Seminaarista mummovauhtiin

Ilmoitusasia nro 1: Maanantaina aion olla siinä kunnossa, että olen yhtenä puhujana Dodo ry:n ja Demos Helsingin yhteisessä Kuluttaja, nyt! -pikaseminaarissa eteläisessä Helsingissä klo 17-19. Tilaisuus on avoin, ilmoittautuminen Facebookissa toki suotavaa.

Ilmoitusasia nro 2: Olen muuttamassa nykyisestä asunnostani lokakuun puolessa välissä. Erään toverin piti muuttaa tilalleni, mutta hän muutti suunnitelmiaan ja vuokralaisasia on nyt avoin. Joten olen valmis vihjaamaan vuokraisännälle hyvästä tyypistä.

Moni tuttu on täällä käynyt, joten tietää kämpän, mutta kuvaa on myös Flickrissä. Sijainti siis Kalliossa jugend-talossa, 33,5 neliötä, parvi, vuokra kohoaa nykyisestä (eli on yli 550 e), lautalattia, mainio kunto, tilava wc, tilava kylpyhuone, talossa pyykkitilat ja pyörävarasto.

- - -

Yön nukuin levollisesti, kun tiesin, että huutomatkan päässä (eli parvellani, itse vietän aikaa patjalla lattialla) oli mies. Vähän huvitti pyytää Jaatsan tänne nukkumaan, mutta se kyllä kannatti henkisen mielentilan vuoksi. Henkistä mielentilaa ja tiskipöytäni siisteyttä eilen kohotti myös Koirablondin vierailu.

Tänään pyysin papan kanssani päiväkävelylle Avikaisen leipomoon Torkkelinmäelle. Olihan siinä jo munkkien arvoinen liikuntasuoritus, matkaahan kertyi useita satoja metrejä.

Illaksi ei ole tiedoissa vierailijoita, joten jos joku haluaa, niin saa tulla käymään. Tuoremehua saa tuoda mukana, heh.

Ai niin. Junis on nyt saanut sen lahjan, josta joskus mainitsin. Saa nähdä, mitkä ovat lahjontani seuraukset.

Umpilisäkettä keveämpi

Eihän ne halunneet minua pitää sairaalassa pidempään, joten nyt olen kotona. Kuvassa tosin olen vielä sairaala-asussa. Kuten näkyy, vatsassa on erinäisiä jälkiä useampikin, napa on ruma ja massu turvoksissa. Mutta itsekin olen yllättynyt tilani nopeasta kohenemisesta, sillä eilen aamuna pelkkä istumaan nousu teki kovin kipeää. Mutta nyt jo jaksaa liikkua eikä kipujakaan pahemmin ole. Antibiootteja ja särkylääkettä nassuun.

Kuukausi sairaslomaa, lukee lappusessa. Öh. Ei jouda.

Mutta lenkkeilyn suhteen on otettava nyt hetki rauhallisemmin.

Alla piiiitkä selostus siitä, miten kaikki kävi niille, ketä kiinnostaa. Oli sairaalassa aikaa naputtaa, kun Viti Cuulas saapui sinne eilen piristyksekseni.

Kiitos vaan, hyvä toverit, jotka kävitte moikkaamassa ja olitte apuna, ja kiitos myös kannustavat kommenttinsa jättäneille!

Kansalaisjournalisti umpilisäkkeen poistossa

OSA 1, jossa potilas
- saa lähetteen vatsakirurgian päivystykseen korkeiden tulehdusarvojen vuoksi
- fillaroi Meilahteen
- pistetään leikkausjonoon ”punaisena”
- yrittää olla huomaamaton asiakas kiireisellä poliklinikalla
- päätyy leikkuriin noin seitsemän tuntia päivystykseen ilmoittautumisen jälkeen

Kaikki alkoi siitä, kun Teppo valitteli kansalaisjournalisimin puutetta blogissaan. Olikin aika saada jotain vakavaa, yhteiskunnallisesti merkittävää aineistoa Marinadiin!

Koetti maanantai, jolloin kipeilevä vatsa ja kohoileva kuume veivät kohti terveydenhoitojärjestelmää.

YTHS, tuo kaltaiseni jatko-opiskelijan ensikohde sairastapauksissa, totesi laboratoriossaan tulehdusarvoni huolestuttaviksi. Päivystävä lääkäri kehotti ottamaan taksin ja siirtymään Meilahteen poliklinikalle. Nooh, koska olin Jupiterilla kurvaillut Kalliosta Töölöön, niin ajattelin suoriutuvani vielä mainiosti lyhykäisestä fillaroinnista.

Eihän minulla ollut erityisen huono olokaan: 38 asteen ruumiinlämpö ei pieniä liikuntoja vielä täysin estä. Oloni oli ollut lauantaina paljon huonompi: silloin kiemurtelin jonkin aikaa oikeissa tuskissa ja kuume kohosi nopeasti 39 asteeseen. Nyt uskoin olevani jo paranemaan päin. Että kenties tässä nyt vain flunssaa ja jotain vatsahäikkää sattui samaan aikaan, kun vastaavia vatsakipuja oli ollut ennenkin ja niihin olin saanut kipulääkereseptit.

Saavuin Meilahteen päivystykseen yhdentoista jälkeen. Pääsin varsin nopeasti pitkälleni petiin ja ensimmäisiin tutkailuihin. Mieslääkäri kopautti vatsaani ja ulvaisuni havainnoituaan totesi, että selvä, valmistellaan umpilisäkkeen poistoon.

Taas valuteltiin verta laboratorioon ja tehokkaan oloinen naishoitaja Nevalainen huolehti niin minun kuin huoneen muiden potilaiden tilasta. Ilmoittelin kännykällä perheelle ja ystäville, että täällä ollaan ja varmaan leikkaussaliin.

Labratulosten saavuttua tulehdusarvot olivat entistä korkeammat. Naiskirurgi kuitenkin hieman epäröi, onko kyseessä umpilisäke, koska vakuuttelin olevani varsin hyvinvoiva ja pahimpien kipujen jo menneen, eivätkä kaikki oireeni muutenkaan täsmänneet normaalin taudinkuvaan. Että jos sittenkin jotain esimerkiksi munasarjoissa. Leikkausjonossa minut pidettiin kuitenkin, ja olin koodilla punainen eli kiireinen.

Hoitajien vuoro vaihtui, ja Nevalaisen tilalle tuli nuori mies. Toiminta monen potilaan kanssa jatkui edelleen jämäkästi ja ihailin, että toiset jaksavat tehdä tätä työtä. Koko ajan joku esittää vaatimuksia (”minulle särkylääkettä!”, ”missä se näytteenotto viipyy?”, ”tahdon peiton!”, ”ettekö tajua, että!”) ja kärsivällisesti pitäisi jaksaa tehdä hommat. Ja vielä huolellisesti, kaiken kiireen keskellä.

Lähinnä makoilin pedilläni ja tipasta valui nestettä suoneeni. Koetin olla mahdollisimman helppo ja huomaamaton potilas, kun töitä tuntui hoitajilla olevan muutenkin niin paljon. Esimerkiksi tippani loppuunvalumisen kävin ilmoittanassa varovasti itse. Kaikenkaikkiiaan päivystyksessä sain oikein hyvää ja ystävällistä hoitoa.

Kuuden aikaan tuli ilmoitus, että nyt leikkuriin. Mieshoitaja kärräsi minut sinne, ja matkalla juttelimme mm. terveydenhuollon kooltaan kasvavien yksiköiden mahdollisista ongelmista.

Leikkaussalissa olikin aivan toinen fiilis. Yhtäkkiä ympärillä oli neljä naista, jotka kukin esittäytyivät ja kehooni ryhdyttiin laittamaan antureita sun muuta roinaa. Nukutuslääkäri kertoi, että naamalle tulee happimaski ja nukutusaine valutetaan tipan mukana. Hengittelin happea ja se siitä.

OSA 2, jossa potilas
- herää
- siirretään osastolle
- pyytää ja saa kipulääkityksiä
- nyyhkii
- syö, mitä eteen kannetaan
- saa vieraita
- käy vessassa
- ilahtuu MacBookistaan ja dvd-leffoista


Seuraavan kerran havainnoin maailmaan, kun Janne toivotteli tervetulleeksi heräämöön yhdeksän aikaan. Sain kuulla, että umpilisäke oli poistettu ja leikkaus oli sujunut ihan hyvin.

Kysyin, voisiko Janne soittaa puolestani puhelun, mutta hän totesi, että kerro numero, niin voit puhua itse. Niin kerroin sen ainoan ulkoa muistamani kännykkänumeron ja pääsin kertomaan ystävälleni tapahtuneista. Pyysin häntä ilmoittamaan eteenpäin veljelleni, joka voisi kertoa vanhemmilleni.

Heräämössä torkuin aikani, välillä Jannen kanssa jutellen, ja myös nukutuslääkäri kävi tervehtimässä. Vielä odoteltiin kirurgin vierailu. Hän kertoi, että umpilisäkettä oli yritetty poistaa tähystyksellä, mutta koska tulehdus oli niin paha, niin oli jouduttu leikkaamaan. Sen vuoksi myös antibiootteja aiottiin antaan suoraan suoneen seuraavana päivänä.

