Umpilisäkettä keveämpi

Eihän ne halunneet minua pitää sairaalassa pidempään, joten nyt olen kotona. Kuvassa tosin olen vielä sairaala-asussa. Kuten näkyy, vatsassa on erinäisiä jälkiä useampikin, napa on ruma ja massu turvoksissa. Mutta itsekin olen yllättynyt tilani nopeasta kohenemisesta, sillä eilen aamuna pelkkä istumaan nousu teki kovin kipeää. Mutta nyt jo jaksaa liikkua eikä kipujakaan pahemmin ole. Antibiootteja ja särkylääkettä nassuun.

Kuukausi sairaslomaa, lukee lappusessa. Öh. Ei jouda.

Mutta lenkkeilyn suhteen on otettava nyt hetki rauhallisemmin.

Alla piiiitkä selostus siitä, miten kaikki kävi niille, ketä kiinnostaa. Oli sairaalassa aikaa naputtaa, kun Viti Cuulas saapui sinne eilen piristyksekseni.

Kiitos vaan, hyvä toverit, jotka kävitte moikkaamassa ja olitte apuna, ja kiitos myös kannustavat kommenttinsa jättäneille!

Kansalaisjournalisti umpilisäkkeen poistossa

OSA 1, jossa potilas
- saa lähetteen vatsakirurgian päivystykseen korkeiden tulehdusarvojen vuoksi
- fillaroi Meilahteen
- pistetään leikkausjonoon ”punaisena”
- yrittää olla huomaamaton asiakas kiireisellä poliklinikalla
- päätyy leikkuriin noin seitsemän tuntia päivystykseen ilmoittautumisen jälkeen

Kaikki alkoi siitä, kun Teppo valitteli kansalaisjournalisimin puutetta blogissaan. Olikin aika saada jotain vakavaa, yhteiskunnallisesti merkittävää aineistoa Marinadiin!

Koetti maanantai, jolloin kipeilevä vatsa ja kohoileva kuume veivät kohti terveydenhoitojärjestelmää.

YTHS, tuo kaltaiseni jatko-opiskelijan ensikohde sairastapauksissa, totesi laboratoriossaan tulehdusarvoni huolestuttaviksi. Päivystävä lääkäri kehotti ottamaan taksin ja siirtymään Meilahteen poliklinikalle. Nooh, koska olin Jupiterilla kurvaillut Kalliosta Töölöön, niin ajattelin suoriutuvani vielä mainiosti lyhykäisestä fillaroinnista.

Eihän minulla ollut erityisen huono olokaan: 38 asteen ruumiinlämpö ei pieniä liikuntoja vielä täysin estä. Oloni oli ollut lauantaina paljon huonompi: silloin kiemurtelin jonkin aikaa oikeissa tuskissa ja kuume kohosi nopeasti 39 asteeseen. Nyt uskoin olevani jo paranemaan päin. Että kenties tässä nyt vain flunssaa ja jotain vatsahäikkää sattui samaan aikaan, kun vastaavia vatsakipuja oli ollut ennenkin ja niihin olin saanut kipulääkereseptit.

Saavuin Meilahteen päivystykseen yhdentoista jälkeen. Pääsin varsin nopeasti pitkälleni petiin ja ensimmäisiin tutkailuihin. Mieslääkäri kopautti vatsaani ja ulvaisuni havainnoituaan totesi, että selvä, valmistellaan umpilisäkkeen poistoon.

Taas valuteltiin verta laboratorioon ja tehokkaan oloinen naishoitaja Nevalainen huolehti niin minun kuin huoneen muiden potilaiden tilasta. Ilmoittelin kännykällä perheelle ja ystäville, että täällä ollaan ja varmaan leikkaussaliin.

Labratulosten saavuttua tulehdusarvot olivat entistä korkeammat. Naiskirurgi kuitenkin hieman epäröi, onko kyseessä umpilisäke, koska vakuuttelin olevani varsin hyvinvoiva ja pahimpien kipujen jo menneen, eivätkä kaikki oireeni muutenkaan täsmänneet normaalin taudinkuvaan. Että jos sittenkin jotain esimerkiksi munasarjoissa. Leikkausjonossa minut pidettiin kuitenkin, ja olin koodilla punainen eli kiireinen.

