasi mieleen ne useat kerrat, kun itse olen tömähtänyt pollen selästä maahan. Joskus myös sillä seurauksella niin, että hevonen oli tallilla huomattavasti minua aikaisemmin.

Mutta nyt siis joulu on sujunut omalta osaltani rauhallisesti. Isä soitti eilen, kun kuusi oli Liperissä saatu sisään, koska oli kuulemma tullut tytärtä ikävä koristeluvaiheessa. Kävimme kuusi- ja sääkeskustelun sekä muuta rupattelua mm. yritystoiminnasta.

Ja isä totesi, ettei minun koulutukseni ole mennyt hukkaan. Tämä liittyi siihen, että pikkuveljen mukana laitoin kotiin Neste Oilin henkilöstölehden, Oilin, johon minulta oli tilattu kolumni aiheesta jouluähky: nuorempana askartelin ties mitä omituisuuksia joululahjaksi, mutta nyt leivon vain pipareita ja annan näytteitä siitä, mitä olen työkseni tehnyt.

Ja kuvahan on sitten samaa sarjaa, kuin mitä tämä nykyisin blogin profiilikuva. Eli sen on ottanut kaverini, myös liperiläiset juuret omaava valokuvaaja Johanna Kannasmaa Kallion kirjastossa vuosi sitten.

Kierrellen, kierrätellen

Eilen kiikuttelin pipareita lähitienoille. Ex-Naapuri oli entisellään: ei tarjonnut kahvia, koska ei ollut maitoa. Zepa tarjosi viiniä ja kahvia, joista jompikumpi tuntui kihoavan päähän nopsasti. Viinin tissuttelua jatkoin vielä illallisseuralaisen kanssa (ruokana linssikeittoa, karjalanpiirakoita ja rosollia).

Äidin kanssa puhuttiin pitkähkö puhelu, tänään lienevät vuorossa loput perheenjäsenet. Omat joulusyömingit olen käynnistänyt mm. valkosipulioliiveilla ja leipäjuustolla.

Koristelin myös joulu- eli rahapuun. Sen verran pitää perinteitä kunnioittaa. Tosin rahapuuni on tuuheampi kuin useimmat niistä joulukuusista, jotka meillä kotikodissa olivat. (Isäni aina sanoi, että sen harvaoksaisen puolen voi laittaa nurkkaan päin ja sitten vaan lapset kehittävät oksille niin paljon koristeita, ettei kuusen mahdollisia vajavaisuuksia kukaan havaitse. Kodin kuusihan valittiin usein metsänhoidollisista lähtökohdista tai niin, että meille jäi se jokin kuusi, jota ei tutuille kehdattu antaa.)

Havahduin myös tosiseikkaan, että minullahan on itse asiassa piha, jonne voi viritellä elävää tulta. Niinpä tänään kävin kaivelemassa jopa metallinkeräysroskista Hesarilla saadakseni kierrätystarveaineita ulkolyhtyyn.

Onhan se kieltämättä vähän epäilyttävää toimintaa, ja pelkäsin, että joku vakiopullonkerääjä tulee valittamaan, että mitä ihmettä minä hänen reviirilleen tungen. Mutta sopivia, reilunkokoisia purkkeja sieltä löytyi, joten pääsin askartelemaan.

Tuo menee siis pihalle puuhun roikkumaan. Ja pari muuta lyhdyntekelettä. Juu, aika rouheaa muotoilua, mutta kukapa sitä pimeässä erottaisi muuta kuin lyhdyn kauniin loiston...

Joulurauhakin taidettiin jo virallisesti julistaa, joten siirryn vaaka-asentoon lukemaan. Ja napostelemaan (mmm.... chilisuklaata ja pistaasipähkinöitä...)

Unta vaikkei lunta

Eilen leivottiin läjä karjalanpiirakoita. Leivontatoveri oli puuhassa ensikertalainen, mutta selvityi urakasta mainiosti. Näitä piirakoita vietiin myös Raudikolle joulumaistiaisiksi (ja myös Baritonille, mutta hän oli vasta lähtenyt matkaan kohti Suomea).

