Väittävät, että kokemuksesta oppii. Välillä epäilen tätä suuresti, sillä tuntuu olevan joitakin asioita, jotka eivät elämässäni muutu, vaikka kuinka opettelisin.
- Vaatteiden taskujen tyhjentäminen ennen pesua. Tämän johdosta pyykkikoneellinen paljastuu toistuvasti nenäliinanöyhtällä höystetyksi.
- Avaimista huolehtiminen. Tänä aamuna olin myöhässä Raudikon kanssa lenkillelähdöstä, koska fillarin avain oli hukassa ja piti ottaa toinen pyörä alle. Lenkin jälkeen löysin avaimen kolmannen takin taskusta (en tajua, miksi sen sinne olin laittanut, koska eilen fillaroin ihan toinen takki päälläni).
- Omien vanhempien tarkkanäköisyyden huomioiminen. He tuntevat lapsensa ja saattavat havaita ne lipsautukset, joihin muut eivät kiinnitä huomiota.
- Yksityiskohtien huolellinen tarkistaminen. Se ei vie yleensä kauan aikaa, mutta saatava hyöty olisi usein kannattava.
- Muistettavien asioiden ylöskirjaaminen. Se, että kuvittelen pitäväni pääni tiedostoissa jonkun seikan (esim. ostettava tuote, hoidettava puhelu, sovittu tapaamisaika), on todellakin suuri kuvitelma. Pää on hatara, joten kaikki pitäisi kirjoittaa heti ylös. Ja sellaiseen paikkaan, että sen tiedon sitten löytäisi.
- Kieltäytyminen sellaisista pyynnöistä, joihin ei ole oikeasti energiaa. Aika ja kiinnostuksenkohteet ovat rajallisia. Jokaiseen pyyntöön ei tarvitse suostua vain siksi, että pyydetään.
Mutta tästä on hyvä jatkaa harjoituksia. Koeten oppia.
- - -
Ennen kuin kukaan ehti tarkemmin kysellä blogipikkujouluista, niin kyselin itse tuolla Blogimiiteissä. Aika- ja paikkaehdotuksia kaivataan siis sinne. Tällä hetkellä ehdotettuna on esim. lauantai 15. päivä joulukuuta.
keskiviikko, lokakuu 31, 2007
maanantai, lokakuu 29, 2007
Ei se ole hullu, joka pyytää
Tulin ulos Hakaniemen Ympyrätalon S-marketista ja suuntasin apteekin oven läheisyyteen parkkeeratulle pyörälleni. Sivusilmällä huomasin tuulipukuasuisen, tukevan, vanhemman miehen, jonka toisessa kädessä oli tupakka ja toisessa apteekin muovikassi. Hän katsoi minuun sen oloisesti, että ajattelin miehen olevan tulossa pummimaan rahaa.
Koska en halua kohdata pummeja, koetin kiiruhtaa fillarin lukon auki. Käänsin pyörän oikeaan suuntaan vältellen katsomasta miestä, jonka olemuksesta olin epäillyt, etteivät kaikki palikat ehkä olen ihan kohdillaan. Kun olin ponkaisemassa liikkeelle, mies avasi suunsa:
"Anteeksi, menisimmekö me naimisiin?"
Kysymys kieltämättä yllätti totaalisesti. Koska olin valmistautunut vastaamaan kieltävästi pummauskysymykseen, pudistin päätäni.
"Ei, emme mene", ja lähdin liikkeelle.
Se oli sitten eka kerta, kun moinen kysymys minulle esitettiin. Jos samansisältöinen pyyntö minulle vielä toisten esiteteään, niin toivottavasti sen kysyisi edes joku, jonka tunnen, ja mieluusti myös vähän romanttisemmassa ympäristössä.
Koska en halua kohdata pummeja, koetin kiiruhtaa fillarin lukon auki. Käänsin pyörän oikeaan suuntaan vältellen katsomasta miestä, jonka olemuksesta olin epäillyt, etteivät kaikki palikat ehkä olen ihan kohdillaan. Kun olin ponkaisemassa liikkeelle, mies avasi suunsa:
"Anteeksi, menisimmekö me naimisiin?"
Kysymys kieltämättä yllätti totaalisesti. Koska olin valmistautunut vastaamaan kieltävästi pummauskysymykseen, pudistin päätäni.
"Ei, emme mene", ja lähdin liikkeelle.
Se oli sitten eka kerta, kun moinen kysymys minulle esitettiin. Jos samansisältöinen pyyntö minulle vielä toisten esiteteään, niin toivottavasti sen kysyisi edes joku, jonka tunnen, ja mieluusti myös vähän romanttisemmassa ympäristössä.
Kyydittyjä pappeja, anastettuja polttopuita
Viikonloppu oli koistismaisuutta tulvillaan: kolmena iltana peräkkäin sukulaisten seurassa, serkuista isään ja sedistä veljeen. On aina paikallaan havainnoida, että selvästi on osa sukuaan. Turha on ihmetellä, mistä on tullut äänekäs nauru tai hersyvät, välillä tosin hiukkasen heikkotasoiset, jutut.
Eilisiltana tarinointia oli mm. siitä, kuinka juopunutta kirkonmiestä oli kuskailtu ("pappia kyydissä, myös kottikärryillä!"), miten voitaisiin ystävällisesti ilmaista, että jonkun toisen henkilökohtainen hygienia kaipaisi melkoista parannusta (Nenäpäivän tyylinen pellenenä käyttöön) ja kuinka suhtaudutaan metsästysmajasta kuuluviin lemmen ääniin.
Lisäksi selvisi sekin, että Väreitä -elokuva ei ollut aikoinaan saanut evääkään värähtämään, vaikka siinä oli merenneito ja siitä oli kovasti kohuttu alastonkohtausten vuoksi. Tosin leffan nimeksi seurueessa muistettiin Väreet eli Värreet, kuten itäsuomalaisuus vaatii asiaa kutsuttavan.
Lisäksi näin julkisesti moitin henkilöä, joka oli varastanut kotikylästämme vanhempieni työstämän motillisen polttopuita nyt syksyllä. Olivat kuulemma kyllä sen verran märkiä, että hyöty- ja lämpöarvo on anastajalle hyvin vähäinen. On tämä maailma mahdottomaksi mennyt, niih!
Eilisiltana tarinointia oli mm. siitä, kuinka juopunutta kirkonmiestä oli kuskailtu ("pappia kyydissä, myös kottikärryillä!"), miten voitaisiin ystävällisesti ilmaista, että jonkun toisen henkilökohtainen hygienia kaipaisi melkoista parannusta (Nenäpäivän tyylinen pellenenä käyttöön) ja kuinka suhtaudutaan metsästysmajasta kuuluviin lemmen ääniin.
