Olin juuri saanut illallista varten tukan pöyhittyä, kun ovikello soi. Siellä oli sama kauan odotettu vieras, joka oli vieraillut muuallakin Kalliossa.
"Mites sinulla on television ja tv-luvan kanssa?", mies kysyi kohteliaasti.
"No ei minulla ole televisiota", kerroin, ja viitoin asunnon sisäpuolelle, jonne mies lähinnä puolihuolimattoman näköisesti vilkuili. Sisään hän ei halunnut tulla, mutta kyseli mahdolliset muut laitteeni, kuten digiboksit ja ties mitkä virittimet.
"Olen aina ajatellut, että jos tv-lupatarkastaja tulee, niin voisin tarjota kahvit. Joten miten olisi?" ehdotin tenttauksen päätteeksi.
"Öh, no on tämä aikataulu sen verran kiireinen, että kiitos vaan, mutta ei nyt ehdi."
- - -
Seuraavan mieskontaktin kanssa nautimme ne kahvitkin ravintolassa. Tosin ensin oli syöty illallinen.
Taisin puhua itsenikin pyörryksiin. Eli taas se sama ongelma: mie sitä ja mie tätä, hölöhölöhölö. Jossain välissä sentään tajusin kysyäkin jotain.
Selostin ainakin suhdettani väreihin, Mieto marinadi -nimen alkuperää ("kun et sinä ole yhtään mieto", "niin, mutta mie sanon mie"), opiskelu- ja työhistoriaa, veljieni luonnetta, kirkkoon kuulumattomuuttani, asennettani kirjoittamiseen, ruokasuhdetta, työmatkapyöräilyä, Kalliota, blogeja ja niiden kirjoittajia, kulutusasenteitani, ajokorttini valokuvaa, aikakauslehtien lukemista, esiintymishalukkuuttani, kenkäostoksiani ja ties mitä muuta.
Ei varmaan jäänyt puuttumaan kuin se, että olisin esitellyt verotustietoni, rokotuskorttini, yläasteen päästötodistuksen ja ensimmäisen päiväkirjani.
Kun eilen neulepaitani oli sävytetty lautasliinaan, niin tänään saman teki hame. Tämäkin piti tietysti kertoa. Kuten niistä kasvoihin ikääntymisen myötä kasvavista ylimääräisistä karvoista.
Kiitos vaan seuralaiselle! Toivottavasti en ollut liian järkyttävän suuri yllätys.
- - -
Mutta minullapa on vielä yhdet treffit sovittuna. Mielenkiinnolla odotan, mistä tällä kertaa puhun, sillä tiettävästi kyseinen henkilö on seurannut Marinadia aika pitkään. Jännittää, miten vastaan blogistani syntynyttä mielikuvaa.
Ehkä sitten en saa sanotuksi sanaakaan? (Kyllä niinkin on joskus käynyt!)
maanantai, lokakuu 30, 2006
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
28 kommenttia:
Voi kamalaa! Kyllä tollasella puhetulvalla pelottaa Tarja Halosenkin jonnekin nurkkaan miettimään seuraavaa lausetta!.
Kysy seuraavalta deitiltä, (oikeasti) Mitä sille kuuluu? (kuuntele myöskin vastaus, {elä ala kälättää}) Saatat päästä jopa samalle taajuudelle, kun et tapa deittiä liialla (hermostuneella?) höpötyksellä.
Jep, minun ongelmanihan on se, että oletan kerrottuani jotain itsestäni toisen sitten vastaavan jotain samantapaista automaattisesti. Koen kyselyn lähes tuntemattomalta jotenkin tunkeilevaksi.
Puolustuksekseni sanon, että selvittelin seuralaiselta mm. hänen harrastuksiaan, perhettään, opiskeluhistoriaa, työtä, lempileffoja ja tulevaisuuden suunnitelmia. Eli sentään jotain :)
Ai niin, unotui tosiaan mainita, että kun lupatarkastaja on raahattu sisälle huoneistoon, laitetaan asunnon ovi hiljaa lukkoon ja oven turvaketju paikoilleen hidastamaan mahdollista karkausyritystä. Parempaa onnea ensi kerralla. :D
Minulla on sama ongelma, kyseleminen on vaikeaa ja tuntuu tungettelevalta. Kun itse kerron asioistani vapaaehtoisesti niin ajattelen muidenkin niin tekevän. Kyselen kyllä jotain, ongelmana on vain että viattomat kysymykseni tuntuvat osuvan aina kaikista arimpaan kohtaan ja salaisuuteen, en ole tajunnut miten monilla ihmisillä on erilaisia luurankoja kaapissaan.