Raudikon kanssa on tämän viikon lenkeillä, jälleen kerran, puhuttu paljon unesta ja nukkumisesta. Onneksi olen hyväunista sorttia (toki siitä on ne tunnetut haittansa seminaareissa ja kulttuuritilaisuuksissa), ja olen miettinyt, että hankalaa olisi sopeutua esimerkiksi asumaan jonkun kanssa, jonka unirytmi olisi toisenlainen.

Tai no, ilmeisesti Sun Äidin ja Gorban elo sujuu mallikkaasti huolimatta erilaisista nukkumistavoista.

Mutta minusta on kuitenkin jotenkin suloista, jos toinen on myös nopeasti nukahtava eikä pienistä äänistä häiriinny. Jos hän myös saa ennen nukahtamista samanlaisia lihasnytkähdyksiä kuin minä ja mahdollisesti jopa ynähtää silloin tällöin, niin aina parempi.

En myöskään pane pahakseni, mikäli pienesti suupielestä valuu päivänokosilla sylkeä, koska niin minullekin tapahtuu.

Pikkuveli on tuntemistani henkilöistä se, joka saattaa puhua unissaan. Ja isoveli aikamoinen kuorsaaja. Nukkukaahan veljet, ja tietysti kaikki muutkin, hyvin tänä jouluna!

Viltsun kanssa aion lepäillä ahkerasti lähipäivinä. Tämä kainaloon tuleva tyyppi lämmittää ja kehrää varsin miellyttävästi.

Tuiskutonta

Koska minua ei lahjota samoin kun Kervåa enkä enää ole edes työssä, jossa viinipulloin muistettaisiin yhteistyökumppania, niin kävin ostamassa ihan itse alkoholilliset glögit. Tuiketta, mustikalla ja mustaherukalla, eli sitä tarjoillaan vieraille piparin kera, mikäli joku joulun aikaan päättää tulla tänne tonttuilemaan.

Jos minä joskus lanseeraan glögin, sen nimeksi voisi laittaa vaikka Tuiske. Alkoholiton versio olisi Tuisku. Sitten osa porukasta olisi tuiskeessa ja osa tuiskussa. (Äh, pitäisi jättää tällainen huumori suosiolla PA:lle.)

Olen tehnyt muitakin tärkeitä jouluvalmisteluja. Vähäiset lahjat on hankittu, kirjastosta lainattu läjä lukemista ja ruokaa hamstrattu jääkaappiin.

En pistä edes sähköpostilla joulutervehdyksiä. Sen sijaan voitte kuunnella Humpatonta joulua. Tai no, ainakin Marjut saa fiilistellä myös Last Christmaksen tahtiin.

Kahvihuoneessa kaikki hyvin

Kävin tänään viettämässä entisellä työpaikallani pari tuntia. Firmojen kahvihuoneet ovat niitä paikkoja, joissa huonommatkin tarjottavat käyvät kaupaksi, joten kuskasin joulutervehdykseksi omin kätösin leipomiani pikkuleipiä (no oli ne oikeasti ihan hyviä, eivät loistoyksilöitä, mutta ei se kahvihuoneen kahvikaan koskaan ole mitään parasta ykköslaatua ollut).
Ja oli se firma siis pystyssä, vaikka minä en enää ollut antamassa tärkeää panostani (eh eh).

On siellä, niissä insinööreissä ja kumppaneissa, muutama aika hauska tyyppi, joiden kanssa voisi vaikka aamukahvitella useamminkin. Mutta eipä sitä tule lähdettyä enää noin vaan toisen kunnan puolelle.