Lisäksi selvisi sekin, että Väreitä -elokuva ei ollut aikoinaan saanut evääkään värähtämään, vaikka siinä oli merenneito ja siitä oli kovasti kohuttu alastonkohtausten vuoksi. Tosin leffan nimeksi seurueessa muistettiin Väreet eli Värreet, kuten itäsuomalaisuus vaatii asiaa kutsuttavan.
Lisäksi näin julkisesti moitin henkilöä, joka oli varastanut kotikylästämme vanhempieni työstämän motillisen polttopuita nyt syksyllä. Olivat kuulemma kyllä sen verran märkiä, että hyöty- ja lämpöarvo on anastajalle hyvin vähäinen. On tämä maailma mahdottomaksi mennyt, niih!
lauantai, lokakuu 27, 2007
Samasta veistetyt
Joku on sanonut tunnistavansa älykkään ihmisen siitä, että hänellä on samat mielipiteet kuin itsellä. Minä olen tässä suhteessa hiukkasen avarakatseisempi ja saatan pitää älykkäinä jopa niitä, jotka ovat kanssani erimielisiä.
Kuten eilenkin illalliskeskustelussa, jossa minä ja pikkuveli esitimme erinäisiä näkemyksiä mm. lihantuotannosta ja Helsinki-piipahduksella ollut äiti niitä kommentoi.
Mutta se on tietysti myönnettävä, että toki ihmisillä on hyvä maku, jos he pitävät samoista asioista kuin minä. Oli sitten kyseessä vaatteet, ruoka, musiikki tai muut ihmiset.
Sikäli on siis lähes huvittavaa joskus havaita, miten tietyt asiat joidenkin ihmisten kanssa menevät yksiin. Kuten Raudikon kanssa lenkkipolulla naureskeltiin asujemme yhtenäisyydelle (samansävyistä vihreää takit ja mustat housut), kuin joukkueasut konsanaan.
Tai miten kivalta tuntuu, kun itse on tykästynyt johonkin biisiin ja sitten toinenkin sitä hehkuttaa. Tai muistelee jotain kivaa tekemistä, vaikka sienestystä, ja saa kommentin, miten toinenkin mieluusti metsään menisi.
Minä en jaksa uskoa, että ihmisten välisissä läheisemmissä suhteissa "vastakohdat täydentäisivät toisiaan". Kyllä enemmän pitää olla samaa kuin erilaisuutta. Niin, että ymmärtää toista ilman, että tarvitsee aina väitellä ja vängätä, ihmetellä ja eritellä.
Kuten eilenkin illalliskeskustelussa, jossa minä ja pikkuveli esitimme erinäisiä näkemyksiä mm. lihantuotannosta ja Helsinki-piipahduksella ollut äiti niitä kommentoi.
Mutta se on tietysti myönnettävä, että toki ihmisillä on hyvä maku, jos he pitävät samoista asioista kuin minä. Oli sitten kyseessä vaatteet, ruoka, musiikki tai muut ihmiset.
Sikäli on siis lähes huvittavaa joskus havaita, miten tietyt asiat joidenkin ihmisten kanssa menevät yksiin. Kuten Raudikon kanssa lenkkipolulla naureskeltiin asujemme yhtenäisyydelle (samansävyistä vihreää takit ja mustat housut), kuin joukkueasut konsanaan.
Tai miten kivalta tuntuu, kun itse on tykästynyt johonkin biisiin ja sitten toinenkin sitä hehkuttaa. Tai muistelee jotain kivaa tekemistä, vaikka sienestystä, ja saa kommentin, miten toinenkin mieluusti metsään menisi.
Minä en jaksa uskoa, että ihmisten välisissä läheisemmissä suhteissa "vastakohdat täydentäisivät toisiaan". Kyllä enemmän pitää olla samaa kuin erilaisuutta. Niin, että ymmärtää toista ilman, että tarvitsee aina väitellä ja vängätä, ihmetellä ja eritellä.
keskiviikko, lokakuu 24, 2007
Elämä väsyttää
Pikkuveli kävi tänään tutustumassa asuntooni ja karvaiseen asuinkumppaniini. Istuttiin pihalla jakkaroilla, juotiin glögiä, syötiin keksejä juustolla ja jutskattiin.Molempien elämässä on hieman hämmentäviä käänteitä. Hyviä sellaisia toki.
Eli meillä on edelleen paljon yhteistä, suurien suidemme lisäksi. Kummallakin on ollut mm. lyhyehköjä yöunia viime aikoina.
Lisäksi pörräsin tänään Wanhassa Satamassa, kävin syömässä Martta-ravintolassa, fillaroin Tervasaaressa, jumiutin puhelimeni vaatimaan PUK-koodia ja söin kahvin kera juustoa.
Ja tästä blogista uhkaa tulla tylsä, kun ei ehdi kirjoittaa fiksuja.
maanantai, lokakuu 22, 2007
Mikäs kotiolot voittaisi
Veloena kirjoitti kodeista:
Eilen kutsuin Ilkan kahville ja kissanulkoilutusseuraksi, ja taisin paasata tätä samaa. Kuinka tykkään olla täällä.
Vaikka onhan se myönnettävä, että jokaisesta asuinpaikastaan löytää juuri ne hyvät puolet ja niitä korostaa. Eihän sitä ihminen jaksa, jos pitää majailla jossain, missä ei viihdy. Täällä on tietty lämmin hehku, jonka koen. Se on enemmän kuin ulkokuori.
Kenties itsekin olen nyt seesteisemmässä tilassa kuin aikoihin, ja yhdistän myös oman mielentilan tähän paikkaan.
Ennen virallista muuttoa vaihdoimme asunnon omistajan kanssa yöpaikkoja yhdeksi yöksi siksi, että testaisin olemisen sähisevän katin kanssa. Sen jälkeen pohdimme, miten kiinnostavaa on olla toisen kodissa yö yksin. Vähän kuin olisi ihan toisessa ympäristössä tutkimusmatkalla: voi häpeilemättömästi tutkailla kirjahyllyä, cd-levyjä, keittiökaapin kuppien järjestystä, hammasharjoja, näkyvillä lojuvia esineitä, jääkaapin ovessa roikkuvia postikortteja.