Seuraavaksi siirto osastolle 42 ja huoneeseen 29, jossa oli kolme muuta potilasta. Kipulääkettä ja makoilua, lisää kipulääkettä ja alusastian käytön harjoittelua. Kysyin yöhoitajalta, miten kauan yleensä tällaisissa tilanteissa ollaan sairaalassa, ja hän sanoi, että muutaman päivän.

Aamupalan aikaan aamuhoitaja kuitenkin huikkaili, että varmaan pääset kotiin jo tänään. Lähinnä tyrmistyin: en ollut edes istunut vielä ja koin, että en kyllä yksin kotona pärjäisi, ja kun se tulehduskin oli ollut niin paha ja antibiootteja piti tulla tipan kautta. Hoitaja sanoi, että lääkärikierroksella sitten selviää.

Aamupalan suunnittelin nauttivani puoli-istuvassa asennossa sängyn ominaisuuksien avulla, mutta hoitaja tuli sanomaan, että eikö olisi parempi istua kunnolla sängyn reunalla. Hammasta purren ja kyyneleet silmissä punnersin itseni hoitajan avustuksella istuvaan asentoon. Ja siinä sitten nyyhkin kivusta (ja varmaankin myös jonkinlaisesta henkisestä syystä, sai purkaa itkun avulla kasautuneita pelkoja ja omaa voimattomuuttaan jne.) ja söin jogurttia ja kauravelliä.

Ensimmäinen vieras, joka toki oli tuttuni, heh, kukkapuskineen livahti huoneeseen heti aamusta, koska hän oli noutajana viereisen osaston umpparipotilaalle. Kyselin kyseisen tapauksen yksityiskohtia tietääkseni, mitä itselläni kenties oli tulossa.

Lääkäreiden varsin pikainen vierailu ei tuonut varsinaisesti merkittävästi uutta tietoa tilanteeseen. Kirurgi kertoi leikkauksesta suunnilleen samat, kuin mitä olin kuullut jo yöllä, ja todettiin, että huomenaamuna katsotaan uudelleen.

Ja sitten puhelinsoittelua perheelle ja ystäville. Blogaavalle toverille ja muutenkin pyyntöjeni kohteena olleelle naapurille esitin toiveen, että laittaisi blogiini tiedon tilanteestani.

Kipulääkettä ja torkkumista. Piikki sai miellyttävän uneliaaseen, lämpimään tilaan ja vei kivun pois.

Lounaana oli jonkinlaista kanakastiketta. Noukin kasvikset ja suhteellisen mauttomat lihapalat suuhuni, riisin ja leivän jätin väliin.

Tämän jälkeen ilmoitin, että nyt voisin yrittää liikkua ensimmäistä kertaa vessaan. Onnistuihan se, vaikka leikkausalueella tuntuikin melkoista kipua.

Yhden aikaan kuulin käytävältä jo tutun äänen. Blogaava naapuri tuli sovitusti käymään: annoin hänelle asuntoni avaimet ja listan tavaroista, jotka halusin sairaalaan (kuten MacBook).

Päivän mittaan kävi vielä lisää vieraita, joka tarkoitti mm. dvd-elokuvien saamista lainaan. MacBook ja muut pyytämäni tavarat saapuivat myös.

Illallisena puoli viiden aikaan oli varsin maukasta minestronekeittoa, perunarieskaa ja mustikkarahkaa. Huomasin, että minulla oli aitoa ruokahaluakin, mutta ihan koko annos ei tällä kertaa vielä sisääni uponnut.

Eläinlääkäriystävän vierailulle pyysin potilaskansioni nähtäväksi ja hän kävi läpi leikkauskertomuksen ”suomentaen”. Eli tulehdus oli ollut paha, umpilisäkkeen poisto ei onnistunut tähystyksellä, ja siinä oli paksusuolta hätyytelty jne. Omaa mieltä helpotti, kun ystävä kävi paperit läpi ja pystyi hiukkasen tarkentamaan tapahtuneita näiden tietojen perusteella.

Juttelimme ja naureskelimme, vaikka nauraminen tuntui joka kerta selvästi leikkausalueella.

Mutta ei sille vaan voi mitään, sillä eräs vieraista toi mukanaan Cosmopolitanin (eipä ollutkaan aikoihin tullut vilkaistua tätä lehteä), jonka kannessa on otsikko ”Haluatko näyttää hyvältä AINA – myös nakuna?”. Marjapuuronpunaisessa sairaala-asussa ja vatsa usean teipin peittämänä hyvännäköisyys tuntuu varsin absurdilta. Myös nakuna.

Iltapalalla join ensimmäisen kahvini pariin päivään ja natustelin leipäpalaseni. Viereeni sain mehukannun ja särkylääkkeet. Siinä sitten katsoin The Officea läppäriltä kuulokkeet korvilla.

Havaitsin, että liikkumiseni oli koko ajan tuskattomampaa, joten pelkästään jo siitä ilosta töpöttelin vessaan ja takaisin. Mitään kepeää ja helppoa liikahtelu ei tietenkään ollut, mutta edistyksen havaitseminen oli mieltänostattavaa.

Eikä enää tarvinnut pyytää lisää kipulääkettä.

OSA 3, jossa potilas
- heräilee toiseen sairaala-aamuun
- käy suihkussa
- kotiutetaan

Leikkauksen jälkeen moni asia, joka normaalisti sujuu ajattelematta, vaatii ponnistuksia. Yhtä lailla erilaisen merkityksen saa toteamus ”Näytät paljon paremmalta kuin eilen.”

Aamupalalla lapoin kauravellin, joka oli varsin hyvää (minähän tykkään kaurapuurosta). Kahvi ei oikein maistunut.

Ilmoitin haluavani nyt sinne suihkuun. Hoitaja toi pyyhkeen ja vaihtovaatteet ja kehottaa ottamaan haavalaput irti ja suihkuttelemaan haavoja. Itsekseni tepsutin suihkuhuoneeseen ja ensimmäiseksi ryhdyin irroittelemaan lappuja, joita on yhteensä neljä. Napani, tai siis se alue, missä napa sijaitsee, oli ruma. Eipä noissa muissakaan ompeleissa kehumista ollut tässä vaiheessa.

Suihkussa heikotti, vaikka hoidin homman pääsääntöisesti istualtani.

Lääkärikierroksella lauma valkotakkisia kokoontui sängynpäätyyn. Koska olin kykeneväinen liikkumaan ja muutenkin ilmeisesti hyvin toipunut, sain ilmoituksen, että minut lähetetään kotiin.
”Ööh, minua kyllä suihkussa heikotti ja asun yksin, niin...”
”No katotaan se hemoglobiini, jos se on laskenut, niin sitten osastolla, mutta muuten kai voit pyytää jonkun avuksi. Meillä ei ole mitään syytä pitää sinua täällä.”
”Niin...”, kommentoin epävarmasti.
”Mut voinko vielä kysyä yhtä asiaa: kun siis tämä edeltänyt kipu oli samanlaista, kuin mitä minulle on ollut muutaman ennenkin, ilman kuuumetta vain, niin onko mahdollista, että se umpisuoli oireilee useammankin kerran ennen kuin varsinaisesti tulehtuu.” (aiemmista kiputiloista toukokuussa 2006)
”Njoo, kai se on, voi olla pientä tulehdusta, joka menee itsestään ohi. Mutta tämän jälkeen ei siis pitäisi olla”, lääkäri päätti keskustelun.
Ja minulle jäi olo, että siirryin suljetuksi tapaukseksi, jolla ei kannata enää päätä vaivata.

Olisin kai lapsellisesti kaivannut edes kehaisua, että oletpas toipunut hyvin ja sitä olisi selitelty vaikka hyvällä yleiskunnolla. Mutta koska en ollut henkisesti valmistautunut lähtemään vielä kotiin, aloin surkutella: miten pärjään kotona, enhän pääse niitä rappusia kulkemaan, en jaksa tehdä mitään.

Hoitaja kävi kyselemässä oloani ja sanoin, että kai tässä pitää nyt ryhtyä järjestelmään apuvoimia itselle, kun ei ole hissiäkään. Minusta varmasti näki, että olisin mieluusti vielä pysynyt sairaalan varmassa hoidossa, koska hoitaja yritti rauhoitella ja vakuutella, että ei siinä ole mitään ihmeellistä.

Siirryin soittelemaan ystäville ja perheelle. Apuvoimia tuntui löytyvän helpost ja näin ollen omakin olo koheni. Sain sovittua, että peräti kaksi miestä tulee minut saattelemaan kotiin. Vielä viimeinen sairaalalounas ja torkut.

Hoitaja antoi vielä reseptit, hoito-ohjeet ja muut lappuset. Muistutti, että pitää liikkua. Itseni tuntien olin lähinnä huolissani siitä, että liikun liiankin reippaasti liian nopeast.

Sitten omat vaatteet päälle ja tepsuttelemaan.

