Parempaa luettavaa

Näin loppuviikosta ja kuun alussa kotiin saapuu lukuisia lehtiä. Sellaisia ihan paperisia. Joten on siis aika lehdistökatsauksen (etenkin, kun omat blogitkin on alhaalla oman mokailun suhteen, aina ei vain voi olla kovin fiksu, nääs).

Toimittajapiireissä tiedetään, että (Mauri) Pekkarisella on aina joku kahakka päällä jonkun toimittajan kanssa. Pekkarisen kohdalla palautetta tulee aina. Hänen kohdalla kehumiseksi voi tulkita sanonnan, että "jutussa ei ollut montakaan virhettä".

- Juhani Wiio, viestintäasiantuntija Vihreässä langassa

Dekkarit ovat usein miesten hömppää. Siksi niihin suhtaudutaan paljon vakavammin kuin naisviihteeseen.

- Kirjailija Kirsti Ellilä Ylioppilaslehdessä

Miten joku on niin poikkeuksellisen lahjakas? Se on sellaista, äärimmäisen harvinaista lahjakkuutta, ettei sitä osaa edes kadehtia. On vaan, että ohhoh ja mien on mahdollista? Ja kiitos hyvä Jumala, että annoit Alician syntyä Amerikkaan, koska eihän me täällä Suomessa oltaisi sen lahjakkuudelle osattu tehdä mitään. Oltaisiin tehty siitä Tarja Turunen tai Taikapeili.

- Maria Veitola Imagessa

Paino 6,5 kg, Ulottuvuus 11 m, johdon pituus 7,5 m.

- Stockmannin joulukuun Kanta-asiakkaan edut -läpyskä

Peilausta

Tuossa vähän aikaisemmin illalla vahingossa postasin YouTubesta tänne videon ja tekstin, joiden piti mennä tietysti Viltsun blogiin. Pahoittelen, jos rss-tilaajat nyt joutuivat lukemaan vasten tahtoaan kissajorinoita.

Toisaalta olen kuitenkin huomannut, että monet tututkin lukevat innolla katin kuulumisia. Kuten pikkuveli totesi, niin onhan se tietysti mielenkiintoisempaa elämää. Paitsi ehkä tästä eteenpäin, kun kissa on ihan nössö ja kehrääväinen, eikä toivon mukaan ihan pian joudu sinne eläinsairaalaan.

Viime aikoina olen havainnoinut myös suhtautumistani peileihin. Ensinnäkin vessani valo on sen verran armelias, etten peilistä erota naamani yksityiskohtia. Niinpä säikähtelen tummia ihokarvoja ja muuta epämääräistä kylpyhuoneissa, joissa on tehokas valo ja kunnon peili.

Toinen peilihavainto liittyy hisseihin. Menin hissiin, jossa ei ollutkaan minkäänlaista peiliä, ja se ärsytti. Kun käytän hissiä, niin haluaisin myös tarkistaa pörröttävän tukan ja naaman punaisuuden.

Kolmas liittyy siihen, että tänään istuin huoneessa, jonka iso peili oli toisesta huoneesta ikkuna. Siis sieltä seinän takaa nähtiin minut, mutta minä en nähnyt toiselle puolelle.

Jep. Elämäni ei siis todellakaan ole kovin jännittävää.

Rassukka

Tästä aamusta puuttuivat tutut rutiinit: Viltsun rapsuttelu, ruokkiminen ja reippailu takapihalla. Reppana jäi yöllä pääministerivaivan (virtsakivet) vuoksi pieneläinklinikalle, jonne illalla suuntasimme konsultoituani ensin eläinlääkäriystävää.

Kummasti sitä on ehtinyt Viltsuun kiintyä. Surkuttaa kovasti ajatella, että siellä se nyt on, todennäköisesti vilauttelee ärhäkästi kynsiä ja hampaita, ja jatkotoimenpiteistä ei ole vielä varmuutta. Että entä jos...