Lauantaina vierailin pikkuveljen kimppakämpän syysjuhlissa. Sekin paikka tuntui hyvin kodikkaalta. Riemukas tunnelma, naurua, varvashierontaa, Iso-Koo ja Pikku-P, klarinetti, perunasalaattia, rapuja, vaatteille pisaroivaa punaviiniä, omenapiirakkaa, viistokattoa. Puhetta saamisesta ja saamattomuudesta, miesten hameista, kiveksistä, pään kolauttelusta, performansseista, selvännäkijöistä. Ja tietysti kodeista.
"Pikemminkin minusta tuntuu jonkun kotiin kurkistaessani, että oikeastaan näen hänen sisäänsä paljon kiinnostavammalla tavalla kuin esimerkiksi voisin nähdä röntgenkuvassa. Se, mikä on ihmisen sisin, kirjoutuu hänen ulkopuolelleen ihmissuhteisiin, nojatuoleihin, teevalikoimaan ja niin edelleen."Kun nyt taas olen muuttanut (seitsemän asuttua vuotta Helsingissä, nyt viides asunto), niin kotia on tullut mietittyä paljon. Nyt asun toisen ihmisen kodissa, pienemmässä kuin edellinen, toisen valitsemien huonekalujen parissa, mutta silti tämä tuntuu minunkin kodilta. Toki Torkkelinmäki on ympäristönä viehättävä, ja sen ansiosta asuntokin saa lisäarvoa.
Eilen kutsuin Ilkan kahville ja kissanulkoilutusseuraksi, ja taisin paasata tätä samaa. Kuinka tykkään olla täällä.
Vaikka onhan se myönnettävä, että jokaisesta asuinpaikastaan löytää juuri ne hyvät puolet ja niitä korostaa. Eihän sitä ihminen jaksa, jos pitää majailla jossain, missä ei viihdy. Täällä on tietty lämmin hehku, jonka koen. Se on enemmän kuin ulkokuori.
Kenties itsekin olen nyt seesteisemmässä tilassa kuin aikoihin, ja yhdistän myös oman mielentilan tähän paikkaan.
Ennen virallista muuttoa vaihdoimme asunnon omistajan kanssa yöpaikkoja yhdeksi yöksi siksi, että testaisin olemisen sähisevän katin kanssa. Sen jälkeen pohdimme, miten kiinnostavaa on olla toisen kodissa yö yksin. Vähän kuin olisi ihan toisessa ympäristössä tutkimusmatkalla: voi häpeilemättömästi tutkailla kirjahyllyä, cd-levyjä, keittiökaapin kuppien järjestystä, hammasharjoja, näkyvillä lojuvia esineitä, jääkaapin ovessa roikkuvia postikortteja.
Lauantaina vierailin pikkuveljen kimppakämpän syysjuhlissa. Sekin paikka tuntui hyvin kodikkaalta. Riemukas tunnelma, naurua, varvashierontaa, Iso-Koo ja Pikku-P, klarinetti, perunasalaattia, rapuja, vaatteille pisaroivaa punaviiniä, omenapiirakkaa, viistokattoa. Puhetta saamisesta ja saamattomuudesta, miesten hameista, kiveksistä, pään kolauttelusta, performansseista, selvännäkijöistä. Ja tietysti kodeista.
lauantai, lokakuu 20, 2007
Figaro ja muut osaajat
Kuten viime vuosina usein ennenkin, niin eilinen kulttuurikokemus oli Raudikon ja Baritonin ansiota. Enkä nukahtanut!
Sevillan parturi osoittautui sellaiseksi kuin Raudikko lupaili: viihdyttävä ja kepeä ooppera. Minähän en vieläkään koe, että ooppera olisi varsinaisesti "minun juttuni", mutta kyllä tuollainen hyvin tehty kokonaisuus, jopa vessahuumorilla höystetty, on ihailun arvoista. (Juu, helppo on kehua, kun en lipusta mitään maksanut, mutta kyllä tuollaiseen olisi valmis eurojakin käyttämään).
Harvassa ovat ne kaverit, joiden työntekoa viitsisi seurata edes kolmea tuntia, mutta Baritonin kohdalla asia on tietysti toisin. Lisäksi vielä jälkikäteen ravintolassa sai lisävalaistusta kulissien takaisesta toiminnasta ja Baritonin fiiliksistä. Omasta työstäni kertominen on hiukkasen tylsää sellaisen jälkeen. "No, mie vähän kirjoittelen ja jotain puhun."
Jälleen kerran oli kiva ilta mainiossa seurueessa. Seuraavaksi oopperaan pitänee mennä viimeistään keväällä, kun Taikahuilu tulee taas ohjelmistoon.
Joskus muinoin oli helppo olla sitä mieltä, että kansallisooppera on veroja vievä ja harvoille iloa tuottava. Mutta nykyisin, kun siihen suuntaan on läheisempi kosketus, on näkökulma väkisinkin lieventynyt. Näinhän sitä käy asiassa kuin asiassa, henkilökohtaisemmallakin tasolla: on helppo mennä heittelemään neuvoja toisille ja kritisoida muiden ratkaisuja, kunnes huomaa itse ajautuneensa tilanteeseen, jota ei osannut kuvitellakaan.
Sevillan parturi osoittautui sellaiseksi kuin Raudikko lupaili: viihdyttävä ja kepeä ooppera. Minähän en vieläkään koe, että ooppera olisi varsinaisesti "minun juttuni", mutta kyllä tuollainen hyvin tehty kokonaisuus, jopa vessahuumorilla höystetty, on ihailun arvoista. (Juu, helppo on kehua, kun en lipusta mitään maksanut, mutta kyllä tuollaiseen olisi valmis eurojakin käyttämään).
Harvassa ovat ne kaverit, joiden työntekoa viitsisi seurata edes kolmea tuntia, mutta Baritonin kohdalla asia on tietysti toisin. Lisäksi vielä jälkikäteen ravintolassa sai lisävalaistusta kulissien takaisesta toiminnasta ja Baritonin fiiliksistä. Omasta työstäni kertominen on hiukkasen tylsää sellaisen jälkeen. "No, mie vähän kirjoittelen ja jotain puhun."
Jälleen kerran oli kiva ilta mainiossa seurueessa. Seuraavaksi oopperaan pitänee mennä viimeistään keväällä, kun Taikahuilu tulee taas ohjelmistoon.