Ja niinhän siinä kävi, että kotiinmeno sujui kivuttomasti. Oma hidas askellus tosin huvitti, en ole tottunut hiipivään vauhtiin.

Poissa hetken pienen

Marinadin puolesta kirjoittaa Just Sopivasti.

Mari joutui eilen sairaalaan melko pikaisesti ja kertonee myöhemmin itse tarkemmin syistä. Nyt kuitenkin kaikki on jo paremmin ja varmaan päivän, parin päästä jo Mari on takaisin tutuissa toimissaan. Tutuille ja tuntemattomille kuitenkin tiedoksi, jotta yhteydenotto on hetkisen aikaa hieman jäissä. Yllekirjoittaneenkin kautta voi yrittää viestiä, jos kokee sen sopivaksi kanavaksi.

Vien terveiset mukanani tänään.

EDIT:

Terveiset toimitettu perille ja parempia vointejakin jo. Pyysi raottamaan salaisuuden verhoa sen verran, että kyse oli umpilisäkkeestä, joka siis on nyttemmin jo poistettu. Ja lepoahan se tietää hetkeksi. Mari nuokkuu tällä hetkellä meikussa ja siellä osastolla 42 jos jollain on pakollinen tarve ottaa yhteyttä.

Näillä mennään.

Blogit ja kävijätilastointi

Serenitas kirjoitteli: "Yritinpä hieman ymmärtää noita erilaisia käyttäjätilastoja ja niiden merkitystä, sillä tämä aihepiiri on ollut itselleni hieman .. sanoisinko täsmentymätön."

Koska tunnen taas vastuuni blogilukijoiden tietämyksen kasvattamisesta, sain tästä hyvän syyn käyttää sairaspäivää aiheen "Blogit ja kävijäseuranta" tutkailuun.

Yleisesti ottaen meistä blogaajista on kiva tietää, kuinka paljon sivuilla käydään. Toki kävijäseurantaan on muitakin syitä kuin silkka määrien tarkastelu. On toki kiva tietää esimerkikai:
- mikä aihe on kiinnostanut eniten
- millaisilla hakusanoilla blogiin tipahdetaan Googlen kautta
- mistä niitä linkkauksia omaan blogiin tehdään.

Tätä varten netistä löytyy erilaisia kävijälaskureita, joita saa suhteellisen vaivattomasti asennettua omaan blogiinsa. Sellaista suosittelen heti kirjoittamisen alkumetreiltä alkaen, jotta tilastoa todella kertyy koko blogiajalta. Vaikka aluksi tuntuisi, ettei kävijöiden tarkkailu kiinnosta, niin todennäköisesti se jossain vaiheessa alkaa mietityttää.

Laskureita ovat mm. Site Meter, Stat Counter, Extreme Tracking ja Google Analytics. Viimeksi mainittu on saavuttanut mainetta varsin luotettavana, ja suosittelen sitä kaikille, jotka haluavat kaikenlaista, suurelta osin oletettavasti turhaakin tilastoa bloginsa kävijämääristä.

Yhteistä kaikille laskureille on se, että kun on luonut tunnukset niihin, saa koodinpätkän, joka pitää liittää omaan blogiin. Se on se vaikein vaihe, mutta ei mitään mahdotonta, vaikkei koodaamista hallitsisikaan.

Toki esim. Vuodatus.net -blogipalvelussa on itsessään jonkinlainen kävijäseuranta. Yksi tapa kartoittaa muiden sivujen linkkejä omaan blogiin on myös Technorati.

Nettimaailman monet tavat mitata

Laskureita voi toki laittaa sivuilleen useammankin. Silloin tajuaa ainakin sen, että ne mittaavat kävijöitä ja sivulatauksia eri tavoin.

Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää se, että nettimaailmassa kävijämääriä voidaan ilmoitella helpostikin "totuutta kaunistellen": esimerkiksi sivulataus tarkoittaa sitä, että nettisivulla on käyty, mutta kyseessä voi olla sama käyttäjä useita kertoja päivän mittaan.

Kävijämäärä mittaa ns. IP-osoitteita, joista sivulle on tullut. Toki meistä monet voivat käyttää samana päivänä eri IP-osoitteita samalle sivulle (koti, opiskelu, työ, kirjasto...) ja vastaavasti vaikkapa kotoa samaa IP-osoitetta voi käyttää moni henkilö.


Kävijöiden stalkkausta?

Kävijälaskureissa on se puolensa, että me blogien pitäjät saamme niistä halutessamme tietoa, joka ehkä joskus yllättääkin muita. Esimerkiksi Google Analytics paljastaa minulle, että viimeisen viikon aikana entiseltä työpaikaltani on vierailtu blogissani lukuisia kertoja, samoin muun muassa Yleisradiolta, Tampereen opiskelija-asunnoista ja Helsingin kaupungilta.

Yleisesti ottaen tämä informaatio ei ole kovinkaan kiinnostavaa. Mutta jos jostain syystä havaitsen yllättävän hyppäyksen jossain tietyn firman IP-osoitteessa tai minulla on muuten tarve jäljittää jonkun kävijän liikehdintää, niin toki se voi onnistua erilaisia tiedonrippeitä yhdistelemällä.

En toki kenenkään tuntemattoman blogin lukijan henkilöllisyyttä voi saada tuosta noin vain selville, mutta esimerkiksi juuri noita organisaatioihin kytkeytyviä tietoja hyväksikäyttämällä voin tehdä omia päätelmiäni.

Mutta siis teille lukijoille, joilla ei ole blogia: kyllä, me olemme uteliaita. Kyllä, me saamme teistä jotain tietoa, mutta emme me teidän henkilöllisyyksiänne selvitä. Mutta jos satun tietämään organisaation, jossa työskentelet, voin tehdä johtopäätökseni, että joko sinä tai joku työkaverisi sieltä piipahtelee tähän blogiin.


Kommentoi fiksusti

Joskus luin jostakin blogista, miten kirjoittaja oli pyöräillyt kauemmas kirjastoon jättääkseen kommentin johonkin blogiin, koska halusi minimoida sen, että blogin pitäjä pystyisi hänet jäljittämään.

No, tällaiselta välttyy varmimmin, jos jättää vain sellaisia kommentteja, joiden takana olisi valmis seisomaan myös kasvokkaisessa mielipiteenvaihdossa. Enkä minä ainakaan ole kiinnostunut selvittämään kommentoijieni henkilöllisyyttä, ellei sieltä nyt silkkaa herjausta tulisi.

Tästä blogistani ei ole olemassa mitään koko olemassaolon ajan ollutta kävijätilastoa. Alussa minulla oli suomalainen Laskuri-palvelu, joka sitten lakkasi olemasta. Nyt minulla on Google Analyticsin lisäksi Extreme Tracking, johon linkittävä pampula on kaiken tämän tekstimassan alapuolella ja sitä kautta pääsevät muutkin katsomaan hiukkasen näitä kävijämääriä ja muita, jos se sattuisi kiinnostamaan.

- - -

Serenitas heitti tekstissään toisenkin aiheen eli RSS-syötteet. Itse käytän Google Readeria blogien lukemiseen ja se toimii nimenomaan RSS-syötteiden avulla. Itse tekniikasta en mitään sen ihmeemmin tajua, mutta homma pelittää ilman tätä tajuamistakin. Mutta tähän aiheeseen voisin palata seuraavan kerran, kun iskee valistusinto.

Itsehoitoa

Sunnuntailounastaville tovereille tiedoksi, että minusta ette saa seuraa. Aion viettää päivän kotona lepäillen. Eilen illalla lykkäsi nimittäin grillauksen jälkeen kunnon vatsakivut ja sitten vielä nousi kuume 39 asteeseen (enkä usko, että nautituilla ruoka-aineksilla, saati käsitellyillä puheenaiheilla, kuten kastraatiot, ihmissyönti ja sarjamurhaajat, oli tämän kanssa mitään tekemistä).

Onneksi yön nukuin hyvin ja kuumekin laski.

Mutta jälleen olen samaa mieltä kuin aina kipeänä. Yksin asuessa on surkeaa, kun ei edes saa valittaa kenellekään surkeuttaan, eikä kukaan silitä päätä tai ole valmiina palvelemaan minua 24 h/vrk. Nyyh.

Nyt taidan taas torkkua. Ja jos en muuta jaksa, niin ainahan voin säätää tiliäni ja lisähärpäkkeitä ja muuta Facebookissa, niin voin uskotella, että minulla on ns. elämä.

Unimielestä

Nukuin 11 tuntia. Silti väsyttää. Näin unta lesboista ja mietin unessa, että entä jos seksuaalinen suuntautumiseni muuttuisi: olisi se hurjaa tykätä toisten tisseistä.

No, äsken jaksoin tallustaa kauppaan. Humalaisia miekkosia tuli risteyksessä vastaan, ja yksi tuijotteli hiukkasen harottavin silmin (kieltämättä kohtuullisen anteliasta) kaula-aukkoani.
"Mun mielestä", hän sanoi.
Johon kaveri:
"Niin munkin mielestä!"
Jos olisin ollut hiukkasen tehokkaammassa mielentilassa, olisin ottanut tiukan asenteen ja kysynyt, että mitä mieltä. Nyt en jaksanut, vaan olin kuin en olisi huomannutkaan.