Sydän on syrjällään karvaisen asuinkumppanin vuoksi.

Muuttovalmis soma pesä

Viikonlopun pohdintoihin kuului se, miten markkinoisi itseään asunnonmyyntitermein. Innoittajana toimivat tietysti ilmoitukset, joissa sanat lennähtelivät.

Eli olisinko esimerkiksi (sunnuntain Hesarin asuntosivuilta poimien)

- tyylikäs ja kaunis
- kodikas
- golfarin unelma
- ainutlaatuinen
- avara ja valoisa
- kiva pohja
- täydellinen, jossa mieli ja silmä lepäävät
- yksilöllinen, joka hurmaa heti
- ei remonttihuolia!
- uutta vastaava
- hyvä varustetaso
- tässä on sitä jotain!

Ja sitten löytyi tämä: "Tähän somaan pesään pääset muuttamaan vaikka heti"

Heijastaa historiaan

Raudikko pyysi lenkille ja minähän lähdin. Ei ole huonoja säitä, vain huonot varusteet, väittävät. Pitää paikkansa: olisi pitänyt olla myös goretex-hanskat, sillä kädet kostuivat ja fillaroidessani kotiin takaisin palelivat.

Taas vain ihmettelin kanssakulkijoita, joilla ei näkynyt heijastimia eikä pyörissä valoja. Tuolla on nyt niin synkkää, että ihmiset hukkuvat asfalttiin ja muihin pimeisiin taustoihin. Joten pistäkääs nyt ne heijastimet kohdalleen ja fillareihin valot!

Minulla on jopa sellainen heijastinliivi: juuri sellaisia, joissa näkee päiväkotiryhmiä tallustelemassa. Ostin joskus aikoinaan muutamalla eurolla tarkoituksella liian ison, koska sitten sitä pystyi kaventamaan ja sai näppärästi halvalla heijastinnauhaa omiin heijastinaskarteluihin.

- - -

Kirpputorilla mallailin vaaleansinistä retromekkoa (6 e), ja joku vanhempi mies ilmoitti, että sopisi minulle kuulemma oikein hyvin. Mutisin jotain vastaukseksi, ja sain kuulla, että kelpaisi kuulemma häämekoksikin. Pääsin taas vastaamaan vakiosti: kosinta tarvittaisiin ensin.

Ei se kyllä meikäläisen morsiuspuvuksi olisi kelvannut. Sitä paitsi se olisi ollut liian pieni.

- - -

Tinka oli googletellut vanhoja koulukavereita. Minun lukioluokkanihan ei ole järjestänyt mitään kokoontumisia (tai sitten minua ei ole kutsuttu, heh), enkä mitenkään aktiivisesti pidä kovin moniin yhteyttä. Facebookinkaan kautta ei ole juurikaan yhteydenottoja tipahdellut. Tietysti välillä kuulee juttuja, erityisesti niistä, jotka ovat jääneet tai palanneet Liperiin, mutta muutoin aika vähäistä sekin on.

Mutta jos muut minun nimeni googlettavat, niin löytävät tietoa varmaan enemmän kuin haluaisivatkaan. Näin ne toiset tunkevat elämäänsä julki. Mutta kuten taas jollekin totesin, niin mielenkiintoisempaahan on, mitä en blogeihin kirjoita.

- - -

Tämä on taas ollut hyvä viikonloppu. Korvapuusteja, kahvia, laiskottelua, juttelua, makoilua, unta, hymyjä, pohdintoja.

Ensimmäiset livejoululaulutkin kuulin Akateemisen kahvilassa eilen. Sitä kokemusta olisin voinut odotella vielä edes viikon.

Risikirajoilla

Tämäkin vielä:

"Yksin elävillä naisilla ja miehillä on eniten terveysongelmia, lääketieteen lisensiaatti Kaisla Joutsenniemen tuore väitöskirjatyö osoittaa. Avioliitossa elävät naiset ja miehet olivat muihin ryhmiin verrattuna parhaassa asemassa, kun tarkasteltiin kuolleisuutta, koettua terveyttä, mielenterveyttä ja epäterveellistä alkoholinkäyttöä."