Joskus muinoin oli helppo olla sitä mieltä, että kansallisooppera on veroja vievä ja harvoille iloa tuottava. Mutta nykyisin, kun siihen suuntaan on läheisempi kosketus, on näkökulma väkisinkin lieventynyt. Näinhän sitä käy asiassa kuin asiassa, henkilökohtaisemmallakin tasolla: on helppo mennä heittelemään neuvoja toisille ja kritisoida muiden ratkaisuja, kunnes huomaa itse ajautuneensa tilanteeseen, jota ei osannut kuvitellakaan.
perjantai, lokakuu 19, 2007
Kalliolainen kulttuurissaan
Korjaus: Bändin nimessä Kervån hoksaama freudilainen lipsahdus!
Tiesihän sen, että kun kulttuurituottajaveli muuttaa Helsinkiin, niin omakin osallistuminen meininkeihin kasvaa. Eilen siis olin tämän vuoksi katsomassa Pintandwefallin levynjulkaisukeikkaa Libertessä. Veli oli niin kovin tykästynyt bändiin aiemmin, että pakkohan se oli mennä katsomaan, mistä on kyse. Intoa, energiaa ja asennetta tältä porukalta ainakin löytyi, ja se on aina hienoa.
Tänään on vuorossa muuta seuraa ja muuta kulttuuria. Pitäisi olla kuulemma sen verran hyvä, etten edes minä nukahda.
Eilen istuttiin Koirablondin kanssa lounaalla. Kerroin, miten nykyisin jotenkin tunnen Helsingin keskustassa ulkoasuni jotenkin riittämättömäksi. Kun pääsääntöisesti vietän aikaa Kalliossa, ei ole mitään tarvetta laittautua sen ihmeemmin, eikä ympäristökään viestitä signaaleja, että ulkoasuun tulisi jotenkin panostaa.
Keskustassa, siellä kauppojen, uutuusvaatteiden, näyteikkunoiden, tyylikkäiden ihmisten keskellä, tajuaa, että kas, enpä tainnut tänään edes kunnolla peiliin vilkaista ennen uloslähtöä.
Tekee ihan hyvää tällainen.
Olen tällä viikolla jo pari kertaa ollut entisen kotitaloni edessä, kunnes olen tajunnut, etten enää asu täällä. Matka vanhasta uuteen kotiin on onneksi lyhyt, ja lähinnä hihityttää oma kaavoihinkangistuminen.
Eilen sitten hetkisen ehdin jo miettiä HS.fi-otsikon kohdalla, että mikä ihmeen rata kotikulmillani:
Tiesihän sen, että kun kulttuurituottajaveli muuttaa Helsinkiin, niin omakin osallistuminen meininkeihin kasvaa. Eilen siis olin tämän vuoksi katsomassa Pintandwefallin levynjulkaisukeikkaa Libertessä. Veli oli niin kovin tykästynyt bändiin aiemmin, että pakkohan se oli mennä katsomaan, mistä on kyse. Intoa, energiaa ja asennetta tältä porukalta ainakin löytyi, ja se on aina hienoa.
Tänään on vuorossa muuta seuraa ja muuta kulttuuria. Pitäisi olla kuulemma sen verran hyvä, etten edes minä nukahda.
Eilen istuttiin Koirablondin kanssa lounaalla. Kerroin, miten nykyisin jotenkin tunnen Helsingin keskustassa ulkoasuni jotenkin riittämättömäksi. Kun pääsääntöisesti vietän aikaa Kalliossa, ei ole mitään tarvetta laittautua sen ihmeemmin, eikä ympäristökään viestitä signaaleja, että ulkoasuun tulisi jotenkin panostaa.
Keskustassa, siellä kauppojen, uutuusvaatteiden, näyteikkunoiden, tyylikkäiden ihmisten keskellä, tajuaa, että kas, enpä tainnut tänään edes kunnolla peiliin vilkaista ennen uloslähtöä.
Tekee ihan hyvää tällainen.
Olen tällä viikolla jo pari kertaa ollut entisen kotitaloni edessä, kunnes olen tajunnut, etten enää asu täällä. Matka vanhasta uuteen kotiin on onneksi lyhyt, ja lähinnä hihityttää oma kaavoihinkangistuminen.
Eilen sitten hetkisen ehdin jo miettiä HS.fi-otsikon kohdalla, että mikä ihmeen rata kotikulmillani:
keskiviikko, lokakuu 17, 2007
Banjoa olis kiva osata soittaa
Kissan kanssa eläminen tuo muutoksia myös omaan arkeen. Eläin on ruokittava, hiekkalaatikko pidettävä siistinä, juteltava järjettömiä ja ulkonakin pitäisi olla. Se tosin on vaikein osuus. Tai oikeastaan sisälle tulo. Paksuista hanskoista huolimatta toisessa kädessäni on jälkiä hampaista ja kynsistä.
Mutta kuten Raudikon kanssa eilen lenkillä pohdittiin, niin tapana ei ole luovuttaa helpolla, ei eläintenkään kanssa. On toki aika outoa ja hurjaa joutua käyttämään niin paljon voimaa ja tiukkaa niskaotetta siihen, että saa sähisevän, mouruavan ja vastaantappelevan viisikiloisen pihalta sisälle, mutta muutenhan elämme varsin sopuisasti. Eli emme edes koske toisiimme.
Eli toverit, tänne on ihan turvallista tulla. Kissa on lähinnä sängyn alla, eikä vierailla ole todellista vaaraa joutua kynsien koeteltavaksi.
Muuton lisäksi arjessa riittää puuhaa. Siksi ei ehdi roikkua mesessä tai Facebookissa tai lukea blogeja. Asiat napsahtelevat automaattisesti tärkeysjärjestykseen. Rahaa pitää vähän ansaita, mutta pitää myös liikkua ja tavata ihmisiä.
Eilen mieli rauhoittui ja nautti Tavastialla. Monta hyvää: mieleen jäi esimerkiksi Paula Vesalan ja kumppaneiden versio Tähdet tähdet -kappaleesta, Jonna Tervomaan riehakas esiintyminen, Timo Kiiskisen tunnelmoivat laulut, John McGregorin hurmaavuus ja Pelle Miljoonan lava-asenne.
Muutenkin oli hyvää koko ilta. Tuollaista pitää olla.
Ja elämä maistuu suklaakahvilta, fetapiirakalta, iltateeltä, pipareilta, aamun paahtoleiviltä. Hiljaisuuden taustalla soi banjo.
Mutta kuten Raudikon kanssa eilen lenkillä pohdittiin, niin tapana ei ole luovuttaa helpolla, ei eläintenkään kanssa. On toki aika outoa ja hurjaa joutua käyttämään niin paljon voimaa ja tiukkaa niskaotetta siihen, että saa sähisevän, mouruavan ja vastaantappelevan viisikiloisen pihalta sisälle, mutta muutenhan elämme varsin sopuisasti. Eli emme edes koske toisiimme.