Hoitajien vuoro vaihtui, ja Nevalaisen tilalle tuli nuori mies. Toiminta monen potilaan kanssa jatkui edelleen jämäkästi ja ihailin, että toiset jaksavat tehdä tätä työtä. Koko ajan joku esittää vaatimuksia (”minulle särkylääkettä!”, ”missä se näytteenotto viipyy?”, ”tahdon peiton!”, ”ettekö tajua, että!”) ja kärsivällisesti pitäisi jaksaa tehdä hommat. Ja vielä huolellisesti, kaiken kiireen keskellä.

Lähinnä makoilin pedilläni ja tipasta valui nestettä suoneeni. Koetin olla mahdollisimman helppo ja huomaamaton potilas, kun töitä tuntui hoitajilla olevan muutenkin niin paljon. Esimerkiksi tippani loppuunvalumisen kävin ilmoittanassa varovasti itse. Kaikenkaikkiiaan päivystyksessä sain oikein hyvää ja ystävällistä hoitoa.

Kuuden aikaan tuli ilmoitus, että nyt leikkuriin. Mieshoitaja kärräsi minut sinne, ja matkalla juttelimme mm. terveydenhuollon kooltaan kasvavien yksiköiden mahdollisista ongelmista.

Leikkaussalissa olikin aivan toinen fiilis. Yhtäkkiä ympärillä oli neljä naista, jotka kukin esittäytyivät ja kehooni ryhdyttiin laittamaan antureita sun muuta roinaa. Nukutuslääkäri kertoi, että naamalle tulee happimaski ja nukutusaine valutetaan tipan mukana. Hengittelin happea ja se siitä.

OSA 2, jossa potilas
- herää
- siirretään osastolle
- pyytää ja saa kipulääkityksiä
- nyyhkii
- syö, mitä eteen kannetaan
- saa vieraita
- käy vessassa
- ilahtuu MacBookistaan ja dvd-leffoista


Seuraavan kerran havainnoin maailmaan, kun Janne toivotteli tervetulleeksi heräämöön yhdeksän aikaan. Sain kuulla, että umpilisäke oli poistettu ja leikkaus oli sujunut ihan hyvin.

Kysyin, voisiko Janne soittaa puolestani puhelun, mutta hän totesi, että kerro numero, niin voit puhua itse. Niin kerroin sen ainoan ulkoa muistamani kännykkänumeron ja pääsin kertomaan ystävälleni tapahtuneista. Pyysin häntä ilmoittamaan eteenpäin veljelleni, joka voisi kertoa vanhemmilleni.

Heräämössä torkuin aikani, välillä Jannen kanssa jutellen, ja myös nukutuslääkäri kävi tervehtimässä. Vielä odoteltiin kirurgin vierailu. Hän kertoi, että umpilisäkettä oli yritetty poistaa tähystyksellä, mutta koska tulehdus oli niin paha, niin oli jouduttu leikkaamaan. Sen vuoksi myös antibiootteja aiottiin antaan suoraan suoneen seuraavana päivänä.

Seuraavaksi siirto osastolle 42 ja huoneeseen 29, jossa oli kolme muuta potilasta. Kipulääkettä ja makoilua, lisää kipulääkettä ja alusastian käytön harjoittelua. Kysyin yöhoitajalta, miten kauan yleensä tällaisissa tilanteissa ollaan sairaalassa, ja hän sanoi, että muutaman päivän.

Aamupalan aikaan aamuhoitaja kuitenkin huikkaili, että varmaan pääset kotiin jo tänään. Lähinnä tyrmistyin: en ollut edes istunut vielä ja koin, että en kyllä yksin kotona pärjäisi, ja kun se tulehduskin oli ollut niin paha ja antibiootteja piti tulla tipan kautta. Hoitaja sanoi, että lääkärikierroksella sitten selviää.