Mutta hei miehet, naisille voisi sanoa kivoja asioita kivalla tavalla. Onneksi jotkut osaavat.

Vatsakipu osoittautui vanhaksi tutuksi. Luulin päässeeni tuosta jo eroon, mutta ei. Kiitän lääketeollisuutta kivunkestämistä helpottavista tuotteista, joita on viimeisen vuorokauden aikana napsittu.

Nyt lähden Junikselle grillaamaan. Ennakkosuunnitelmistani huolimatta en ole leiponut mitään. Epäilen myös olevani vähemmän piristävää seuraa.

Taiteelliset tyypit

Minähän en napsi särkylääkettä heti ensimmäisessä kiputilassa. Tänäänkin nuokuin sohvalla tunteja odottaen, että kyllä se vatsa siitä tokenee. Mutta ei. Onneksi on vielä järeitä kipulääkkeitä ja nyt taas elo on mieluisampaa.

Suunnittelen meneväni Taiteiden yöhön Kolmen sepän patsaan kirjakaupalle klo 18 ihailemaan ainakin Haakanan Karia, ja tietysti myös Hietalan Veijoa (kirjoitin ensiksi Veitalan Hiejoa, eh): hänen pulisonkinsa tekivät lähtemättömän vaikutuksen kymmenisen vuotta sitten journalistiikan luennolla. Ja kyllä ne muutkin jutut.

Tutut ja tuntemattomat, saa taas liittyä seuraan.

Väitöskirjaa aloitteleva tänään TV:ssä!

Lisäys klo 22: Puskaradiomainontaa käsittelevän uutispätkän voi katsastaa Ylen sivuilla. Minä olen siellä loppupuolella. Ja Viti Cuulas myös.
Jutun voi lukea netistä, ja itse kirjoitin aiheesta enemmän tuohon toiseen blogiini.

- - -

Kävin tänään näyttämässä naamaani Viikissä jatko-opintojeni tiimoilta, jotta jatkossakin voisin käyttää itsestäni nimikettä väitöskirjaa aloitteleva.

Minähän nimittäin pidän yliopistolla notkumisesta; siitä, että voi luuhailla opiskelijakirjastossa ja istua Porthanian kuppilassa kahvilla joukkoon sulautuen, käydä kiinnostavia keskusteluja jan kenties mennä jopa luennoille. Ilmeisesti tein sen maisterin tutkinnon liian nopeasti (alle 2,5 vuoden), joten jatko-opintojen avulla pystyn kätevästi venyttämään akateemista olemista.

Kaveripiiri naureskelee tosin sille, että mitään konkreettista ei opintojen suhteen tapahdu. Ei opintopisteitä, ei tieteellisiä artikkeleita, ei edes apurahahakemuksia. Mutta minulle se on harrastus ja turvaverkko: jatko-opiskelijuus on identiteetilleni sopivaa harrastelua.

Turisti omassa blogissaan kertoi rahankäytöstään ja työnteostaan. Minullahan on aika erilainen historia ja näkemys, sillä en ole koskaan ollut mitenkään tuhlailevainen eikä minulla ole ollut yhtään lainaa (ellei Visa-laskuja lasketa sellaisiksi). Opiskeluajat rahoitin töillä, ja tässä välissä ehdin olla työelämässä tienaamassa säännöllistä palkkatuloa, josta on sitten saatu tilille mukavaa vararahastoa.

Kunnes siis toukokuussa irtisanouduin ja kesän olenkin elänyt säästöilläni, koska päivärahaan en ollut oikeutettu. Tämänhän olin tietysti etukäteen tiennyt.

Ja niinpä se, että jatkossa teen töitä yrittäjänä, tuntuu aika loogiselta.

Eikä tarvitse edes tienata suuresti, koska onnekkaiden sattumusten kautta syksyllä pakollinen elinkustannus (=asuminen) halpenee merkittävästi. Mitä hyvää lienenkään tehnyt moista ansaitakseni, en tiedä!

Ja niinpä uskon, että hyvin tässä käy. Kyllä minä sen verran saan hommia.

Turisti kirjoittaa:

"Parin vuosikymmenen päästä, kun se samainen katkera vasuripelle itkee edelleenkin keppanakuppiinsa, minä ajattelin loikoilla vapaaherratarena siemaillen saatanan kallista shampanjaa ja nauraen koko matkan pankkiin."

Minä taas ajattelen, että elän nyt. Kun vuosi sitten joutui kohtaamaan vähän liian läheltä ikätoverin kuoleman, niin sen jälkeen olen muistuttanut itseäni siitä, että en minäkään tätä palloa välttämättä huomenna tallaa. Joten keskitytään nauttimaan tässä.

Enkä toisaalta kovin suuria materialistisia juttuja kaipaa: en haaveile omakotitalosta, en autosta, en arvokkaasta sisustamisesta, en edes ulkomaanmatkoista tai huippuravintolailloista, vaan viihdyn näissä kotikutoisissa ympyröissäni. Ja eniten arvostan ihmisiä, heidän kanssaan olemista.

Vaikka tietysti minussa on se varovainen puoleni, joka kyllä edelleen tulee säästämään sukanvarteen ja joka ei ota liian suuria riskejä.

Nimetty ajankuluttaja

Tästä eteenpäin MacBookini tottelee nimeä Viti Cuulas. Tätä nimenantotoimenpidettä todisti Rappiotäti, joka ei sentään kastanut laitetta kahvilla.

Nimen taustalla Valkea kuulas -omenalajike. Mutta koska nimetty kohde ei ole suomalainen, muokattiin se kansainvälisempään muotoon.
Nimestä käytetään arjesssa vain jälkiosaa Cuulas, joka voidaan lausua tilanteen mukaan eri tavoin:

• suomalaisittain, nimen taustaa kunnioittava "Kuulas"
• itse tuotteeseen vihjaten lausutaan kuin "Cool as", vaikka kuten Rappiotäti huomautti, niin todellisuudessa kyseessä on enemmän lämmönlähde kuin viilentävä elementti. Tarvittaessa myös muoto "Cool ass" on hyväksyttävä. Tästä voidaan kehitellä lisää lempinimiä.
• myös muoto "Suulas" on mahdollinen, koska se taas kertoo omistajasta.

Juhlan kunniaksi leivoin.

Melkein laihduttava Oopa saapui syömään melkein kevyttä piirakkaa melkein pienesti. Hän toi myös mukanaan lupaamansa lahjukset eli äärimmäisen tyylikkään klemmarit.

Rappiotädin kanssa juteltiin mm. siitä, miten blogin ylläpito luo illuusiota aktiivisesta toiminnasta niin lukijoille kuin itselle. Että ikään kuin me puuhastelisimme kauhean paljon.

Mutta kuten fanituksemme kohde Kalle Haatanen on kirjoittanut (jälleen siis lainaus Pitkäveteisyyden filosofiasta):

"Internet on spektaakkelimainen näytös siitä, että ihmisillä on aivan järjettömästi aikaa."

Suunnittelin, että voisimme Rappiotädin kanssa perustaa Pitkäveteiset -yhteisön. Kalle tietysti kutsuttaisiin kunniajäseneksi, ellei meistä jompi kumpi kosi Kallea, kuten aiemmin suunniteltiin. Tai no, kai sitä voi kosia ja pyytää kunniajäseneksi vaikka samaan aikaan.

Tietysti tähän saattaisi vaikuttaa sekin, mitä mieltä Kalle olisi.

Antaa sataa vaan

Jarvis on aikamoisen hyvä. Ja tämä Heavy Weather -biisi myräköiden vuoksi.

Marinadi tiedottaa

Koska tunnen vastuuni ihmisten sosiaalisesta elämästä myös netin ulkopuolella, niin jaan tietoa:

- Junakohtaus tahtoo ihmisiä luokseen grillaamaan nyt lauantaina 25. päivä n. klo 15. Teidät kaikki (ja tietysti myös minut!). Jos ette hra Junista ole tavanneet ja mies epäilyttää niin paljon, ettette tohtisi olla yhteydessä suoraan häneen, niin voitte mailata (tai soittaa) myös minulle.

- Tamperelaiset suunnittelevat blogimiittejä urakalla syyskuuksi.

- Ja mitä helsinkiläisten syksyiseen blogikokoontumiseen tulee, niin on suunnitteilla ja säädetään. Syyskuun loppuun tai lokakuun alkuun, tiedotetaan niin pian kuin suinkin.

- Lisäksi olen itse luvannut leipoa tänään omenapiirakkaa, koska pidän macinristiäiset. Jos nyt satutte liikkumaan Kalliossa klo 15 jälkeen, niin tulkaa käymään ja tervehtimään minua ja pienokaista! (Eli Oopa, saat tuoda niitä klemmareita...)