Eli toverit, tänne on ihan turvallista tulla. Kissa on lähinnä sängyn alla, eikä vierailla ole todellista vaaraa joutua kynsien koeteltavaksi.
Muuton lisäksi arjessa riittää puuhaa. Siksi ei ehdi roikkua mesessä tai Facebookissa tai lukea blogeja. Asiat napsahtelevat automaattisesti tärkeysjärjestykseen. Rahaa pitää vähän ansaita, mutta pitää myös liikkua ja tavata ihmisiä.
Eilen mieli rauhoittui ja nautti Tavastialla. Monta hyvää: mieleen jäi esimerkiksi Paula Vesalan ja kumppaneiden versio Tähdet tähdet -kappaleesta, Jonna Tervomaan riehakas esiintyminen, Timo Kiiskisen tunnelmoivat laulut, John McGregorin hurmaavuus ja Pelle Miljoonan lava-asenne.
Muutenkin oli hyvää koko ilta. Tuollaista pitää olla.
Ja elämä maistuu suklaakahvilta, fetapiirakalta, iltateeltä, pipareilta, aamun paahtoleiviltä. Hiljaisuuden taustalla soi banjo.
maanantai, lokakuu 15, 2007
Mari kyyrii
Kävin tänään Tampereella, enkä edes yrittänyt aikatauluttaa itseäni moikkaamaan Joonasta tai Kauraa. Sori, olen liian kiireinen!
Olen nyt lopultakin muuttanut. Kaikki tavarat eivät toki vielä ole löytäneet paikkojaan, mutta miehiseen asuntoon on selkeästi tullut jo jälkiä minusta, muutakin kuin meikit kylppärin hyllyyn. Naureskelin eilen asunnon omistajalle, että kun hän palaa, ei mies välttämättä enää tunnista kotiaan.
Mutta sen verran nautin jo nyt Torkkelinmäen rauhasta, takapihan näkymästä, vanhan talon kotoisasta tunnelmasta, ettei mitään radikaalia muutosta haluaisikaan tehdä. Yksiö ei edusta sisustuslehtien kansikuvakamaa, mutta on hyvin sympaattinen, jotenkin lämminhenkinen ja mieluisa. Omistajansa näköinen (ei siis minun).
Asuinkumppanini ei ole edelleenkään kovin lämminhenkinen minua kohtaan. Olen toki pelottava ilmestys, joten en ihmettele, ettei katti vielä ole väliaikaisemäntäänsa tykästynyt.
Se täytyy myöntää, että kissan kynnet ovat paljon paremmassa kunnossa kuin omani. Olen sen verran siivonnut, pakannut ja häslännyt, että manikyyri olisi paikallaan.
Olen nyt lopultakin muuttanut. Kaikki tavarat eivät toki vielä ole löytäneet paikkojaan, mutta miehiseen asuntoon on selkeästi tullut jo jälkiä minusta, muutakin kuin meikit kylppärin hyllyyn. Naureskelin eilen asunnon omistajalle, että kun hän palaa, ei mies välttämättä enää tunnista kotiaan.
Mutta sen verran nautin jo nyt Torkkelinmäen rauhasta, takapihan näkymästä, vanhan talon kotoisasta tunnelmasta, ettei mitään radikaalia muutosta haluaisikaan tehdä. Yksiö ei edusta sisustuslehtien kansikuvakamaa, mutta on hyvin sympaattinen, jotenkin lämminhenkinen ja mieluisa. Omistajansa näköinen (ei siis minun).
Asuinkumppanini ei ole edelleenkään kovin lämminhenkinen minua kohtaan. Olen toki pelottava ilmestys, joten en ihmettele, ettei katti vielä ole väliaikaisemäntäänsa tykästynyt.
Se täytyy myöntää, että kissan kynnet ovat paljon paremmassa kunnossa kuin omani. Olen sen verran siivonnut, pakannut ja häslännyt, että manikyyri olisi paikallaan.
lauantai, lokakuu 13, 2007
Viisastumaan Vanhalle
Muuttoviimeistelyjen keskellä on välillä syytä tehdä muutakin. Joten suuntaan Megapolis 2022 -tapahtumaan Vanhalle yo-talolle. Samalla taas tavataan pikkuveljen kanssa.
Tulkaa nykimään hihasta, tutut ja tuntemattomat!
Tulkaa nykimään hihasta, tutut ja tuntemattomat!
perjantai, lokakuu 12, 2007
Iän kaiken
Olen taas huomannut pari seikkaa, joka kertovat vanhenemisestani. Ikääntymisen huomaa mm. siitä, ettei muiden fyysisellä iällä enää ole juuri merkitystä. Pääsääntöisesti se, onko joku minua seitsemän vuotta nuorempi tai vanhempi, ei ole mitenkään määrittävä tekijä. Ihmiset eivät iän myötä kuitenkaan muutu niin paljon. Fiksu nuori on yleensä fiksu vanhuskin.
Parikymppisenä sen sijaan kolmenkin vuoden ikäerot tuntuivat paljolta ja viisikymppiset vanhoilta (ja 16-vuotiaat niin teineiltä). Nyt voi hymähtää tuonaikaiselle itselleen, joka kuvitteli tietävänsä niin paljon.
Harva kai haluaa olla jonkin muun ikäinen kuin juuri nyt on. Niitä kokemuksia, joista on paljon oppinut, kun ei silloin nuorempana ollut. Minusta tämä oma kolmekymppisyyteni on mukavaa eloa, vaikka jossain vaiheessa jotain ikäkriiseilyä olikin havaittavissa.
Ja kuten Kati kirjoitti:
Parikymppisenä sen sijaan kolmenkin vuoden ikäerot tuntuivat paljolta ja viisikymppiset vanhoilta (ja 16-vuotiaat niin teineiltä). Nyt voi hymähtää tuonaikaiselle itselleen, joka kuvitteli tietävänsä niin paljon.
Harva kai haluaa olla jonkin muun ikäinen kuin juuri nyt on. Niitä kokemuksia, joista on paljon oppinut, kun ei silloin nuorempana ollut. Minusta tämä oma kolmekymppisyyteni on mukavaa eloa, vaikka jossain vaiheessa jotain ikäkriiseilyä olikin havaittavissa.