Olisiko sittenkin pitänyt suostua siihen kosintaan?

Mutta onhan minulla komea asuinkumppani! Kyllä tällaisissa tutkimuksissa pitäisi huomioida myös se, että asuuko yksinyksin vai lemmikin kanssa. Niih.

Rasitusta ja mainospaloja

Oikeassa olkavarressani on kipeä kohta. Samoin pakaralihaksissani aistii, että ne ovat joutuneet rasitukseen, johon eivät ole tottuneet.

Syynä näihin fyysisiin tuntoihin on keskiviikkona harrastettu sulkapallo. Pompin, säntäilin ja hikoilin, mutta ponnisteluistani huolimatta minusta ei ollut oikeasti mitään vastusta vastustajalleni. Tappio ei kuitenkaan ollut kovin karvas, sillä nyt minulla on selkeästi mahdollisuus kehittyä itseäni huomattavasti paremmassa seurassa.

Eilen en niin kiivaasti hikoillut, vaan istuin elokuvissa (Musta jää, katsomisen arvoinen). Kun käy kahdesti viikon sisään samassa leffateatterissa, niin joutuu katsomaan melkein samat mainokset. Olen jo nyt saanut tarpeekseni epämääräisestä lisäravinnemainoksesta, jonka kohdalla ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Täysin ylipumpatut suomipojat nostelemassa painoja melkoisen kornilla tavalla, uh. No, enpä taida olla kohderyhmää.

Onneksi sentään sen jälkeen tuli traileri, jossa oli Jude Law. Uuuuuh. Taidan olla kohderyhmää.

Alusvaatteisillaan

Tuli juteltua alusvaatteista, ja siitä nousi esiin seuraava pohdinta:

Kuinka moni naisista on tarkka siitä, että rintsikat ja alushousut ovat yhteensopivat? Eli vähintään samaa väriä, jos eivät ihan samaa settiä.

Ja miehet: kiinnitättekö moiseen huomioita?

Minähän käytän useimmiten mustia alusvaatteita, jolloin suurta ongelmaa alusvaatteiden yhteensovittamisessa ei ole. Tuntuisi henkisesti oudolta, jos olisi mustat rintsikat ja vaikka punaiset alushousut, vaikka tasan tarkkaan tietäisin, ettei niitä meikäläisen alusvaatteita kukaan näe. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä tapahtuu...

Ulkoistetut

"Juoksutit minut ihan näännyksiin, nuori tytönhupakko."

Tänään on ulkoilutettu itseä, yhtä nelijalkaista (ei juuri juossut, lähinnä tepasteli) ja yhtä kaksijalkaista (juoksi).

Naapurin nuorta miestä en sentään sen suuremmin pistänyt hikoilemaan, vaikka jälleen ruinasin apua.

Ei minulla oikeastaan ole mitään kirjoitettavaakaan. Elämä rullaa, kepeästi.

Kuka varasti lypsyjakkarani?

Siis eikö sitä ihminen enää ikkunansa alla saa rauhassa säilyttää edes keltaista lypsyjakkaraa? Tämä tuote, jonka joskus olen tuonut Liperistä mukanani (vanhempieni naureskeltua epäuskoisesti halulleni pitää asunnossani moista esinettä kukkajakkarana) on ollut viime ajat ikkunasta sisäänkiipeämistä helpottavana askelmana ja myös tarvittaessa istumapaikkana pihamaalla. Kun minähän Viltsun vuoksi kuljen sisältä ulos ja ulkoa sisään myös ikkunan kautta.

Nyt jakkara on kadonnut eli joku on törkeästi sen vienyt (ja siis samalla luuhannut ikkunani alla)! Hemmetti.