Tiettyjä ihmisiin ja hetkiin liittyviä asioita kaipailen välillä muutenkin. Joskus vuosi sitten kahviteltiin ja syötiin Oopan ja Justinin kanssa perjantaipäivisin minun luonani. Nyt toinen on kaukomailla ja toinen niin kiireinen bisnesmies, ettei sitä näe koskaan ja muutti Kalliosta poiskin.
Hmph. Pitäisi kehitellä jostain uutta seuraa arkikahviin ja -lounaisiin. Vaikka toisaalta kuitenkin tyytyväisenä vietän aikaa itsekseni: ei sitä kovin suurta sosiaalista kontaktipintaa jaksa koko ajan.

Blogiääntä kera kultakuosin

Joskus on blogeissa kaihottu Kultaista Kuukkelia korvaavaa blogiäänestystä. Nyt sitten Ihmiskunta eli Petja on aktivoitunut Keskustelutiedustelupalvelunsa kanssa ja tahtoo ääniä eri blogiryhmiin. Eikä näköjään tarvitse valita blogisuosikkia joka kohtaan.

- - -

Koska Petja on vaateasiantuntija ja Kata on tylsistynyt muotiblogeissa, niin sopivasti tähän päivään esittelen tänään tehdyn kirpputorihankinnan. Vein lopultakin fillarin huoltoon (Kalliopyörään, joka on hyväksi havaittu korjaamo) ja ajattelin piipahtaa Valtterissa nopeasti. Mitään kiinnostavaa ei pikakierroksella näyttänyt näkyvän, kunnes pitkä mekko kiinnitti huomioni.

5 euroa, sopi päälleni, jotenkin Mielityn mieleen tuova henki. Joten kassalle, jossa myyjärouva tarkasteli mekkoa.
"Oh, mistäs tämmöisen löysit? Ja näin halvalla?"

Rouva nosti mekon eteensä, katsahti minuun ja totesi, että kyllä tämä sinun tyyliäsi on, tukka vaan nätisti ja ja se on siinä.
Vastasin, että katotaan, milloin sopivat juhlat tulevat vastaan.
Kassalle oli tepastellut myös vanhempi mies.

"Ei kun vaan Linnan juhliin! Oli siellä rumempiakin tänä vuonna!"

Tuossa alemmassa kuvassa vielä lähikuva mekon kuosista. Siinä on jotain kultalankaa, mikä lie vanha "metallikangas". Käsityöihmiset voivat varmaan kertoa paremmin.

Pika-apuja ja seerumeita

Äsken tuli postia yhden pehmustetun kirjeen verran. Se sisälsi kaksi erillistä tuotetta:

Toisesta todettiin käyttöohjeessa mm. seuraavaa:

"Voidaan käyttää vaikka huonosti nukutun yön tai blogitapaamisen jälkeen, pitkillä lennoilla tai muuten vaan virkistykseksi."

Ja toisesta:

"Seerumi ei sisällä keinotekoista tuoksua, väriaineita eikä säilöntäaineita. - - - Hiero sisään. Käytä päivittäin 28 päivän ajan, tämän jälkeen kahdesti viikossa."

Kiitän minut lahjonutta henkilöä, joka on ilmeisen selvillä siitä, että olemukseni on usein kohennuksen tarpeessa!

- - -

Lapsena tuntui, että joulukuussa aika mateli, kun odotti aattoa. Nyt päivät pinkovat sellaista vauhtia, että toivoisin pieniä hidasteita matkaan. Ei kuitenkaan töyssyjä, ne tuntuvat ikäviltä.

Eilen päivä hurahti vauhdilla hyvässä seurassa, kun pikkuveli kokkasi kommuunissaan maistuvan aterian. Onneksi päivään kuului myös yli 10 kilometriä kävelyä, sillä muutoin jouluähkymäinen olotila olisi ollut taattu.

Älä luota blogeihin

Kipitin punaisissa saappaissani peilipallot korvissa heiluen Weeruskaan just puoli seitsemäksi. Tarjoilijamies oli siivoamassa pöytiä ja huomasin lapun, jossa ilmoitettiin pöytien olevan varattu Koistiselle.