Ja kuten Kati kirjoitti:
"Taas kerran huomaan, miten nuorempana monet asiat olivat niin selviä, tai sellaisiksi niitä luuli. Aika ja kolhut hiovat mustan ja valkoisen rajan pehmeämmäksi, tuovat mukanaan harmaan eri sävyt.Tänään olen kuunnellut sopivasti aikuismusaa eli Timo Kiiskisen biisejä.
Hyvä, että tuovat. Toisivat vielä viisauttakin. Ja mielenrauhaa. Aika kuluu, enkä vieläkään tiedä mistään mitään. Saati ymmärrä."
torstai, lokakuu 11, 2007
Tee jotakin mahdotonta
Pitihän se arvata, että kun pikkuveli muuttaa Helsinkiin, niin päätyy kuuntelemaan M. A. Nummisen ja Pedro Hietasen Kielletyt laulut -esitystä Savoy'n saliin. Tiistai-iltana kuullut laulut toki olivat pitkälti tuttuja, mutta ilahduttavinta oli mielestäni kuunnella Nummisen tarinointia ja muistelua 60-luvulta. Siellä vilahti mm. Lenita Airistoa ja sosiologiaa, poliiseja ja työnteon ideologiaa.
Muistelua olen harrastanut itsekin, esimerkiksi tarinoin kesä- ja osa-aikatyöstäni rautakaupassa. Eihän siitä vielä niin hurjan kauan ole, alle kymmenen vuotta, mutta silti tuntuu, ettei ihan varma voi olla, mitä muistaa oikein ja mitä aivan väärin.
Nykyhetkessäni muuttovalmistelut jatkuvat. Päivät valuvat vauhdilla, on niin paljon kaikkea, hoidettavia ja muistettavia, tulevaisuuttakin olisi pohjustettava, elettävä, liikuttava, tunnettava.
Aamulla lallattelin radiosta tulleen CMX:n biisin mukana "Pelasta maailma". Ehkä teen sen jo tänään. Jotakin mahdotonta.
Muistelua olen harrastanut itsekin, esimerkiksi tarinoin kesä- ja osa-aikatyöstäni rautakaupassa. Eihän siitä vielä niin hurjan kauan ole, alle kymmenen vuotta, mutta silti tuntuu, ettei ihan varma voi olla, mitä muistaa oikein ja mitä aivan väärin.
Nykyhetkessäni muuttovalmistelut jatkuvat. Päivät valuvat vauhdilla, on niin paljon kaikkea, hoidettavia ja muistettavia, tulevaisuuttakin olisi pohjustettava, elettävä, liikuttava, tunnettava.
Aamulla lallattelin radiosta tulleen CMX:n biisin mukana "Pelasta maailma". Ehkä teen sen jo tänään. Jotakin mahdotonta.
tiistai, lokakuu 09, 2007
Kuin karjalanpiirakka
Eilen koin hetkellisesti materialistista kateutta. Sanoin, että pitäisiköhän minunkin ryhtyä tienaamaan. Tai edes palata siihen vakituiseen palkkatyöhön, jonka ansiosta rahaa jäi säästöön.
Tänään kuitenkin istuin kuuntelemasas elokuvaohjaaja Markku Pölöstä. Hänen sanojaan kuunnellessaan totesin taas, että olen oikealla tiellä näiden valintojeni parissa.
Pölönen mietti puheenvuoronsa lopuksi, mitä hän antaisi omalle pojalleen neuvoksi elämää varten. Hän sanoi, että jos hän olisi todella rehellinen, niin kenties hän sanoisi, että opettele kaikki mahdolliset itsepuolustuslajit.
Toinen Pölösen lempilausahduksista neuvojen tiellä oli "Mitä pahaa hyvässä on?". Kolmas neuvo oli "Varo miestä, joka lukee vain yhtä kirjaa".
Ja vielä yhtenä: "Varjele mielenrauhaasi. Ilman sitä ei ole mitään."
Jossain vaiheessa puheenvuoroaan Pölönen vertasi karjalanpiirakkaa merkitykselliseen elämään ja oikeaan tapaan elää. Hän myös totesi, että tämän ymmärtää vain itäsuomalainen, joka on kasvanut piirakkalapsuuden. Minä siis ymmärsin logiikan vallan mainiosti.
Mielenrauhaa kohden kai tässä pitäisi suunnnata. Vähäisemmillä materioilla, mutta enemmällä ajalla, olemisella, hitailla aamuilla, ihmisten kohtaamisilla, hyvän tekemisellä.
Ja piirakoilla.
Tänään kuitenkin istuin kuuntelemasas elokuvaohjaaja Markku Pölöstä. Hänen sanojaan kuunnellessaan totesin taas, että olen oikealla tiellä näiden valintojeni parissa.
Pölönen mietti puheenvuoronsa lopuksi, mitä hän antaisi omalle pojalleen neuvoksi elämää varten. Hän sanoi, että jos hän olisi todella rehellinen, niin kenties hän sanoisi, että opettele kaikki mahdolliset itsepuolustuslajit.
"Tarvitseeko juuri sinun olla se sinisilmäinen naivisti, joka uskoo ihmisistä hyvää?"Mutta Pölönen jatkoi, että ei hän sitä koskaan aio pojalleen sanoa. Ensimmäinen neuvo oli sen sijaan "Tunne itsesi".
Toinen Pölösen lempilausahduksista neuvojen tiellä oli "Mitä pahaa hyvässä on?". Kolmas neuvo oli "Varo miestä, joka lukee vain yhtä kirjaa".
Ja vielä yhtenä: "Varjele mielenrauhaasi. Ilman sitä ei ole mitään."
Jossain vaiheessa puheenvuoroaan Pölönen vertasi karjalanpiirakkaa merkitykselliseen elämään ja oikeaan tapaan elää. Hän myös totesi, että tämän ymmärtää vain itäsuomalainen, joka on kasvanut piirakkalapsuuden. Minä siis ymmärsin logiikan vallan mainiosti.
"Se tuoksu, kun tulee tupaan ulkoilman pakkasesta. Sitten äiti ja hänen hymynsä, jota seuraa makuelämys ja valtava onnentunne: sain tämän armon syödä. Tähän vielä yhdistyy yhteinen ateria ja perhe. Lisäksi piirakka kuvaa monimuotoisuutta, sillä se on joka taloudessa vähän erilainen."Voisiko enää paremmin karjalanpiirakasta puhua? Arjesta, periaattessa niin pienestä, rakentuvaa onnea. Herkkua.
Mielenrauhaa kohden kai tässä pitäisi suunnnata. Vähäisemmillä materioilla, mutta enemmällä ajalla, olemisella, hitailla aamuilla, ihmisten kohtaamisilla, hyvän tekemisellä.