Väsyttävä kommunikaatio

Olen taas ihan puhumalla selittänyt blogihistoriaani ja kiinnostustani tähän touhuun ja blogimiittejä ja Kulutusjuhlan ideologiaa, ja koettanut olla fiksun kuuloinen ja vielä kivan näköinenkin (siis pähkäilin vaatevalinnan kanssa tavallista enemmän). Ja taas tuntuu, että olisi pitänyt sanoa enemmän ja paremmin.

Ja erinäiset kommunikaatioon liittyvät asiat jaksavat muutenkin mietityttää ja jopa kummastuttaa päivästä toiseen. Samoja asioita sitä pyörittelee päässään kuin joskus ennen. Eli ei siis mitään uutta silläkään saralla.

Jonkin ajan kuluttua taas havahduin hereille:

Tulipa näköjään sitten torkahdettua tämä macci (jonka uuden kutsumanimen olen jo päättänyt, mutta en vielä paljasta) sylissä sohvalle (tämä on tullut tavaksi, koska olen nukkunut öitäni vähän huonosti, joten nukahtelen päivän mittaan helposti). Onhan se hyvä, että joku lämmittää minua, ja ohjekirjakin kertoo:

"MacBookin pohja saattaa kuumentua normaalissa käytössä. Jos pidät MacBookia sylissäsi, ja se alka tuntua liian kuumalta, siirrä tietokone vakaalle työtasolle."

Ei vielä ole poltellut liiaksi, joten epäergonominen toimintani jatkuu.

"Nimeni on Klem, Mari"

Yöllä näin unta, että halusin ostaa klemmareita kirpputorilta. Lopulta löysin niitä muutaman pienestä rasiasta, mutta ne olivat mielestäni kohtuuttoman kalliita.

Tästä voisi tietysti tehdä monta tulkintaa, kuten:
- Kyseessä oli muistutus Microsoftin käyttämästä ärsyttävästä, neuvojaan jakelevasta "klemmarihemmosta", joka vainoaa minua nyt siirryttyäni macistiksi.
- Etsin elämääni jonkinlaisia liittimiä, mutta jos niitä havaitsen, niin en huoli.
- Olen todella pihi enkä raaski ostaa edes klemmareita kaupasta.
- Keskityn täysin epäolennaisiin seikkoihin: sen sijaan, että panostaisin suuriin ja tärkeisiin, otan käsittelyyn pienet.
- Kenties kaipaan takaisin turvalliseen toimistoelämään, jossa klemmareita varmasti löytyi.

Äh, olkoon. Jos nyt tulkitsisin enemmän vähän todellisempia tekijöitä.

Mutta on se kiva sana: jospa ottaisinkin sukunimeksi Klem.

Uusiksi meni

Niin kuin ehkä jotkut huomaavat, blogini ulkoasu koki muutoksen. No vahinkohan se oli, mutta aattelin, että menköön nyt sitten samantien.

Eli täällä nyt säädetään, mikäli päivityksiä näkyy listoilla ja rss-syötteissä ja ties missä.

Harmaan sävyjä

Keskipäivän lenkillä Raudikon kanssa tuli taas puheeksi muutama ikuisuusaihe. Kuten se, miten nuorena jako oikeisiin ja vääriin tekoihin oli niin selvä. Vanhemmiten mustavalkoisuus on väistynyt kokemuksen kartuttua ja erinäisissä liemissä lillumisen jälkeen.

Kun sitä huomaa itsekin tekevänsä virheitä, ja muutkin tekevät. Ja niistä sitten otetaan opiksi. Ja sitten tulee tilaisuus tehdä kaikki toisin.

Kyllähän sitä varmaan useimmat meistä yrittävät elää mahdollisimman hyvin. Se vain on hemmetin vaikeaa. Kun pitäisi miellyttää itseään ja vielä tulla toistenkin kanssa toimeen.

Viime yönä minua miellytettiin kannustavalla viestillä (ja sehän ei haittaa, että alkoholilla oli selvästi osuutta asiaan: minusta kännitekstareiden saaminen on hienoa!). "Super ässä erikois". Tsih. Tuokin kehu tuli tarpeeseen, kun on taas niitä sisäisiä solmuja havaittavissa elossani.

Olette te kyllä mainioita, ystävät ja toverit ja perhe ja kaikki. Tärkeintä parhautta.

Tunteetkin liikkeessä

Päivä alkoi hyvin, eli sauvakävelyllä Raudikon kanssa. Ja jälkikäteen taas ihmettelin, miten meillä on yllättäen arjessa samantyyppisiä asioita selvitettävänä: puhumme normihöpötyksen lisäksi mm. vakuutuksista ja veroista, bisneksestä ja akateemisista opinnoista.

Jaamme samoja tuntemuksia siitä, että miten oman osaamisen tuntee riittämättömäksi: mitä enemmän asioihin perehtyy, sitä vähemmän kokee tietävänsä. Molemmilla on oman alansa koulutus ja kokemus (toki työskentelemme aivan eri maailmoissa), mutta silti oppimaansa ei vain itse hahmota mitenkään erityiseksi eikä sitä osaa itse arvostaa niin kuin ehkä voisi. (Ja ainakin minä ihailen suuresti sitä, mitä Raudikko tekee, minusta ei koskaan olisi moiseen).

Mutta onhan elämissämme toki erojakin. Yksi niistä konkretisoitui lenkin päätteeksi, kun ensikertaa näin Raudikon ja Baritonin todella kauniin hääkuvan. Sitä kuvaa katsellessa voin silmäkulmiani kostuttaa tulevaisuudessa, on se sen verran tunteita herättävä otos.

Tunteita tosin tuntuu tulvivan tälläkin hetkellä. Ei tarvita kuin tietyntyyppistä musiikkia, niin olen kyyneleet silmissä. Huoh. Naisena voi kai aina sentään syyttää hormonitoimintaansa.

Musamielellä

Joihinkin asioihin voi luottaa. Kuten Väriaallon musiikkimakuun. Sen ansiosta aloitin päivän tanssahtelemalla A-Ha:ta alusvaatteisillani. Sen jälkeen ns. käänteisstrippasin eli pukeuduin toisen biisin tahtiin. Kolmatta kappaletta hytkyin kylppärin peilin edessä samalla, kun sudin ripsiväriä ja koetin laittaa tukkaa.

Onneksi asunnossa ei ole (tietääkseni) kameraa, joka tallentaisi toimintaani.

- - -

Tänään on Underwater Sleeping Societyn keikka Libertéssä. Taidan mennä. Seuralaisia otan mieluusti mukaan (vink vink!).

Pelisilmän puutetta

Tänään sain kutsun Hakaniemeen. En baariin, jos joku jo sitä epäili, vaan sählyyn. Vuoteen en ollut pelannut, mutta oli se taas kivaa.

Mielenkiintoista on myös solahtaa miesporukkaan, josta ei ole tavannut ketään (paitsi minut kutsuneen tietysti). Naisena ja ihan uutena kasvona saa olla kaltaiseni sählääjä: ei pelisilmää, voimattomia laukauksia ja surkeita syöttöyrityksiä, ja silti suhtaudutaan positiivisesti. Kuten varmasti mieheen neulontakurssilla tai naisten kansoittamalla aerobic-tunnilla.

Pelitunti paransi kummasti mielialaani. Siinä säntäillessäni pitkin kenttää ja hien valuessa eivät mieleen mahtuneet ne ajatukset, jotka aiemmin päivällä olivat päässäni törmäilleet. Mitä siitä, etten onnistu tekemään maaleja ja välillä kompuroin omiin jalkoihini: tärkeintä on, että on kivaa.

Joten tiedoksi vain muillekin tutuille, joiden sählyporukat kokoontuvat asuinpaikkani läheisyydessä: mikäli porukassa on vajausta, niin minut saa kutsua mukaan.

Ja saahan minua tietysti kutsua ihan mihin vaan. Sinne baariinkin, heh.

Älä ota sitä vakavasti

Olen säntäillyt tänään paikasta toiseen eli mm. käynyt Designmuseossa Rut Brykin töitä ihailemassa Väriaallon kanssa ja ostanut kirjaston poistomyynnistä omituisen teoksen (taidan antaa Junikselle sen lahjaksi).

Vielä minulle on luvattu skumppaa ja kakkua tähän iltaan.

Kirkko & Kaupungissa on varsin hyvä juttu blogeista, monipuolinen ja asiallisesti tehty. Eikä minun haastattelemista kuulemma haitannut se fakta, että en ole vuosiin maksanut kirkollisveroa (minä jouduin silloin aikoinaan hoitamaan eroni ilman kätevää nettipalvelua).

"Olen ehkä oppinut ottamaan itseni vähemmän vakavasti bloggaamalla. Olen tajunnut, että voin kertoa hölmöjäkin juttuja, koska muillekin sattuu niitä. Sikäli blogeissa on myös itsetuntemusta lisäävä puoli, Mari Koistinen toteaa."

Tästä juttelin Väriaallonkin kanssa. Että kun tämä Marinadi nyt on vain yksi roolini ja osatotuus, ja nimenomaan se puoli, joka useimmiten hymyilee ja hihittää. Eikä jaksa niin paljon stressata, että mitäköhän ne muut tästä nyt ajattelevat ja meneekö uskottavuus, jos vain hömppäilee.