Myöhemmin illalla Mitvit kehui, että minulla on hyvä sukunimi ja punastelin onnellisena tästäkin. Tissijutut, joita kävin siis tällä kertaa ainakin Pers-Jannen ja Durianistin kanssa, eivät meikäläistä sillä tavalla enää saa hämmentymään. Jossain vaiheessa Pörrö tosin kehui Visukinttua siitä, miten kivasti kaljupää punastelee.

No mutta siis takaisin alkuillan tunnelmiin.

Vaihdoin pari sanaa tarjoilijan kanssa, kunnes pitkätukkainen, mukavannäköinen nuorimies tuli kysymään, onko täällä blogipikkujoulut. Myönsin näin olevan ja hössäsin jotain ja sitten vasta kysyin, että mitäköhän blogia ajoissa oleva yksilö kirjoittaa.
"Tylsyyden Multihuipennusta."

Taisin sitten kommentoida senkin, että eikös hänen pitänyt olla joku pelottavan ruma ja naisten silmiin vastenmielinen. Joten mielestäni tämä nyt todistaa sitäkin, että blogaajat on valehtelevaa sakkia.

Tavalliseen tapaan en tietenkään ehtinyt jutella tarpeeksi kaikkien kanssa. Jumiuduin Majavan Jeren seuraan varsin pitkäksi aikaa, ja sen ansiosta sain nähdä, kuinka Sun Äitis ilahtui kohdatessaan Jeren.

Aallon Tuija käväisi alkuillasta ja otti pari kuvaa. Ja oli hirveen paljon kaikkia muitakin ja useampi uusi tuttavuus, mutta ei ehtinyt juttelemaan kaikille.

Sen sijaan kerron, että Rappiotädille voi ostaa joululahjaksi sellaisen ravistettavan koristepallon, jossa leijailee paljon hiutaleita.

Langaton manteli

Aamulla sain tekstiviestin, jossa tiedusteltiin, onko Weeruskassa wlan. Soitin ja kysyin. Ei ole, mutta naapuriravintolan (vissiin Alppilan Baari) verkko saattaa ylettyä johonkin kohtiin kapakkaa.

Eli kun siellä Weeruskassa näkyy tänään jotain näkymätöntä etsivän näköisiä henkilöitä, niin ne ovat niitä blogipikkujouluilijoita. Toisissa pikkujouluissa toivotaan mantelia puurosta, mutta täällä on ihan eri meininki.

Tunnelmaan voi virittäytyä jo etukäteen Jaikussa Blogipikkujoulut -kanavalla. Jos joku haluaa tunnukset kyseisen systeemin käyttöön, niin minulla on vielä jokunen jäljellä.

Baarista pitäisi siis olla pöytätilaa varattuna ja minä ("helkkyen, välkkyen!") pyrin olemaan paikalla viimeistään klo 18.30.

BlogIT-tarinoinnit

Sehän on selvää, että omassa blogissaan voi julkaista ihan tasotonta ja tavatonta. Ns. oikeaan mediaan tuotettuja merkkijonoja pitää pikkuisen enemmän harkita. Tai sitten ei.

Kirjoittelin syksyn aikana neljä BlogIT-kolumnia ITViikkoon Mari Koo -nimellä, kun Shizo-Janne luopui hommasta omalta osaltaan ja oli ehdottanut hommaa meikäläiselle. Lehden paperiversio loppuu, joten viimeinen pätkäni ilmestyi eilen.

Mutta eihän niitä tietysti voi jättää julkistamatta bittiavaruudessa. Jos jotakuta siis kiinnostaa, niin tekstit ovat nyt julki omasta toimestani:

13.12. Videotaivaita tavoitellen
- Paljastan, millaista sisältöä olen tuottanut You Tubeen: pääosassa tietysti hoidokkikissa Villi.