Eli jos joku näkee moisen, originellin tuotteen, niin pyydän palauttamaan paikalleen sisäpihalle. Tarjoan myös kahvit.

Viltsun kulkusilta on sentään vielä paikallaan. Se on sentään minun ihan itse tekemäni, ja sitä on turha tulla pöllimään: jokainen voi rakentaa vastaavan roskalavoilta löytyvistä tarpeista. Annan mieluusti yksityiskohtaisemmat neuvot.

Karvoja suussa ja näppäimistöllä

Lieksa on nyt nähty. Kyllä minä siitä tykkäsin, ja Jenni Banerjee on kaunis. Tosin kuten leffan jälkeen tuli todettua, niin oma olotila elokuvan fiiliksiin oli hyvinkin sovelias, joten se varmasti vaikutti mielipiteeseen.

Lisäksi sain ehkäisyneuvontaa baarissa, kiitos vaan Haakanalle.

Tiedättehän Lolcatsin? Minun pitäisi ehkä siirtyä tuottamaan sisältöä sinne, koska kuvailen niin onnellisena kissaa, joka kiehnää ja tulee lähelle.

Kun asian eteen joutuu panostamaan ja näkemään vaivaa, niin onnistumisen fiilis on tietysti suurempi. Jos olisin muuttanut yhteen nelijalkaisen kanssa, joka välittömästi olisi tullut syliin ja kehräisi kaikille, niin enpä suuremmin jaksaisi intoilla, kun elukka tunkee tietokoneen päälle koettaessani kirjoittaa. Nyt sitten koen olevani taitava kissankäsittelija ja muutenkin erinomainen vain siksi, että Viltsu haluaa olla lähelläni kaiken sen minuun aiemmin kohdistaman epäluuloisuuden ja kynsienvilauttelun jälkeen.

Viltsu siis tykkää kovasti lämpimästä Viti Cuulaksestani. Ja katti on onnistunut saamaan minut lässylässy -tilaan. Pelottavaa.

Kehräten

Rappiotädillä on ilmiselvästi positiivinen vaikutus myös nelijalkaisiin: Viltsu suostui ensikertaa, suorastaan hinkui, rapsutuksieni kohteeksi, kun tuo toveritar oli kyläilemässä. Voi sitä kehräyksen määrää!

Tämä sai meidät pohtimaan, että entä jos ihmisissäkin syntyisi silkasta biologiasta johtuen, täysin tahdoton ja hallitsematon kehräys, kun olisi mielistynyt toisesta. Ei enää arvailuja treffeillä, että kiinnostaakohan toista: jos toisesta lähtisi mieletön hurina ja toisesta ei, niin viereisessäkin pöydässä tiedettäisiin tilanne.

Kyllähän me muutakin pohdittiin. Esimerkiksi sitä, miten hölmöiltä juttumme kuulostaisivat, jos ne olisi esimerkiksi videokuvattu. Minullahan nimittäin oli idea videoblogauksista nimeltä Päiväkahviseuraa, jossa me Rappotädin kanssa joisimme kahvia ja höpisisimme jostain jollain lailla määritellystä aihealueesta.

Och vi betjänar också på muumi-svenska. Siis tarkoitus olisi luonnollisesti Rappiotädin osaamisen avulla vallata Ruotsi. Sitten meistä tulisi rikkaita videoblogijulkkiksia!
- - -

Iltalehti lähestyi minuakin. Nooh, saahan sitä pyytää, mutta kyllä tämä meikäläisen hömppäblogailu jatkaa ihan omalla paikallaan. Oma blogi, paras napa, tai keskiö, tai jotain.

"Tosi mukava jutella!"