Omppuilemaan

Olen joutunut vaikutuksille altiiksi, ja nyt minut on käännytetty.

Uusi lelu, ja samalla kallein omistamani tavara, on valkoinen ja siinä lukee MacBook. Sillä saa myös valokuvia itsestä.

Kiitän lämpimästi hra Takaisin Kalliota hankinta-avusta ja nähdystä vaivasta sekä mahdollisten tulevien ongelmatilanteiden ratkaisusta.

Kun TakKal sääti konettani (anteeksi, Mac, eihän se ole vain kone!) kuntoon, selailin manuaalia ja höpöttelin.

"Hihihi, aattele, jos tuohon kansitekstiin vaihtaisi c:n tilalle r:n! Tosin jos minusta tehtäisiin käyttöohje, olisi se paljon paksumpi. Ja silti mahdollisissa vihretilanteissa syy olisi aina käyttäjän."

Niinku shopataan ja blogataan

Onneksi olen kuullut itseäni nauhalta ennenkin, niin ei oma ääneni suuresti järkyttänyt. Aluksi olin tosi "niinku". Ja jälkikäteen tuntuu, että olisi sitä voinut paljon muutakin ja fiksumpaa sanoa. Otetaan opiksi tulevia puhumisia ajatellen (ah, itsekritiikki on aina voimissaan!).

Mutta kyseinen radiolähetys on kuunneltavissa milloin tahansa Ylen Areenan kautta. Kiva juttu tällaiset palvelut, ei PA:kaan suotta kehunut Ykkösaamu-podcasteja.

Nyt lähden shoppaamaan!

Väliäkö väreillä

Kuulutus tänään lähikaraokessa:

Sininen enkeli on tänään punaista, koska oikean värinen likööri on on loppu. Ihan samalta se silti maistuu.

Enkelin sijaan itse otin Striptease-tanssijan (eihän se Kasevan parhaita biisejä ole, mutta karaokena toimii).

Karaokeen päätyminen oli tietysti taas hetken mielijohde. Mutta minkäs sille voi, että en osaa olla menemättäkään, kun kutsutaan.

Piirakkaa, lahjontaa ja suuria kysymyksiä

Aiemmin päivällä leivoin piirakkaa ja tarjoilin sitä vieraille. Ensiksi Maahiselle, jolle tyrkin mukaan myös yhden kirjan ja suklaamunan. Ennen hänen lähtöään saapui Väriaalto, jolle tyrkin mukaan kankaita ja paidan ja jonka kanssa kävimme kirpputorilla (en ostanut mitään, hyvä mie!). Ja ennen kaikkea juttelimme elämän suurista kysymyksistä.

Seuraavalle vieraalle en antanut mitään tavaraa mukaan, mutta sen sijaan vaadin kävelylle laskevan auringon Töölönlahdelle. Ja juttelimme elämän suurista kysymyksistä.

Radioääntä ja fiksuja miehiä

Huomenna, tai tänään, jos luet tätä tiistaina, minua siis saa kuulla Ylen Populaari-ohjelmassa klo 13 (en laula, joten sitä ei tarvitse pelätä). Mutta ennen kaikkea kannattaa kuunnella niitä kahta muuta, joiden kanssa olin puhumassa: todella fiksuja ja mukavia miehiä.

(Minun vikani ei ole se, että ohjelmatiedoissa kohdallani lukee internetbloggaaja. Hankala tätä on jossain muualla harrastaa. Enkä tietääkseni niin hirveästi blogaa internetistä.)

- - -

Lisäys aamulla: Havahduin siihen, kun kännykkä piippasi tekstarin Raudikolta. "Huomenta! Koistiset rokissa Hesarin kulttuurisivuilla :-)"
Onneksi se kuva (kuvaaja Mika Ranta) oli vanhaa arkistomateriaalia vuosien takaa, joka oli jo aiemmin julkaista jossain. Mutta on se silti hieno kuva, mie ja veljet ja neljäs, joka ei ole sukua.

Arjen onnea

Ilta oli lämmin ja seuralainen mitä mainioin. Sai vain olla ja rupatella, ja sitä kaipasinkin.

Useampi tunti siinä meni leppoisasti. Oopa vaati myös pysähdyksen Karhupuistoon Harrin nakille, sillä hänhän muuttaa pois Kalliosta. Nyyh.

Ja sitten kotiin ja tietokoneelle, jossa yhteydenpito jatkui mesen välityksellä:

Oopa says: kuohuviiniä ja ystäviä
Mari says: elämän pienet, mutta niin suuret nautinnot
Oopa says: tai suuret, ja samalla suuret :D
Mari says: "Kuitenkin kaikki kelvollinen tutkimus viittaa siihen, että ihmiset kokevat olevansa onnellisia juuri arkisissa askareissa, puutarhanhoidossa ja sen sellaisessa. Onni ei ole Tuolla tai Huomisessa - sen perusluonne on olla (tai olla olematta) tässä ja nyt."
Mari says: kirjoittanut fanitukseni kohde Kalle Haatanen :)
Oopa says: :D
Oopa says: tärkeintä elämässä on puutarhan hoito, eikä sekään ole kovin tärkeää
Oopa says: mun mielestä elämässä siisteintä on rauhoittua

Mari says: "Ihminen on melko harvoin tietoisesti, reflektiivisesti onnellinen (vaikka noin 80 % ihmisistä ilmoittaakin olevansa "vähintään melko onnellinen", kun asiaa tivataan kyselyissä, kuten Elinkeinoelämän valtuuskunnan raportissa keväällä 2005 tehtiin). joskus ihminen on valitettavasti suorastaan sairas, tuskainen ja ihmismurha-altis.
Onneksi saamme mielihyvää tunteista, töistä, parisuhteista, ystävyydestä, rakkaudesta, kirjallisuudesta, lapsista, rutiineista, jopa päämäärättömästä hääräilystä.

Perusväitteeni on se, että suurin osa inhimillisestä elämästä ei niinkään asetu tälle onnellisuus-kärsimys -akselille, vaan se kuluu kestämiseen, odottamiseen, kuluttamiseen, viipymiseen, ajan tappamiseen ja arkisuuteen (sanan banaalissa mielessä, ei arjen inhoamiseen tai näennäiseen rakastamiseen); oleskeluun, hääräilyyn, puuhailuun ja touhuiluun.
Melkein mihin tahansa -luun tai -lyyn, joka ei oikeastaan innosta meitä muttei myöskään inhota.
Me hääräilemme, odottelemme, lueskelemme, kirjoittelemme ja oleskelemme. - - - Me yritämme keplotella sen kanssa, mitä meille on annettu, ja siitä arjessa on kyse."

Oopa says: tässähän sekoaa vielä
Oopa says: lopetas
Oopa says: :)

Mari says: pah, kalle on jo kirjoittanut kaiken oleellisen arjesta ja onnesta :)
Oopa says: siltä alkaa vaikuttamaan
Mari says: ehkä mun pitäis kosia kallea :D
Oopa says: :D
Mari says: sit vaan filosofoin sen kanssa päivät pitkät :D

- - -

Lainaukset Kalle Haatasen kirjasta Pitkäveteisyyden filosofiaa (2005)

No kun pojat!

Nyt on mentävä oman kommenttiosaston penkojaksi. Tällä viikollahan Anonyymi esitti huolensa blogini tasosta:

Anteeksi jos loukkaan, mutta minua ihmetyttää miksi tämä blogi mainittiin Hesarin jutussakin niin suosituksi? Äkkivilkaisulta tässä tuntuu olevan vain tylsähkön elämän päiväkirjamaista tilitystä, eikä edes mitenkään kiinnostavasti kirjoitettuna. Petyin.

Valitettavasti elämäni tylsyydelle ei voi mitään, joten onneksi kommenttiosasto tarjoaa ratkaisuja blogisisällön tuottamiseen.

Eli otetaan nyt kommenttiosastoltani lainaukset liittyen edelliseen tekstiini blogimiitistä, jossa minua ei kosittu:

12:00 PM | Junakohtaus

Olis ehkä pitänyt sittenkin. Eihän sitä tiedä mitä sä olisit vastannut. Kaikki on aina mahdollista.

1:18 PM | Joonas

Kukaan ei kosinut? Siinä tapauksessa minun on pakko kysyä, että mennäänkö naim

Junikselle: Eilen sanoit, että sinun pitää olla varma vastauksesta ennen kuin kosit. Tuo kommentti on nyt vähän ristiriidassa.

Joonakselle: Tässä tapauksessa minun on pakko vastata, että mennään naim

Lisäksi pojat kunnostautuvat omissa blogeissaan. Juniksen mielestä Joonaksesta pitää tehdä julkkis. Olen samaa mieltä ja omalta osaltani levitän tuubisanomaa. Leukanivelen naksuttelun taito on hyödyksi kenelle tahansa, joka kysyy, mennäänkö naim

Rairairairai

Aksu oli taas niin söötti (ja aika hikinenkin) ja keikka oli mahtava positiivisuuspläjäys ja tanssijalan liikkeellelaittaja. Nam!