15.11. Rinnanmitan edellä
- Miksi sosiaalisesta webistä puhuvat miehet, vaikka siellä puuhaavat naisetkin?

18.10. Piuhat kiinni
- Ärtymystä kodin vallanneen johtoviidakon keskellä.

14.9. Skype-lähentelijät
- Skypen kautta tulee toisinaan ei-toivottuja yhteydenottoja, kerran jopa tekstiviestillä kännykkään.

Raavasta halvalla!

Ensin oli se korkeanpaikan huone. Sitten laskeuduttiin alemmas. Päädyin samalle sohvalle Erkan ja Haakanan kanssa.

Juttujen taso tietysti vain nousi sen myötä. Vaikka PA haikailikin huumoriblogeja ja puhuttiin jopa inttijuttuja.

Ja siis Turistihan kertoi, mitä aiemmin illalla siellä yläkerroksissa kävi. Halvalla lähtee myös raavaan kieli tänään Hakaniemen hallissa, mikäli tietysti herättää sisäpiirin suuret epäilykset blogosfäärin tilasta. Kuka nuoli, ketä, mistä ja minkä vuoksi?



















(Niin joo, jotain asiallisempaa kirjoitin tuonne toiseen blogiin. Tää oli nyt ihan vaan haircuttia kampaajapäivän kunniaksi!)

Mie ja sie helpottaa

Facebookiin tipahti toveri valokuvaajattaren välityksellä seuraava, Jyrki Lehtolan (Iltalehti 30. marraskuuta) lainaus:

"Karjalaisilla kaikki on helpompaa.

Kun ne sanovat "mie" ja "sie", pilvet poistuvat ja aurinko näyttäytyy.

Yleisen käsityksen mukaan nykyelämä on urbanisoitunutta ja eristäytynyttä. Ihminen vieraantuu toisesta, läheisyys katoaa, bussissa mököttää mykkä kansa.

Kaikki muuttuu, kun yhtälöön tuo Aidon Karjalaisen. Kun se sanoo "mie" ja "sie", kadonnut Suomi tulee takaisin. Ihmiset välittävät toisistaan, yhteisöllisyys kukoistaa, mie keitän kahvia, haluatsie kahvia.

Karjalaisten ei täydy välittää, mitä ne sanovat. Riittää, että ne sanovat sen karjalan murteellaan."

Kirjoittamattomat kortit

Tänään lenkillä sanoin Raudikolle, että toivottavasti kukaan ei lähetä minulle perinteisiä joulukortteja, koska itse en aio lähettää yhtään. Raudikko totesi epäilleensä tätä ja kortteja kirjoittaessaan oli tehnyt oikean ratkaisun.

Lisäksi pohdiskelin, että en ole lähettänyt myöskään perinteisiä osoitteenmuutoskortteja viimeisen muuton jälkeen, joten oletettavasti ne mahdolliset muutamat joulukortit menevät vanhaan osoitteeseen.

Pitäisi varmaan vaivautua edes sähköpostilla pistämään uusi osoite tutuille siltä varalta, että sitä kaipaavat. Eihän Joonaskaan löydä luokseni, jos kännipuhelun tai -tekstarin sijaan päättää tehdä kännivierailun, ja se olisi melkoinen harmi.

Olen huomannut kaipaavani joidenkin ihmisten seuraa. Pitäisi ottaa yhteyttä ja pyytää kylään. Mutta ei vain saa aikaan. Jos vaikka joulunaikaan onnistuisi tapaamaan.

Minähän aion viettää joulun Helsingissä, kuten kahtena vuonna aiemminkin, joten kylään siis saa tulla, vaikken kutsuisikaan. Miksiköhän kutsuminen on joskus niin hankalaa? Kuvittelee, että kaikilla muilla on ties mitä, kiire ja muuta, joten ei edes tule kysyneeksi, että josko tulisit piipahtamaan, olisi kiva nähdä ja edes vähän jutella.

Huomenna vissiinkin tapaan sentään joukon blogaajia. Onkohan ne sitten jotain blogisisäpiirin inside-jengiä?

