Vuodenaikahitti

Minulla ei ole koskaan ollut vaakaa, jolla omaa massaa punnita, mutta tämän asunnon omistajalla sellainen on. Päätin tänä aamuna katsastaa, mikä luku mahtaisi olla. 57,8 kiloa. Suurinpiirtein tuon verran olen painanut koko aikuisikäni (ja lienen aina ollut myös yhtä pitkä, eheh, 161 senttiä siis).

Paitsi pari vuotta sitten. Olin noin vuoden verran hoikempi, yhtä vaatekokoa pienempi eli ympärysmitaltani monta senttiä kapeampi ja pari-kolme kiloa keveämpi. Olin aikani kypsytellyt ajatusta, että jospa tosissaan katsoisi, mitä syö, ja liikkuisi tavoitteellisemmin. Niin tein, ja mittanauha todisti, miten sentit hupenivat. Hitaasti toki, mutta hupenivat kuitenkin.

No, sitten pari vuotta sitten seurustelu päättyi ja siitä terve elämä luiskahti vähemmän terveelliseksi. Seurauksena oli läskin lisääntyminen tuon parin kilon ja useamman sentin verran takaisin tuttuun mittaan.

Välillä hehkuttelen ajatuksella, että jos vielä innoistuisin trimmaamaan itseäni. Hankkisin lihasmassaa läskin tilalle ja lopettaisin karkin mässytyksen. Jättäisin oluet juomatta ja kittaisin baarissa kahvia tai light-limua. Rasvaisilla juustoilla herkuttelu loppuisi, samoin yletön leivän syönti. En söisi neljää korvapuustia päivässä, kuten esimerkiksi eilen, vaan harkitusti sen yhden ainoan.

Mitenkään onnellisempi en toki ollut yhtä kokoa pienemäpänä. Kivaa oli, kun löysi helpommin esimerkiksi hyvinistuvia paitapuseroita, kun rinnatkin tietysti pienenivät. Jonkinlaista tyytyväisyyttä koin myös siitä, että onnistuin tsemppaamaan itseni hyvään kuntokuuriin. Ja kivaa oli, kun oma fyysinen kunto oli niin hyvä.

Mutta eihän hoikempi olemus esimerkiksi parantanut menestystäni miesmarkkinoilla (harva mies edes huomaa tuollaisia muutoksia: usein naiset tuntuvat laihduttavan enemmän toisille naisille kuin miehille) tai nostanut elämänlaatuani. Hoikentumisesta huolimatta löysin itsestäni ulkonäköseikkoja, joissa olisi ollut parannettavaa.

Nyt tämän kokoisena lienen persjalkaisen itäsuomalaisperimäni tuottamassa, itselleni ominaisessa mittasuhteessa. Että kannattaisiko sitä taas nähdä vaivaa itsensä kutistamiseen, koska todennäköisesti jossain vaiheessa palaisin taas tähän tilanteeseen. Peruskuntonihan on edelleen ihan hyvä: harrastan liikuntaa lähes päivittäin siksi, että siitä oikeasti tulee hyvä fiilis ja liikkumattomuus tuntuu nopeasti kropassa ja mielessä. Lihaskunnon kehittämiseen tällaisena istumatyöläisenä pitäisi toki panostaa enemmän.

Joten tässä sitä ollaan, tekemässä samantyyppisiä uudenvuodenpäätöksiä kuin moni muukin. Syksyllä umpilisäkeleikkaus sotki suunnitelmani ilmoittautua esimerkiksi kuntonyrkkeilyyn tai pilatekseen, joita molempia olen harrastanut ja itselleni sopiviksi havainnut. Mutta jos nyt.

Olen joskus lueskellut blogeja, joissa nuoret, syömishäiriöiset neitoset kertovat elämästään. Onneksi en itse edes teini-iässä kunnolla tajunnut, että olisi ollut jotenkin hienompaa olla hoikempi. Mutta noiden blogien lukeminen ahdistaa: hirvittävää itsetarkkailua, käsittämöttömien painorajojen tavoittelua, salaa ahmimista ja oksentamista, itsesyytöksiä, häpeää, alipainoisten neitosten kuvien ihailua.

Ja minäkin tässä sitten osaltani olen tekemässä osittain sitä samaa: että pitäisi muka minunkin perseeni olla tiukempi ja vatsani litteämpi. Mitään terveydellistä syytä minulla ei olisi olla hoikempi, vaan tietysti kyseessä on silkkaa pinnallisuutta ja halu testata itseään. Kiva olisi esimerkiksi mahtua siihen hienoon, mustaan iltapukuun, jota en ole kertaakaan käyttänyt, mutta jonka ostin hoikempana.

Mutta jos nyt ottaisi ensin tavoitteekseen sen lihaskunnon kehittämisen. Aloittaisin taas kotipilateksen tekemisen.

Jää nähtäväksi, siirrynkö sanoista tekoihin. Enkä aio aiheesta kirjoitella blogiinkaan: naistenlehdet huolehtivat huomattavasti minua tehokkaammin tämänkin aihealueen. Että hyväksy itsesti sellaisena kuin olet, mutta tässä nyt kummiskin vinkit siihen, miten jenkkakahvat pienenevät ja ohjeita keveisiin aterioihin uuden vuoden alkuun.