Aksu antoi jopa nimmarin biisilistaan, jonka tietysti keikan jälkeen kävin nappaamassa itselleni. Huomatkaa omistuskirjoitus:

"Marinadi, oot ihana ja kaunis blog-nainen. Toivoo: Aksu".

Juteltiin, että blog-nainen kuulostaa vähän kuin supersankarittarelta. Sellainen melkein on olo nyt.

Pyydettiinhän minut jopa illan viimeiselle hitaalle eli Jangsteri vain -biisin tahtiin notkumaan:

"Hei, lähtisitkö mun kaa tanssimaan? En yritä pokata sua tai mitään, sillä mulla on vaimo, mut tahtoisin vain tanssia tän kappaleen."

Ja terkut myös muille bändin pojille. Olitte tekin aika sööttejä (ja vähän hikisiäkin).

- - -

Keikkaa ennen hikoilin Alppipuistossa muiden blogaajien seurassa. Junakohtaus ei, kaikesta huolimatta, kosinut minua. Eikä kyllä kukaan muukaan. Eli kivaa siis oli.

Lisäys aamulla: Kriisillä ja Sun äidilläs on tietysti kattavampaa tekstiä miitistä. Ja minähän todellakin poistuin keikan vuoksi ennen karaokevaihetta, joka on tunnustettava suureksi häpeäksi.

Etäisiä onnenkantamoisia

Elokuisen illan hämärässä suoritetulla lenkillä ajatukset kierivät ja mietin taas epäonnistumisen pelkoa. Mistä se aina syntyy, epäilys: ettei osaa, pärjää, kykene, hallitse. Koirablondikin taannoin kysyi, miten voin pelätä epäonnistumista, kun en ole oikeasti koskaan edes epäonnistunut.

Vastasin, että ehkä se pelottaa juuri siksi. Kun ei ole kokemusta, ei voi tietää, miten reagoisi, jos kaikki menisi täysin pieleen.

Vaikka eihän minulla ole edes mitään todellisia riskejä. Lisäksi jo nyt olen saanut kokea sen, että jos antaa itselleen luvan vähän hellittää, heittäytyy kellukkeineen virtaan, niin ei siinä kovin huonosti käy.

Minulla on aina myös turvaverkostoni, ne (te!) tärkeimmät: ihmiset.

Ja se ihmetyttääkin: miten toiset voivatkin niin vilpittömästi vakuuttaa, että he uskovat minuun. Tökkivät lempeästi minua eteenpäin ja sanovat, että mene ja tee, osaat, luota fiilikseen, kyllä sinä pärjäät, ihan varmasti.

Kiitos teille.

Ja sitten lenkillä tuli Egotripin Matkustaja:

On aina matkalla jonnekin
ja minne ikinä päätyykin
on puolitiessä jostain
ja tietää sen varsin hyvin itsekin

On olemassa asioita,
niin kipeitä ja vaikeita
ettei niistä puhumalla selviä

Kyllä tällä matkalla hyvin käy. Pakko siihen on uskoa itsekin. Ja todella monessa asiassa puhuminen auttaa paljon.

Ilmat pihalle

Tänään fillarini kuljetti minua pitkin Vantaanjoen vartta tuonne kauemmas, ja pyörä oli parkissa noin tunnin verran pellon reunalla, jonkun polun varrella. Kun palasin takasin kulkuneuvolleni, totesin takarenkaan olevan aivan luttana.

Tietysti ajattelin, että kai siinä sitten on reikä, vaikka minulla on viiltosuojatut renkaat. Kun mukanani ollut pumppu ei toiminut toivotulla tavalla, niin vuorossa oli parin kilometrin talutus Haltialan tilalle.

Siellä joku tuntemattomaksi jäänyt ystävällinen mieshenkilö pumppasi renkaaseen ilmaa, ja ajatuksena oli päästä jonnekin ostamaan edes kunnon pumppu, niin voisi sitten suunnata takaisin Kallioon sen voimin ja sitten mietiskellä mahdollisia korjausoperaatioita. Yllättäen fillaroidessa kohti kauppaa rengas ei kuitenkaan tuntunut vajuvan lainkaan.

Sportia-liikkeestä oli myytävät pumput loppu, mutta ystävällinen myyjä tempaisi renkaan täyteen ilmaan kehittyneemmällä pumpulla.

Ja kas: rengas ei todellakaan tyhjentynyt yhtään sillä vajaan 20 kilometrin paluumatkalla, eli reikää ei ollut.

Kuka on niin hölmö, että tyhjentää tuntemattoman pyörän takakumin keskellä jotain peltomaisemaa Vantaanjoen varrella?

Päivän miinus:
- joku juntti siellä peltojen laidoilla

Päivän plussat:
+ ilmoja pumpanneet miehet
+ pysyvä ilma
+ mahtava ilma
+ ilmainen lounas
+ ilmaannostattavan hyvä fiilis ulkoilmassa
+ kivat ilmaisut

Eli siis suuresti plussan puolelle jäi tämäkin päivä.

- - -

Ai niin: muistakaas se Kriisin alullelaittama perjantain blogimiitti Alppipuistossa klo 17 lähtien. Kaikki ovat siis erittäin lämpimästi tervetulleita, niin blog(g)aajat kuin blogittomat, vanhat tutut ja uudet kasvot! Hop hop sinne!

Rautaista gultaa

Koska hetkittäin leikin kultturellia (tai siis kaverit kutsuvat ja minä menen pällistelemään), niin annan vinkin: käykääs vilkaisemassa Kasarminkatu 44:ssa Kuvataideakatemian galleriassa Rusasen Jukan teoksia 19. päivään mennessä.

Jos jollain on ylimääräistä rahaa, niin minulle voi ostaa sen ison, kullanvärisen maalauksen. Ei se asuntooni vielä sovi, mutta ehkä joskus.

- - -

Luonani muutaman päivän väliaikaissäilytyksessä ollut akustinen kitara poistui tänään. Harmi, etten voi enää ahdistella soittotaitoisia vieraita ja vaatia heiltä esityksiä.

Päivän puisto-osuudessa pohdittiin mm. ihmissuhteita, evoluutiota (joka on mennyt väärään suuntaan, koska ihmisen ajattelusta on tullut tällaista) ja asiakaspalvelua sekä itkareita (itkukännit). Ja rautanaulaa, joka on enemmän kuin rautanaula.

- - -

Joskus sitä onneksi saa hupia omasta erittäin ontuvasta logiikastaan. Kuvittelin nimittäin tänään keksineeni fiksunkin ajatuksen tiettyjen ihmisten jaotteluun:
- ne, joiden mielestä muilla menee aina paremmin kuin itsellä ja
- ne, joiden mielestä kenelläkään ei mene niin huonosti kuin heillä.

Lupauksia

Kriisi ehdotti ja porukka lähti ideaan mukaan: blogimiitti ensi perjantaina 10. elokuuta klo 17 alkaen Alppipuistossa eli siellä Linnanmäen vieressä.

Lupailin ainakin käydä paikalla. Samana iltana on myös Aksun keikka, jonne olen luvannut myös mennä, koska edellisen keikan onnistuin missaamaan niin, etten nähnyt kuin loppuroudauksen.

Lisäksi tänään lupasin blogimainostaa lokakuussa olevaa, Dodon järjestämää Megapolis 2022 -tapahtumaa.

Mitäköhän muuta olen luvannut? No ainakin sienestystä, koska minulla on nyt todella hieno sieniveitsi (taittuva terä, harja ja vyölle asetettava kotelo, wuhuu!).

Ylipäätään olen sitä mieltä, ettei kovin paljon kannata luvata. Eräs ihmisissä eniten ärsyttävä piirre nimittäin on se, että lupaillaan ties mitä, mutta ei oikeasti toimita lupausten toteuttamiseksi. Kivempi olisi, että suoraan sanottaisiin, jotta ei nyt vaan onnistu tai ei huvita tai ei ehdi tai en osaa.

Toisaalta jotkut ovat sellaisia, että lupaushetkellään oikeasti kuvittelevat osaavansa ja ehtivänsä. Eivät siis osaa arvioida resurssejaan. Ja sekin ärsyttää.

Itselleni voin tietysti lupailla mitä vaan. Taisin tänäänkin luvata itselleni peseväni yhden matoistani, mutta jostain syystä se ei vielä ole puhdistunut yhtään eiliseen verrattuna. Hmph.

Niin kuin yksi meistä

Olen löytänyt itselleni uuden karaokebiisin. Eilen hoilotin sen ensikertaa lähikaraokessa:

Lululla oli kolme mieltä, (2x)
Ja yksi niistä valtasi hänet iltaisin.
Hän illalla kohtasi rappiomiehet,
illalla kohtasi rappiomiehet,
myrkyistä kuiskien,
rumuutta palvoen.

Piipahtaessani tänään Kustaa Vaasan terassilla minulle kerrottiin, että olen niin hyvä nainen, että tarvitsen erittäin hyvän miehen. Olen täysin samaa mieltä.

Joten rappiolliset, turha vaivautua!