Blogipikkujoulujen proosaa

Nyt kannattaa vilkaista Schizo-Jannea, koska siellä selviää syy parrakkaaseen Kari Haakanaan. Ja tietysti kyseessä on myös mainio mainos blogipiirin pikkujouluista. Tämä kaikille avoin tilaisuushan järjestetään nyt lauantaina 15. päivä ravintola Weeruskassa Helsingin Alppilassa alk. klo 18.30. Sinne siis, kaikki!

Ilmoittautua saa, jos tahtoo, minulle, Facebookiin tai Blogimiitti-blogiin, tai sitten voi vain tallustella paikalle.

Jauhovarvas

Jalkani kuulemma muistuttavat vanhan mummon jalkoja. Onneksi niitä ei kovin moni näe etenkään näin talviaikaan.

Tässäkin tapauksessa esittelin varpaita vain, koska kerroin, että ukkovarpaissani kasvavat karvat ovat sentään jonkin verran lyhyempiä kuin Villin tassujen pisimmät karvat (katilla kasvaa anturoiden välissä monisenttisiä karvoja).

Päivällä pilkahti sentään aurinko, kun Raudikon kanssa liikuttiin keskuspuistossa. Puhuttiin mm. leipomisesta: kuinka lapsena sitä on myös joutunut tekemään, joten ehkä innosta terävin kärki on siksi poissa.

Kun itse on tottunut toimimaan jauhojen, desimittojen, hiivan, taikinakulhojen ja muun tarpeiston kanssa, on kiintoisaa havaita, miten jollekin toiselle puuha voi olla niin jännittävää ja hauskaa. Toinen hämmästelee, että näinkö helppoa se teeleipien tai korvapuustien teko onkin, ja itse vain nyökyttelee, että niin, noin helppoa.

Niin, ihmiset, leipokaa. Se on hyvästä: siinä kokee usein onnistumisen tunteita ja lisäksi saa vielä syömistäkin.

Tai opettakaa toisia leipomaan: siinäkin saa kokea onnistumisen tunteita ja lisäksi saa syömistä. Itse voi samalla tehdä jotain muuta (kuten nörtteillä). Ja lopulta voi pistää sen toisen tiskaamaan.

Eläväisempää juttuseuraa

Tänään näin, kuinka vanha täti jutteli liikkeen edessä olleelle mallinukelle. Sanoista en varsinaisesti saanut selvää, kun en tajunnut kiinnittää asiaan ajoissa huomiota (siis kuvittelin, että mummeli puhuu ihan jollekin oikealle ihmiselle). Puheen sävy oli kyllä kovin tuttavallinen ja ystävällinen, joten kenties kyseessä oli jo vanhastaan hyväksi havaittu keskustelukumppani.

Eikä mallinukke tietysti väitä vastaan.

Minulla on toistaiseksi onneksi riittänyt vähän eläväisempiä, ja tarvittaessa myös vastaanväittäviä, juttukumppaneita. Raudikkokin kävi eilen ja toi joulutähden. (Edellispäivänä minulle lajoitettiin hyasintti ja hienon joulukalenterinkin olen saanut, joten sikäli tähän vuodenaikaan sopiva kodin varustelu on kunnossa.) Ja onhan se kissa, jolle höpisen.

Mutta ei näinä pimeinä päivinä jaksa olla niin eläväinen. Tuntee aivotoimintansa aktiivisuuden hetkittäin lähinnä sellaiseksi mallinuken tasoiseksi. Nyhertelee ja nukkuu päiväunia. Tekee sen, mitä pitää.

Yksi "oikea kirjoitus" tuli tehtyä blogimarkkinoinnista Taloussanomiin. Blogaaja kirjoittaa blogaajista, niin se menee, mutta Taloussanomissa käyttävätkin näköjään kahden g:n muotoa. Sorry, PA.

"Harvoin köyhät on näin komeita"

Eilen ilmoitin sulkapallovastustajalleni (-valmentajalleni?) olevani huonotuulinen. Mutta sinne se pelin tiimellykseen katosi, äreä mieli ja harmistus.