Eilen myöhäisempään aikaan Töölönlahdella pääsi olemaan kunnon kännykkäpuhekyttääjä. Mies nimittäin selosti kovaäänisesti:

"Pari viikkoa olen sellaista mukavaa naista tapaillut. Että suhteenpoikanen taitaa olla!"
"Kymmenen vuotta nuorempi. Niin, minä oon nelkytviis ja se on kolmevitonen. Tosi mukava on, sen kanssa on tosi kiva jutella."
"Toimittajana tekee hommia. Arvaa missä lehdessä?"
Puhekumppani ei ilmeisesti arvannut, mutta mies kyllä sitten paljasti tämän tiedon ja myös naisen nimen.

Tämän jälkeen olin jo etääntynyt liian kauksi miehestä kuullakseni, olisiko suhteenpoikasesta tullut lisäpaljastuksia.

Minua ei todellakaan yleensä häiritse se, että ihmiset puhuvat puhelimiinsa julkisissa paikoissa. Ei tälläkään kertaa. Olihan se hienoa kuulla, miten miehestä selvästi huokui melkoinen ihastus, jonka hän halusi jakaa puhekumppanilleen (ja siinä sivussa se paljastui meille harvoille lähistöllä olleille).

Puhukaa toisillenne ja olkaa mukavia keskustelukumppaneita!

Ajankäyttöni hyödyttömyyssuhde

Straniuksen Leon blogista jotenkin epämääräisellä mielenkiinnolla luen hänen ajankäyttötilastointiaan:

"Yhteensä aktiviteettia kertyi vaatimattomasti 83 tuntia. Pitäisi ehkä pystyä parempaan. Viikossa on käytössä 168 tuntia, josta nukkumisenkin jälkeen jää ainakn 125 tuntia käytettäväksi. Hyötysuhde tällä viikolla omalta osaltani siis 66,4 prosenttia."

Minulta ei moinen kirjanpito onnistuisi. Olen sitä joskus kokeillutkin, koska kuluttajaekonomian perusopinnoissa piti täytellä Tilastokeskuksen Ajankäyttötukimusta mukailevasti omien päivien kulku. Eli viidentoista minuutin tarkkuudella ensi- ja toissijainen toiminto annetun listan mukaan.

Se oli kyllä liian vaativaa. Voi sitä jotain läiskiä, mutta varttitunnin aikana näkökulmasta riippuen voi ehtiä tehdä vaikka mitä (siivota, kuunnella radiota, tsekata netistä jotain, lukea lehteä, keskustella, laittaa ruokaa) tai ei mitään. Ikään kuin on vaan. Tilastokeskus ei suuremmin tuota luovaa joutilaisuutta kyselyissään arvosta.

Yhtä lailla mietittiin tovereiden kanssa mm. sitä, mihin luokkaan seksi laitettaisiin. Liikuntaa?

Mutta opetti se ajankäytön kirjaaminen taas sen, että minusta ei ole kirjanpitoon. Ensinnäkin tuo määrittely: en nytkään voi kaikesta touhuamisesta sanoa edes sitä, onko toiminta työtä, opiskelua vai silkka huvi.

Lisäksi en oikeastaan edes ole määristä, vaan laadusta kiinnostunut. Olen aika heikko tilastoihminen muutenkin, joten lukujen sijaan sukellan ennemmin syihin ja seurauksiin.

Joten mitäpä sillä niin väliä, mihin aikaani kulutan, jos se on sellaista, että koen sen mielekkääksi. Ajankäytön kirjaamisesta näkyisi, miten puuhasteluun ja olemiseen (="hyödytön") menee paljon aikaa. Sitten olisin taas julkisestikin vielä laiskempi.

- - -

Blogipikkujoulut ovat lauantaina 15. päivä Weeruskassa. Vapaaehtoisesti voi ilmoittautua myös Facebookissa. Sanaa saa levittää ja kaikki ovat tervetulleita!

Kehumalla paras

Sunnuntaita olen viettänyt mm. lojumalla sängyssä pitkään, kävelemällä ja käymällä uteliaisuudesta asuntonäytössä. Lisäksi annoin leivontaohjeita, jonka ansiosta sain syödä rahkapullia. Kehuin pullanleipojaa onnistuneesta lopputuloksesta ja Viltsua muusta osaamisesta. Iltavierailija kehui Viltsua noin vaan, kun katti on niin komeakin.