Ja piirakoilla.
maanantai, lokakuu 08, 2007
Muutosta
Kolmen viimeisen päivän aikana olen puuskahtanut lukuisia kertoja, että minulla on liikaa tavaraa. Olen pakannut laatikoita ja pussukoita sekä kerännyt mittavaa läjää poisheitettävää. Koska tuleva asuntoni on muutaman neliön pienempi kuin nykyinen ja varastotilaa on selvästi vähemmän, on luopuminen monen tavaran kohdalla se oikea ratkaisu. Eikä ihminen oikeasti tarvitse kovinkaan paljon.
Onneksi on myös ystäviä, jotka kiltisti osallistuivat roudaamiseen. Juniskin oli sanojensa mittainen eli jaksoi hyvin kantaa painavia taakkoja.
Koirablondi oli niin tehokas, että vei Viti Cuulaksen tutustumaan Espooseen. En ehtinyt edes kaivata kumppaniani, kun sain sen jo takaisin. Ilmeiseti Macit selviytyvät moisista kokemuksista ilman pahempia traumoja. Vai lieneekö jossain jo tietokoneille oma terapiaryhmä?
Tulevaan asuntooni muutan lopullisesti vasta sunnuntaina. Täällä Kustaankadulla on varsin ankeaa ja tyhjää, ja Kervån kuvissa vilahtavat peruukit ja päähineet ovat jo Torkkelinmäellä.
Fyysinen touhuaminen muuton parissa on vienyt voimat ja ajatukset, ja yöunetkin ovat jääneet lyhyiksi.
Mutta silti olen aika lailla onnellinen. Eikä se voi johtua pelkästään tänään minuun isketystä jäykkäkouristuspiikistä.
Onneksi on myös ystäviä, jotka kiltisti osallistuivat roudaamiseen. Juniskin oli sanojensa mittainen eli jaksoi hyvin kantaa painavia taakkoja.
Koirablondi oli niin tehokas, että vei Viti Cuulaksen tutustumaan Espooseen. En ehtinyt edes kaivata kumppaniani, kun sain sen jo takaisin. Ilmeiseti Macit selviytyvät moisista kokemuksista ilman pahempia traumoja. Vai lieneekö jossain jo tietokoneille oma terapiaryhmä?
Tulevaan asuntooni muutan lopullisesti vasta sunnuntaina. Täällä Kustaankadulla on varsin ankeaa ja tyhjää, ja Kervån kuvissa vilahtavat peruukit ja päähineet ovat jo Torkkelinmäellä.
Fyysinen touhuaminen muuton parissa on vienyt voimat ja ajatukset, ja yöunetkin ovat jääneet lyhyiksi.
Mutta silti olen aika lailla onnellinen. Eikä se voi johtua pelkästään tänään minuun isketystä jäykkäkouristuspiikistä.
lauantai, lokakuu 06, 2007
Omat tunnot
Kiitos kaikille paikalla olleille, oli mukavaa tavata!
Porukkaa oli runsaasti ja harmittaa, kun en todellakaan onnistunut juttelemaan kaikkien kanssa. Koen tästä harmitusta siksikin, että olisi vähän niin kuin emännän velvollisuus pyörähdellä vieraiden joukossa eikä aina jämähtää rupattelemaan turhan pitkäksi aikaa johonkin nurkkaan, pöytään tai lattialle. Eikä etenkään aiheista, joissa käsitellään tummelia, alastomuutta ja Kontio-saappaita.
Sun Äitis laatinee tuttuun tapaan raportin.
Erityiset kiitokset välitän niille, jotka tulivat luokseni Populuksen karaoken jälkeen. Toivon, ettei Espoonkaan suunnalla kärsitä päänkivistyksiä. Peruukit ja päähineet viihdyttivät taas kummasti jatkojen porukkaa.
Stressi vaan iski jatkoistakin, koska muuton vuoksi asunnossani ei ollut mitään ruokaa tarjottavaksi. Viiniä ja muutama olut sentään, sekä erään lutusen vieraan (joka myös Maaseudun Tulevaisuudeksi todettiin) konjakkipullo.
Lopulta löysin sentään oliiveja ja popcorneja. Ankeaa. Hiukan jos olisi yllytetty, olisin ryhtynyt leipomaan.
Lisäksi en käsitä, miksi en osaa nukkua pidempään. Jos menee petiin neljän jälkeen, ei pitäisi herätä kahdeksalta.
Jos joku haluaa lähteä tänään lounaalle tuohon Kustaankadulle taas avattuun pelmenipaikkaan (on siellä muutakin), niin ilmoittakaa.
LISÄYS: Ajattelin ruokkia itseni klo 14. Tulkaa jos haluatte ja ehditte.
Ja jos joku haluaa huomenna liittyä tavarankantoporukkaan, niin sekin sopii: roudaus alkaa klo 14.
Porukkaa oli runsaasti ja harmittaa, kun en todellakaan onnistunut juttelemaan kaikkien kanssa. Koen tästä harmitusta siksikin, että olisi vähän niin kuin emännän velvollisuus pyörähdellä vieraiden joukossa eikä aina jämähtää rupattelemaan turhan pitkäksi aikaa johonkin nurkkaan, pöytään tai lattialle. Eikä etenkään aiheista, joissa käsitellään tummelia, alastomuutta ja Kontio-saappaita.
Sun Äitis laatinee tuttuun tapaan raportin.
Erityiset kiitokset välitän niille, jotka tulivat luokseni Populuksen karaoken jälkeen. Toivon, ettei Espoonkaan suunnalla kärsitä päänkivistyksiä. Peruukit ja päähineet viihdyttivät taas kummasti jatkojen porukkaa.
Stressi vaan iski jatkoistakin, koska muuton vuoksi asunnossani ei ollut mitään ruokaa tarjottavaksi. Viiniä ja muutama olut sentään, sekä erään lutusen vieraan (joka myös Maaseudun Tulevaisuudeksi todettiin) konjakkipullo.
Lopulta löysin sentään oliiveja ja popcorneja. Ankeaa. Hiukan jos olisi yllytetty, olisin ryhtynyt leipomaan.
Lisäksi en käsitä, miksi en osaa nukkua pidempään. Jos menee petiin neljän jälkeen, ei pitäisi herätä kahdeksalta.
Jos joku haluaa lähteä tänään lounaalle tuohon Kustaankadulle taas avattuun pelmenipaikkaan (on siellä muutakin), niin ilmoittakaa.