Aamupalan suunnittelin nauttivani puoli-istuvassa asennossa sängyn ominaisuuksien avulla, mutta hoitaja tuli sanomaan, että eikö olisi parempi istua kunnolla sängyn reunalla. Hammasta purren ja kyyneleet silmissä punnersin itseni hoitajan avustuksella istuvaan asentoon. Ja siinä sitten nyyhkin kivusta (ja varmaankin myös jonkinlaisesta henkisestä syystä, sai purkaa itkun avulla kasautuneita pelkoja ja omaa voimattomuuttaan jne.) ja söin jogurttia ja kauravelliä.

Ensimmäinen vieras, joka toki oli tuttuni, heh, kukkapuskineen livahti huoneeseen heti aamusta, koska hän oli noutajana viereisen osaston umpparipotilaalle. Kyselin kyseisen tapauksen yksityiskohtia tietääkseni, mitä itselläni kenties oli tulossa.

Lääkäreiden varsin pikainen vierailu ei tuonut varsinaisesti merkittävästi uutta tietoa tilanteeseen. Kirurgi kertoi leikkauksesta suunnilleen samat, kuin mitä olin kuullut jo yöllä, ja todettiin, että huomenaamuna katsotaan uudelleen.

Ja sitten puhelinsoittelua perheelle ja ystäville. Blogaavalle toverille ja muutenkin pyyntöjeni kohteena olleelle naapurille esitin toiveen, että laittaisi blogiini tiedon tilanteestani.

Kipulääkettä ja torkkumista. Piikki sai miellyttävän uneliaaseen, lämpimään tilaan ja vei kivun pois.

Lounaana oli jonkinlaista kanakastiketta. Noukin kasvikset ja suhteellisen mauttomat lihapalat suuhuni, riisin ja leivän jätin väliin.

Tämän jälkeen ilmoitin, että nyt voisin yrittää liikkua ensimmäistä kertaa vessaan. Onnistuihan se, vaikka leikkausalueella tuntuikin melkoista kipua.

Yhden aikaan kuulin käytävältä jo tutun äänen. Blogaava naapuri tuli sovitusti käymään: annoin hänelle asuntoni avaimet ja listan tavaroista, jotka halusin sairaalaan (kuten MacBook).

Päivän mittaan kävi vielä lisää vieraita, joka tarkoitti mm. dvd-elokuvien saamista lainaan. MacBook ja muut pyytämäni tavarat saapuivat myös.

Illallisena puoli viiden aikaan oli varsin maukasta minestronekeittoa, perunarieskaa ja mustikkarahkaa. Huomasin, että minulla oli aitoa ruokahaluakin, mutta ihan koko annos ei tällä kertaa vielä sisääni uponnut.

Eläinlääkäriystävän vierailulle pyysin potilaskansioni nähtäväksi ja hän kävi läpi leikkauskertomuksen ”suomentaen”. Eli tulehdus oli ollut paha, umpilisäkkeen poisto ei onnistunut tähystyksellä, ja siinä oli paksusuolta hätyytelty jne. Omaa mieltä helpotti, kun ystävä kävi paperit läpi ja pystyi hiukkasen tarkentamaan tapahtuneita näiden tietojen perusteella.

Juttelimme ja naureskelimme, vaikka nauraminen tuntui joka kerta selvästi leikkausalueella.

Mutta ei sille vaan voi mitään, sillä eräs vieraista toi mukanaan Cosmopolitanin (eipä ollutkaan aikoihin tullut vilkaistua tätä lehteä), jonka kannessa on otsikko ”Haluatko näyttää hyvältä AINA – myös nakuna?”. Marjapuuronpunaisessa sairaala-asussa ja vatsa usean teipin peittämänä hyvännäköisyys tuntuu varsin absurdilta. Myös nakuna.

Iltapalalla join ensimmäisen kahvini pariin päivään ja natustelin leipäpalaseni. Viereeni sain mehukannun ja särkylääkkeet. Siinä sitten katsoin The Officea läppäriltä kuulokkeet korvilla.

Havaitsin, että liikkumiseni oli koko ajan tuskattomampaa, joten pelkästään jo siitä ilosta töpöttelin vessaan ja takaisin. Mitään kepeää ja helppoa liikahtelu ei tietenkään ollut, mutta edistyksen havaitseminen oli mieltänostattavaa.