Isänpäivään sopivasti taisin myös puhua kohtuullisen paljon isästä, koska onhan isä ihan mielettömän mainio, leppoisa, tunteensa näyttävä, monitaitoinen ja fiksu mies, kuten viimekin vuonna.

Päivän musana on soinut SMG ("Jos painaisit selkäni seinää vasten/ voisin huokaista/ tai kääntää nauraen/ kasvosi kauemmaksi..."). Siitä sitten heräsi ajatus, että Rappiotäti on vähän kuin Terhi Kokkonen. Ja tämä siis oli todellakin tarkoitettu positiiviseksi vertaukseksi.

Niin joo, minuakin on tänään kehuttu. Vai menisiköhän ne jo imartelun puolelle?

Kokonaisuudessaan tällekin päivälle annetaan siis kehuva arvosana ja sellainen leiman, joita ala-asteella sai vihkoihin. Meillä ainakin sai joskus jopa valita, ottaako kirahvi-, jänis- vai norsuleiman (kai niitä oli muitakin).

Eli vielä itsekehut:

"Hyvä Mari, hienosti vietetty sunnuntai! Saat Facebookissa antaa itsellesi virtuaalisen kukan!"

Auton automatiikkaa

Olen nyt harjoittanut taas suuren annoksen yksityisautoilua: yli 50 kilometriä auton ratissa kahdessa päivässä. Sitä tämä maalla vierailu teettää, kotikylältä Joensuuhun ja sitten taas sama uudestaan. Moni muu saman automerkin käyttäjä ajelee toki huomattavasti minua enemmän (paitsi minähän en autoa omista enkä todellakaan moisesta haaveile).

Aamulla auto onnistui myös säikäyttämään minut. Olin ajellut nelisen kilometriä, kun suhteellisen kova piipitys alkoi kuulua. Säikähdin ja ajattelin autosta jonkin tärkeän osan menevän rikki just ja heti.

Sitten tajusin välkkyvän valon: kyseessä oli vain vaatimus pistää pelkääjänpaikan turvavyö kiinni. No, olihan siinä penkillä laukkuni, joka sisälsi mm. Viti Cuulaksen, mutta en nyt kuitenkaan koe, että tietokonetta viitsisin turvavöihin kytkeä.

Vanhempien kanssa kävin illalla syömässä Joensuussa. Kun olimme päässeet ohi pääruaan, pöydän viereen asteli neitonen ja pyysi osallistumaan asiakastyytyväisyyskyselyyn. Isä täytteli lappusta eli lähinnä ympyröi numeroita. Jep, kovin oli ystävällistä palvelu, mutta ihmekös tuo, kun kerran kysely oli varmasti henkilökunnankin tiedossa. Jälleen kerran siis tuhahtelin tuollaisille kyselyille ja niiden tekotavalle, mutta minähän nyt olen kovin kriittinen kaikkeen, kuten isänikin asian ilmaisi.

Mutta oli se oikein kiva isänpäiväillallinen ennen isänpäivää. Huomenna omaan kotiin Helsinkiin.

- - -

Sain tänään sähköpostiin kyselyn peilipallokorviksistani tämän blogini ansiosta. Kerrottakoon siis, että kyseiset korvikset olen askarrellut eurokaupasta aikoinani ostamistani, (joulu) koristeeksi tarkoitetuista pikkupeilipalloista. Monet niistä palloista olen joko hukannut tai lahjoittanut eteenpäin, joten ylimääräisiä kappaleita minulla ei taida olla. Mutta jos joku on nähnyt kyseisiä peilipalloja jossakin, niin voisi kertoa tietoa tarvitseville.