- - -

Toisinaan ajattelen, että monille ihmisille sattuu ja tapahtuu ja minun elämäni vain on sitä samaa. Mutta tarkemmin ajateltuna viimeisen vuoden aikana on tapahtunut vaikka mitä.

Epäilemättä myös seuraavan vuoden aikana tapahtuu paljon. Minun elämäni tuntuu varsin luontevasti jaksottuvan koulumaiseen lukuvuoteen: syksy on uuden alku paljon selkeämmin kuin virallinen vuodenvaihde.

Aika vain tuntuu menevän niin vauhdilla. Viimeiset pari-kolme kuukautta ovat hujahtaneet, valuneet. Olen toki niistä nauttinut kovasti, vaikka ulkopuolisen silmin tuskin olen mitään kovin suurta ja merkittävää saanut aikaan. Mutta minulle tämä(kin) kesä on ollut tärkeä. Todella tärkeä.

Arkinen kukkasin

Kun kirjassa on hahmona omalla nimellä varustettu henkilö, niin kyllä siihen suhtautuu jotenkin eri tavalla kuin toisin nimettyihin. Erityisesti, jos nimeä analysoidaan näinkin tarkkaan:

Nimi on arkinen Mari, kaksitavuinen tynkeä Mari. Mari on kiltin tytön nimi. Mari-niminen tuskin tekee mitään suurta tai erikoista elämässään, tuskin karkaa kotoa, alkaa katutaiteilijaksi, pelastaa lapsia palavasta talosta tai keksii parannuskeinon harvinaiseen sairauteen. Ei. Mari-niminen piirtää esikoulussa kukat vihkoon niin kuin tarhantäti käskee, millintarkasti keskelle niin, että jokainen terälehti osoittaa omaan suuntaansa. Mari-niminen syö kaiken kanaviillokin vaikka oksettaa. Mari-niminen tekee kaiken niin kuin kuuluu: menee ala-asteelle, yläasteelle, lukioon, kirjoittaa ylioppilaaksi, opiskelee hammaslääkäriksi, lastentarhanopettajaksi tai optikoksi, menee naimisiin, hoitaa lapset, tulee kotiin töistä, laittaa ruuan ja rakastelee miestään iltauutisten jälkeen makuuhuoneen sinisessä kajossa.

Riikka Pulkkinen: Raja (2006, s. 29)

- - -

Fillaroin tänään Vantaanjoen vartta pitkin ja päädyin auringonkukkien keskelle. Oli kauan siitä, kun olin kävellyt tuollaisessa paikassa, jossa kasvit ovat itseäni pidempiä.

Mitään terällä varustettua esinettä en mukanani kuljettanut, joten hiukkasen oli vaivalloista katkoa varsia. Silti niitä kukkasia sain mukaani, ja tuossa ne nyt pöydällä nököttävät. Onpahan Aalto-vaasillenikin käyttöä.

Avainasiaa

Unohdin keskiviikkoiltana avaimeni sisään, kun niin kiireellä pinkaisin kahvittelemaan Oopan kanssa. Tai oli minulla avaimet pyykkitupaan ja ullakolle, mutta ei siis omaan kotiin. Vara-avaimeni oli kesän alkuun asti Oopalla tällaisia tilanteita ajatellen (enkä tietysti silloin koskaan avainta unohtanut), mutta olin pyytänyt sen pois, koska mm. veljien vierailujen vuoksi avaimelle oli käyttöä.

Soitin huoltoyhtiölle ja nuori mies saapui noin puolen tunnin kuluttua ison avainnipun kanssa. Yksikään avaimista ei vain avannut minun oveani.

"Ei meillä vaan nyt sit oo avainta tähän asuntoon, sori. Ehkä se on annettu edelliselle asukkaalle tai jotain. Voin mä sulle lukkosepän numeron antaa."

Soitin annettuun numeroon.
"Hei, tässä Mari, avain jäi kotiin ja huoltoyhtiökään ei voi auttaa."
"Niin, tavoittelet varmaan lukkoseppää. Olen pianonvirittäjä, joten sulla on väärä numero. Mut et ole ensimmäinen, joka soittelee!"

Huoltoyhtiön poika soitteli sitten pomolleen ja sai toisen numeron. Paljastui, että tiirikointi olisi maksanut ilta-aikaan 150 euroa, virka-aikaan noin satasen. Sanoin palaavani mahdollisesti asiaan seuraavana päivänä ja tungin itseni yöksi kaverille (kiitos sinne!).

Sitten soitto vuokraisännälle. Hänen mukaansa huoltoyhtiölle oli kyllä luovutettu avaimet ja ihmetteli tilannetta. Ystävällisesti hän lupasi tulla Helsinkiin seuraavana päivänä ja päästää minut sisään, ja näin kävikin.

Nyt sitten pitäisi kiikuttaa huoltoyhtiöön vara-avain, jotta ensi kerralla sisäänpääsy onnistuu helpommin.

- - -

Väistämättä tässä tuli pohdiskeltua avainjärjestelyjä laajemminkin. Minulla on tällä hetkellä hallussa avaimet kahteen lähipiirin ihmisen kotiin. Omat vara-avaimeni ovat siis normaalisti olleet jonkun luona, mutta eivät nyt.

Kesän mittaan avainten kanssa täällä on sählätty muutenkin: isoveljen täällä vieraillessa hän onnistui ottamaan mukaansa Naapurini ullakon avaimen ja pikkuveljen koko avainnippu oli korjattiin talteen rappukäytävästäni.

Kavereille voi avaimia nakkailla varsin huoletta säilytykseen tai matkojen ajaksi kukkien kastelua varten (ikään kuin meikäläisen viherkasvit jotain hoitoa kaipaisivat matkoilla, kun eivät ne sitä muutenkaan saa). Tai niin kuin Koirablondin kanssa: hän pääsi tuomaan lemmikkinsä tänne hoitoon, vaikka minä en ollut paikalle.

Mutta se, että suhde jonkin miehen kanssa etenisi avaintenanto-asteelle, olisi jo merkittävämpi teko. Sehän tarkoittaisi, että mies voisi saapua tänne myös silloin, kun minä en ole täällä. Ja mitä se muka silloin täällä tekisi?

Ellei sitten kehittelisi niitä hurmaavia arjen yllätyksiä minua varten...

Meez on todellisuutta parempaa

Lukuisissa blogeissa on viime aikoina näkynyt Meez-hahmoja. Olin liian laiska enkä jaksanut itsestäni tehdä moista, vaan pyysin Rappiotädin kommenttilootassa, josko Joonas voisi tehdä minusta Meezin.

Ja sitä saa mitä tilaa eli äärimmäisen viehko Valemarinadi:



Innoittaakohan tämä esimerkiksi Junakohtausta tekemään minusta jonkun version? Ja Rappiotätikin esitti kommenteissaan varsin mielenkiintoisia ehdotuksia vaatetuksekseni.... Tietysti ihan kaikki muutkin, nekin, jotka eivät ole koskaan minua nähneet, voivat pistää oman versionsa kehiin.

Lisäys myöhemmin:

Hra Junakohtaus tarttui syöttiin ja toteutti oman versionsa:





- - -

Joonaksen pyynnöstä: Tommi Evilä! Tommi Evilä! Tommi Evilä!
Akun muistutuksesta: Teemu Brunila! Teemu Brunila! Teemu Brunila!

Jään siis odottelemaan, milloin ja missä mahdan tavata yllämainitut mieshenkilöt.

Ah, kuinka jännittäviä aikoja elänkään!

Puhetta shoppailusta

Tänään kävin kivan keskustelun shoppailusta ja kulutuksesta. Ja se tulee kaikkien kuunneltavaksi tiistaina 14. päivä Radio Yle1:ltä klo 13. Koska Populaari-ohjelman vanhoista lähetyksistä on podcasteja, niin varmaan sitten tulee tuostakin, joten pääsette sitten kuulemaan, kuinka omituisesti höpötän.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Ohjelmaa tekee nykyisin VTT Kalle Haatanen, ja minähän hehkutin hänen lausuntojaan joutilaisuudesta toukokuussa. Joten kylläpä oli kiva tavata (tai no, ihan ensiksi oli hihkuttavaa saada Kallelta sähköpostia, jossa hän kyseli kiinnostustani tulla juttelemaan ohjelmaan)! Toisena keskustelijana oli psykologi Totte Vadén, joten tuli myös kiinnostavaa mielenterveysaspektia mukaan.

Näin ollen ajattelin, että pitäisi varmaan ryhtyä järjestelmällisesti miettimään, kenestä blogiinsa kirjoittaa, jos se sitten ennakoisi tapaamista. Alkuun ajattelin rajata mukaan vain suomalaisia ja hengissä olevia. En vain osaa päättää, ketä kaikkia haluaisin tavata.

Mistä tulikin mieleeni, että Kata oli kohdatessamme kateellinen siitä, että olen tavannut Vesa Keskisen joskus 90-luvun loppupuolella ja jopa jutellut hänen kanssaan. Tämä ei nyt kyllä tarkoita sitä, että Keskisen mainitsemalla haluaisin tavata miehen uudelleen.