Minä tavallisesti luulen keskustelevani, vaikka lopulta huomaan, etten ole kertonut itsestäni mitään, vaan kysynyt kuin kansijuttua väsäävä Anssi Miettinen.
En jaksaisi tuputtaa itseäni [öh, siksihän minulla on blogi], joten en välttämättä automaattisesti kerro mitään, ellei toinen huomaa kysyä takaisin.
Takaisin tänne: Joo, toivottavasti minunkin lupatarkastajani on ensi kerralla komea nuori mies ja saan siihen mennessä oveen turvaketjun :D
Näkymätön: Aivan, on niin omituista, kun itse voi kertoilla kaikenlaista elämästään ja toimistaan, mutta jos toiselta sitten kysyy jotain henkilökohtaisempaa, voi joutua huomaamaan, että tämä aihe oli ihan väärä valinta. Jos näin käy, niin sen jälkeen en ainakaan enää viitsi kysyä mitään, vaan jatkan selostusta itsestäni.
PA: Sinä olet sellainen, jolta on helppo kysyä asioita, joten kanssasi ei ole tätä ongelmaa. Ja toisaalta puhutkin oma-aloitteisesti kaikenlaista: esimerkiksi äiti-juttujasihan on aidosti tosi hauska kuunnella (hymiö)
Ja toisaalta puhutkin oma-aloitteisesti kaikenlaista: esimerkiksi äiti-juttujasihan on aidosti tosi hauska kuunnella (hymiö)
Iik, nuori mies treffeillä ja puhuu äidistään! Ei kuulosta kovin hyvältä taktiikalta.
Sun äitis: Mutta PA:han varoitti treffi-ilmoituksessaan puhuvansa paljon äidistään, joten ei sen pitäisi kenellekään yllätyksenä tulla!
Ja ottaen huomioon minun ja PA:n pidempiaikaisen tuntemisen, niin olisin yllättynyt, jos PA ei edes mainitsisi äitiään seurassani :)
Tuttu tunne, tuo höpöhöpösyndrooma... Tosin siitä on ollut hyötyä täällä Ihmemaassa, en häviä niin hirveästi paikallisille. Höpöhöpöön kuuluu se, että kerron itsestäni mukapaljon, mutta todellisuudessa en mitään tärkeää.
Ymmärsin juuri kirkkasti että minustahan tulisi aika hyvä ameriikkalainen. *väristyksiä*
Paitsi ei sittenkään, minulla ei ole mikroaaltouunia ja ilman sitä kansalaisuutta ei saa.
hölöhölö piti sanomani...
Joskus 70-80 -lukujen vaihteessa olin ihastunut tyttöön, joka esitelmöi minulle itsestään, kirjallisuudesta ja elokuvista. Minulla ei ollut paljon aikaa niissä keskusteluissa äitiäni esitellä. Yht'äkkiä hän kuitenkin alkoi hartaudella kuunnella yhden ääliön selostuksia moottoripyörästään. Aikansa motskarilla ajeltuaan he menivät naimisiin, saivat kolme lasta ja erosivat viitisen vuotta sitten. Tyttö, nykyisin vanha akka, valitteli sattumalta tavatessamme, ettei hänellä koskaan ollut miehensä kanssa oikein mitään yhteistä keskustelun aihetta.
Anna: kerron itsestäni mukapaljon, mutta todellisuudessa en mitään tärkeää.
Ehkä tuo osaltaan pätee tähän blogiinkin: kyllähän minä tännekin höpäjän ties mistä, mutta mikä on sitten oikeasti tärkeää, niin voi jäädä kertomatta. Toisaalta, kuten sanottua, niin minä aika huoletta kerron itsestäni kaikenlaista.
Jussi: Onhan se nyt oleellista, että kumppanin kanssa voisi jutella jostain molempia kiinnostavasta. Minä pelkään, että puhun nykyisin liikaa esimerkiksi kaikenlaista kulutusasiaa ja toinen siihen sitten tympääntyy :D
"Kuten niistä kasvoihin ikääntymisen myötä kasvavista ylimääräisistä karvoista" :D:D Niin just, kuulostaa hämmästyttävän tutulta. Mistä ihmeestä ne kaikki ajatukset löytävätkin aivoista äänihuulille noissa tilanteissa.