Käsityksiä

Eilen klo 12.48 lähetin tekstiviestin, jonka viimeinen lause oli "Ei käsitä tätä maailmaa."

Illalla vähän vaille yksitoista saavuin lumiseen Joensuuhun ja tutusti halasin isää rautatieasemalla. Ylämyllyn Shellillä isän tankatessa seurasin, miten poliisi poisti rekisterikilpiä jostakin autosta ja kuskin paikalla ollut nuori mies mitä ilmeisimmin joutui jättämään ajokkinsa siihen.

Kotikodissa moni asia, kuten kissat ja ruokavalmius, niin kuin aina.

Tänään istuin akateemisessa maailmassa. Huomenna näillä näkymin teen samaa. Eli joensuulaiset, minut voi bongata ainakin yliopistolla.

Nyt lupasin opettaa isälle sähköpostin käyttöä, noin niin kuin isänpäivälahjana.

Lihattomat himot

Muuttoni jälkeen olen vähentänyt lihansyöntiä, etenkin sen ostamista kotiin. Eli ei enää kalkkunaleikkeleitä ja jauhelihamättöjä arkipäivinä. Viikonloppuisin sallin itselleni lihan himot.

Syynä muutokseen oli ahdistus siitä, miten kuluttavaa lihallinen elo on maailmalle. Vaikken usko, että yksilö oikeasti kulutusvalinnoillaan mitään muuttaisi, niin onhan sitä itse oltava valmis tinkimään jostain, jotta voi vaatia sitä muiltakin, niin yrityksiltä kuin ihmisiltä.

Lihan tilalle ovat tulleet juustot, kaikki ihanan rasvaiset, joita voi natustella iltojen iloina keksien päällä. Herkkuperse mikä herkkuperse.

- - -

Tänä aamuna poikkeuksellisesti meikkasin jopa niin paljon, että silmissä oli rajaukset. Kun palasin kotiin ja vilkaisin itseäni peiliin, niin hämmästelin itsekin, miten sitä taas näytti paremmalta kuin niinä normaalipäivinä, kun luuhailen ihan vaan tukka sekaisin niissä vaatteissa, joita ei todellakaan tarvitse silittää. Että on siinä meikkaamisessa ja kauluspaidassa joku järki.

- - -

Koska en pysty tuottamaan kovin järjellistä tekstiä, suosittelen lukemaan, jälleen kerran, PA:ta. Siellä suunnalla ollaan pitkästä aikaa hämmästyttävän aktiivisia.

Naurutettuna

Eilen tuli taas todettua, että mihin sitä televisiota tarvitsisi, kun tehokasta huvitusta saa muualtakin. Vesterisen Teemu todisti, että nauraa voi vaikka oman äidin kuolemalle.

Teemun Yhden miehen maksullinen palvelus -keikkaa on mahdollista katsoa vielä torstaina Koko-teatterissa. Toki olen vähän puolueellinen suosittelemaan Teemua, koska olen hänen kanssaan istunut samoilla oppitunneilla kansanopistossa kymmenisen vuotta sitten.

Harmi, ettei silloin vielä ollut blogeja, sillä muistan siitäkin vuodesta hämmästyttävän vähän. Tai tuntuu, että muistaa varsin pieniä, epämääräisiä ja vähemmän tärkeitä.

Välillä olen kavereiden kanssa pohtinut sitä, minkä hetken elämästään haluaisi nähdä videotallenteena jälkikäteen. Kun muistiaan alkaa kaivella, niin sieltä löytää hetkiä, jotka haluaisi muistaa tarkasti ja oikein: mitä oikeasti sanottiin, kuinka katsottiin, miten itse nauroi, kuinka kädet asettuivat.

Mutta toisaalta: onko unohtanut lähes täysin jotain vielä tärkeämpää, jonkun ohikiitäneen hipaisun, joka ehkä joskus myöhemmin johti johonkin suurempaan? Ja sitä hetkeä ei osaa edes kaivata nähtäväkseen, vaikka se olisi merkityksellinen.