Eikä enää tarvinnut pyytää lisää kipulääkettä.

OSA 3, jossa potilas
- heräilee toiseen sairaala-aamuun
- käy suihkussa
- kotiutetaan

Leikkauksen jälkeen moni asia, joka normaalisti sujuu ajattelematta, vaatii ponnistuksia. Yhtä lailla erilaisen merkityksen saa toteamus ”Näytät paljon paremmalta kuin eilen.”

Aamupalalla lapoin kauravellin, joka oli varsin hyvää (minähän tykkään kaurapuurosta). Kahvi ei oikein maistunut.

Ilmoitin haluavani nyt sinne suihkuun. Hoitaja toi pyyhkeen ja vaihtovaatteet ja kehottaa ottamaan haavalaput irti ja suihkuttelemaan haavoja. Itsekseni tepsutin suihkuhuoneeseen ja ensimmäiseksi ryhdyin irroittelemaan lappuja, joita on yhteensä neljä. Napani, tai siis se alue, missä napa sijaitsee, oli ruma. Eipä noissa muissakaan ompeleissa kehumista ollut tässä vaiheessa.

Suihkussa heikotti, vaikka hoidin homman pääsääntöisesti istualtani.

Lääkärikierroksella lauma valkotakkisia kokoontui sängynpäätyyn. Koska olin kykeneväinen liikkumaan ja muutenkin ilmeisesti hyvin toipunut, sain ilmoituksen, että minut lähetetään kotiin.
”Ööh, minua kyllä suihkussa heikotti ja asun yksin, niin...”
”No katotaan se hemoglobiini, jos se on laskenut, niin sitten osastolla, mutta muuten kai voit pyytää jonkun avuksi. Meillä ei ole mitään syytä pitää sinua täällä.”
”Niin...”, kommentoin epävarmasti.
”Mut voinko vielä kysyä yhtä asiaa: kun siis tämä edeltänyt kipu oli samanlaista, kuin mitä minulle on ollut muutaman ennenkin, ilman kuuumetta vain, niin onko mahdollista, että se umpisuoli oireilee useammankin kerran ennen kuin varsinaisesti tulehtuu.” (aiemmista kiputiloista toukokuussa 2006)
”Njoo, kai se on, voi olla pientä tulehdusta, joka menee itsestään ohi. Mutta tämän jälkeen ei siis pitäisi olla”, lääkäri päätti keskustelun.
Ja minulle jäi olo, että siirryin suljetuksi tapaukseksi, jolla ei kannata enää päätä vaivata.

Olisin kai lapsellisesti kaivannut edes kehaisua, että oletpas toipunut hyvin ja sitä olisi selitelty vaikka hyvällä yleiskunnolla. Mutta koska en ollut henkisesti valmistautunut lähtemään vielä kotiin, aloin surkutella: miten pärjään kotona, enhän pääse niitä rappusia kulkemaan, en jaksa tehdä mitään.

Hoitaja kävi kyselemässä oloani ja sanoin, että kai tässä pitää nyt ryhtyä järjestelmään apuvoimia itselle, kun ei ole hissiäkään. Minusta varmasti näki, että olisin mieluusti vielä pysynyt sairaalan varmassa hoidossa, koska hoitaja yritti rauhoitella ja vakuutella, että ei siinä ole mitään ihmeellistä.

Siirryin soittelemaan ystäville ja perheelle. Apuvoimia tuntui löytyvän helpost ja näin ollen omakin olo koheni. Sain sovittua, että peräti kaksi miestä tulee minut saattelemaan kotiin. Vielä viimeinen sairaalalounas ja torkut.

Hoitaja antoi vielä reseptit, hoito-ohjeet ja muut lappuset. Muistutti, että pitää liikkua. Itseni tuntien olin lähinnä huolissani siitä, että liikun liiankin reippaasti liian nopeast.

Sitten omat vaatteet päälle ja tepsuttelemaan.

Ja niinhän siinä kävi, että kotiinmeno sujui kivuttomasti. Oma hidas askellus tosin huvitti, en ole tottunut hiipivään vauhtiin.