LISÄYS: Ajattelin ruokkia itseni klo 14. Tulkaa jos haluatte ja ehditte.
Ja jos joku haluaa huomenna liittyä tavarankantoporukkaan, niin sekin sopii: roudaus alkaa klo 14.
perjantai, lokakuu 05, 2007
Kuumotusta
Tämä päivän on ollut jopa työntäyteinen. Kännykkä on käynyt välillä kuumana ja tekstiä tuotettu.
Siinä sivussa juteltu mukavia ja pohdittu blogeja. Lisäksi syöty hyvässä seurassa ja hikoiltu jälleen kaupunkipyöräilyssä (oi miksi en osaa koskaan fillaroida rauhallisesti tai olla ihminen, joka ei juuri hikoilisi?).
Nyt aivot väännän toiseen asentoon ja valmistaudun blogimiittiin.
Siinä sivussa juteltu mukavia ja pohdittu blogeja. Lisäksi syöty hyvässä seurassa ja hikoiltu jälleen kaupunkipyöräilyssä (oi miksi en osaa koskaan fillaroida rauhallisesti tai olla ihminen, joka ei juuri hikoilisi?).
Nyt aivot väännän toiseen asentoon ja valmistaudun blogimiittiin.
torstai, lokakuu 04, 2007
Lähellä kaukana
Tänään olen miettinyt sitä, miten jotkut ihmiset ovat jossain vaiheessa elämää yhtä äkkiä lähempänä kuin ennen. Jokin yhdistää, kokemuksia, ajatuksia, tunteita. Sitten taas erkaannutaan, kun se hetki ja yhdistävyys on mennyt.
Kuinka ihmisiä tulee ja menee. Kuinka toiset pysyvät. Kuinka eri ihmisten puoleen kääntyy eri aikoina, kenelle tekee mieli ojentaa käsi (edes virtuaalisesti), keneltä itse hakee tukea.
Miten toisille paljastaa itsestään paljon, mutta he eivät välttämättä sitä edes huomaa, koska itse naamioi sen. Ja toiset ehkä luulevat pääsevänsä lähellekin, vaikka se on vain näennäistä.
Mitä sitä näistä viime päivistäänkin eri ihmisille kertoisi: sen, kuinka höpisin pesupähkinöistä vai sen, kun lajittelin kirjahyllyn kirjoja säästettäviin ja pois annettaviin? Vai sen, että Naapuri oli taas kiltisti maksanut velkansa tiputtamalla setelit postiluukusta? Ehkä havaitoni siitä, kuinka taas tajusin olevani ihan oikeasti jo kolmekymppinen?
Vai sen, miltä tuntui katsoa ulos ikkunasta, pohtia parvekeyrttikasvatusta ja verhoja?
Kuinka ihmisiä tulee ja menee. Kuinka toiset pysyvät. Kuinka eri ihmisten puoleen kääntyy eri aikoina, kenelle tekee mieli ojentaa käsi (edes virtuaalisesti), keneltä itse hakee tukea.
Miten toisille paljastaa itsestään paljon, mutta he eivät välttämättä sitä edes huomaa, koska itse naamioi sen. Ja toiset ehkä luulevat pääsevänsä lähellekin, vaikka se on vain näennäistä.
Mitä sitä näistä viime päivistäänkin eri ihmisille kertoisi: sen, kuinka höpisin pesupähkinöistä vai sen, kun lajittelin kirjahyllyn kirjoja säästettäviin ja pois annettaviin? Vai sen, että Naapuri oli taas kiltisti maksanut velkansa tiputtamalla setelit postiluukusta? Ehkä havaitoni siitä, kuinka taas tajusin olevani ihan oikeasti jo kolmekymppinen?
Vai sen, miltä tuntui katsoa ulos ikkunasta, pohtia parvekeyrttikasvatusta ja verhoja?
tiistai, lokakuu 02, 2007
Haircut-hymyä
Perjantain ja lauantain välisenä yönä vaihdoimme pikkuveljen kanssa viestejä. Veljen viestissä oli yhtenä osana kysymys "pääsenkö mie huomenna parturiin?"
Tähän olin vastannut näköjään yllättävän nerokkaasti: "Parturi leikkaa ajattomasti."
- - -
Odotan vain, milloin iskee elossani joku syvempi notkahdus. Nyt on ollut epäilyttävän pitkään kovin myötätuulista menoa (jos nyt ei oteta lukuun sitä tulehtunutta umpilisäkettä, mutta eipä tuokaan nyt suurta murhetta tuottanut).
Hymyilyttää siis, mutta pitkällä ilolla ovat tunnetut rajansa. Talvikin tulee, ja loska ja synkkyys. Loppuupa virnuilu. Niih.
- - -
Uusi blogi (sori Haakana & kumpp: sen nimi ei ole perjantaina ehdotettu Posliinikissa) on aloitettu.
Tähän olin vastannut näköjään yllättävän nerokkaasti: "Parturi leikkaa ajattomasti."
- - -
Odotan vain, milloin iskee elossani joku syvempi notkahdus. Nyt on ollut epäilyttävän pitkään kovin myötätuulista menoa (jos nyt ei oteta lukuun sitä tulehtunutta umpilisäkettä, mutta eipä tuokaan nyt suurta murhetta tuottanut).
Hymyilyttää siis, mutta pitkällä ilolla ovat tunnetut rajansa. Talvikin tulee, ja loska ja synkkyys. Loppuupa virnuilu. Niih.
- - -
Uusi blogi (sori Haakana & kumpp: sen nimi ei ole perjantaina ehdotettu Posliinikissa) on aloitettu.
maanantai, lokakuu 01, 2007
Haikua ja onnea
Vitonen kehotti kuvailemaan itseään haikulla:
tyttömäisyyttä
hihittää ja haikailee
helmat heilahtaa
- - -
Isoveljeä onnittelin tänään vanhenemisen johdosta Facebookissa, jossa ilmoitin, että voisin lahjoittaa virtuaalisen ryhävalaan. (Jep, sisäpiirivitsi!)
- - -
Muistakaapas se perjantain blogimiitti ja pistäkää sana kiertämään.
tyttömäisyyttä
hihittää ja haikailee
helmat heilahtaa
- - -
Isoveljeä onnittelin tänään vanhenemisen johdosta Facebookissa, jossa ilmoitin, että voisin lahjoittaa virtuaalisen ryhävalaan. (Jep, sisäpiirivitsi!)
- - -
Muistakaapas se perjantain blogimiitti ja pistäkää sana kiertämään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