Muutoin sunnuntaihin kuului esimerkiksi ulkoilua, jota kovin moni muukin blogaaja ilmeisesti harrasti. Punajuurisoppaa lämmiteltiin ja pikkuveli kohdattiin. Sopivaa ja mukavaa, kuten nykyisin on tavaksi tullut kuvailla positiivisia ilmiöitä, tekemisiä ja ihmisiä.

Ja nyt radio soittaa sattuvasti Just a perfect day'tä.

Sinertävää juustoa, punaista juurta

Eilen länttäsin hetken mielijohteesta sinisen, ympyränmuotoisen tarran otsaani. Siinä luki "Minä rakastan sinua".

Se oli kiva päivä se.

Ja tänään oli ihan helmeä.

Ruokana oli mm. sinihomejuustolla höystettyä punajuurikeittoa. Resepti on helppo ja lopputulos maistuva:

• reilu puoli kiloa tuoreita punajuuria
• pari perunaa
• sipuli
• kasvisliemikuutio
• kuivattua rosmariinia
• puoli pakettia aurajuustoa

Punajuuret ja perunat kuoritaan ja paloitellaan. Ne heitetään kasvisliemikuutiolla höystettyyn veteen kiehumaan, samoin kuin paloiteltu sipuli. Keitellään kypsiksi ja soseutetaan, maustetaan rosmariinilla ja soseutetaan sinihomejuusto sekaan.

Nautitaan kera vaalean leivän ja hyvän seuran.

Vasaran ja hellan välissä

Eilen kannoin läheiseltä roskalavalta tekotarpeita, tartuin vasaraan ja naputtelin asuinkumppanilleni kulkisillan pihalta sisään.

Sitten oli vuorossa ruuvimeisselin kanssa puuhastelu ja monien palasten asettelu paikalleen: avasin Ikea-pakkauksen ja kasailin Värde-seinävitriinikaappia. Asunnon omistajan kanssa nimittäin oli sovittu, että hoidan kyseisen kaapin tilauksen ja varsinaiset asentajat tulevat sitten oikeana ostopalveluna.

Tätä kasausta en kuitenkaan tehnyt vielä loppuun asti, sillä totesin, että ruuvinväännin olisi kätevä lisäapu, jotta kaikki osaset olisivat varmasti kunnolla kiinni. Iltaisella luonani vieraillut mieshenkilö tutkaili kaappia ja totesi, että hyvä saavutus. Hänen mielestään moni nainen ei tämän kokoluokan koontiprojektia tekisi.

Ihmettelin, että miten niin ei. Kyllä minun tuttavapiirini naiset taatusti kasailisivat vaikka millaisia Ikea-kaappeja, eihän se vaadi voimaa eikä juuri osaamistakaan.

Mutta on toki myönnettävä, että jos asuisin jonkun miehen kanssa, niin helposti lykkäisin moiset hommat hänelle. Eilen oli kuitenkin sellainen tekemisen meininki itsellä, ettei suuremmin tullut mieleen räpsyttää silmiään ja hymyillä jollekin kaksilahkeiselle siinä mielessä, että tarvitsisin juuri häntä tähän vaativaan tehtävään (kyllähän esimerkiksi Junis tietää, kuinka hallitsen tällaiset pyynnöt).

Joskus on nimittäin ihan hyvä näyttää itselleen, että osaa ja pärjää tällaisissa tehtävissä. Sitä paitsi tykkäsin lapsenakin sekä hakata nauloja että päästellä niitä irti. Eikä sitä mitenkään poikien hommaksi kodissa mielletty.

Mutta välillä vähän pehmeämpikin tekoja, eli parhaillaan mikrossa kohoaa sämpylätaikina (mikro on hyvä, tasalämpöinen ja vedolta suojattu paikka taikinoiden kohotukseen). Vielä kun vain saisi leipomuksille syömisseuraakin.