Vastustajanihan osaisi pelata niin, että homma etenisi nopealla temmolla ja minä tuskin mailallani pääsisin palloon edes koskemaan. Mutta sen sijaan hän ei käytä kaikkia taitojaan, vaan antaa minullekin mahdollisuudet.

Kysyin, eikö häntä harmita, kun ei minusta ole todellista vastusta. Ei kuulemma.

Kai se on niin, että kun on tarpeeksi hyvä missä tahansa, sitä ei tarvitse jatkuvasti todistella.

Hävisinhän minä tietysti selvästi. (15-1, 15-1, 15-1: nuo pisteenikin olisivat varmasti jääneet saamatta, jos vastustaja pelaisi tosissaan.) Mutta minä sentään pääsen häviämään komeassa seurassa. Ulkonäöllä kun on väliä.

- - -

Heitelkääs muuten sinne Joulupadan Bloggaajat -pottiin rahaa. Etenkin ne, jotka saivat veronpalautuksia.

Pisteet ovat pilkkuja tärkeämpiä

Päivän harmaus masentaa. Helsinki näyttää kurjalta. Minä olen kiireinen. Väsyttääkin.

Jos kirjoittaisi vain lyhyesti. Ei käyttäisi lainkaan pilkkuja. Pisteitä. Pisteitä. Pisteitä.

Laitan sanoja peräkkäin. Leikkaan lauseen. Liitän sen toisaalle. En ole silti tyytyväinen. Otsikkoni on huono. Vaihdan toiseen tekstiin. Ei synny sekään. Kolmas odottaa aloittamista. Neljäs kummittelee ideatasolla.

Olen sentään puhunut suutelemisesta. Olen siinä mielestäni hyvä. Siis puhumisessa ja suutelemisessa.

Aion pussailla vanhanakin. Onko minulla lonksuvat tekohampaat? Miten iho löystyy? Miltä tuntuvat roikkuvat rinnat? Harmittaako liikkumisen hidastuminen? Olenko kärttyinen? Miten muistan tätä aikaa? Montaako pilleriä syön? Neulonko itse villasukkani? Nukunko vähemmän?

Rakentamisen laatu

Takapihan nuoskalumi piti käyttää tänään hyväksi ja rakentaa ukko.


Onneksi teoksen ehti ikuistaa ennen kuin se romahti. On siis selvää, että koko projektiryhmä epäonnistui toiminnassaan:

- Ei tehty kunnon suunnitelmaa, vaan työhön sännättiin suoraan.
- Rakennuttaja valitsi urakoitsijan pelkkien mielikuvien perusteella ja kun halvalla sai.
- Urakoitsija ei hallinnut hommaansa, eli rakennusvirheitä (mm. lumiukon tasapainoisuus) oli nähtävissä selvästi.
- Työtä ei viimeistelty eikä tarkastettu.
- Lieventävänä asianhaarana ei voida pitää edes sitä, että vallitsevissa olosuhteissa kohde olisi romahtanut joka tapauksessa varsin pian.

Naapuritalon ikkunasta sentään mummoikäinen henkilö huhuili ilahtuneena, kun ukko oli valmis. Totesi lapsuuden tulevan mieleen moisesta. Niin tuli minullekin.

S-tana, taas rosvotaan!

Fillarista on viety eturengas ja satula. Olisitte nyt edes saman tien ottaneen koko pyörän! Ja miksi juuri minun, olisi siinä ollut niitä muitakin. Prkl.

Miksi en tällä viikolla vienyt kaksipyöräistäni perushuoltoon, kuten mietin, vaan annoin sen olla tuolla sisäpihalla. Nyt se sitten päätyy vielä perusteellisempaan huoltoon.

Eikä ole näkynyt lypsyjakkaraakaan.

Viekää vaan kaikki: kohta varmaan rosvotaan kissakin, jos silmä hetkeksi välttää ulkoillessa.