Tuttua tuo pyörryksiin puhuminen. Minäkin useimmiten kalkatan (äitini määritelmä) tai puhetta saattaa tulla kuin konekiväärillä ammuttaisiin (isäni määritelmä). Ystävieni mielestä taas höpötän ja siitä tulee kuulemma hyvälle tuulelle.
Jos taas tapaan kovinkin ihastuttavan ihmisen, saatan tilapäisesti mykistyä ja näin ollen vaikuttaa todella epäkohteilaalta ja epäkiinnostuneela. Harvemmin tällaista kuitenkaan tapahtuu.
Yritän löytää jonkun kultaisen keskitien omalle kommunikoinnilleni.
Ja Marinadi, helpompi kulutusasioista on kai kiinnostua kuin vaikkapa klassisesta äänenmuodostuksesta ("sit mä lauloin krrkrrkrr:tä kolme oktaavia ja vähän päälle...") tai yleisestä kielitieteestä ("Ai et tiedä, mitä tarkoittaa aspiraatio? No, sehän tarkoittaa..."),:-)
Tää on hyvä aihe, jota olen usein pähkäillyt itsekseni. Minulla kiinnostus lopahtaa pian, jos nainen puhuu vain itsestään eikä osoita kiinnostusta muihin ihmisiin kyselemällä edes vähän mitä kuuluuta enemmän. Tiedän kyllä, että joku voi pitää kyselemistä tungettelevana eikä siksi kysy, vaan odottaa toisen pitävän vuorostaan oman monologinsa, mutta ainakaan minun kanssani homma ei toimi niin. Siksi joku on ehkä joskus pitänyt minua tuppisuuna: koska ei kysytä mitään, en kerro mitään. En pidä monologeista puolin enkä toisin, vaan dialogista ja vuorovaikutteisuudesta. Heti jos toinen osoittaa kiinnostuksensa kysymällä jotain, jää murtuu ja muutun oivalliseksi seuramieheksi.
Ammattiroolini aiheuttaa joskus ongelmia näissä tilanteissa. Saatan kysellä liikaakin, liian henkilökohtaisia, liian kipeitä asioita, liian suorasukaisesti. Haluan selkeitä vastauksia kysymyksiini, en mitään kiertelyä, ja jos toisen viiden minuutin monologi ei anna vastausta alkuperäiseen kysymykseeni, kysyn uudestaan samaa asiaa. Valehtelun ja asioiden kaunistelun huomaan heti, enkä epäröi esittää siitäkään viiltäviä huomioitani.
Ou gaad, voisiko joku toimittajakollega kertoa, mistä tämän autopilotin saa siviilissä pois päältä?
Marsu: Sanos muuta! Vanha totuushan on se, että on parempi olla hiljaa ja vaikuttaa tyhmältä kuin avata suunsa ja todistaa tyhmyytensä :D
Rappiotäti: En minäkään toki aina ole yhtä puhelias, riippuu paljon tilanteesta ja seurasta. Ja jos toinen on todellakin ihastuttava, niin sitten saatan mykistyä ja vaikuttaa jopa tylyltä.
Minusta on kyllä joskus ihan hauskaa kuunnella, kun ihminen puhuu jostain, mistä on aidosti innostunut, vaikken ymmärtäisi itse mitään :)
Tab: On minulla vähän taipumusta tehdä sellaista "tenttaamista", jos toinen ei kauheasti muuten kerro, ja se voi sitten johtaa niiihin kiusallisiin hetkiin. Toki toivon, että tilanne olisi ennen kaikkea vuorovaikutteinen. Siksi koetan välillä vähän hillitä itseäni, jos meinaa mennä monologiksi.
Mutta nyt olisi kyllä kiva, jos joku minut oikeasti tunteva kommentoisi, olenko kauhean jyräävä kahdenkeskisissä keskusteluissa!
Minä toimin näissä "kälätys"-tilanteissa niin, että olen itse hiljaa.. ellen sitten ole itse aloittanut jotain ihmejuttua, jonka sitten haluan saattaa päätökseen.
Kyllä nämä äänekkäätkin ihmiset osaavat olla hiljaa, muulloinkin kuin nukkuessaan. Puhuja tulee näissä kahdenkeskisissä tilanteissa lukeneeksi toista, vaikka ei kysyisikään mitään. Siinähän punnitaan sitä millainen toinen on kuuntelijana ja toisaalta, onko sillä munaa keskeyttää - vai jääkö kasvoille sellainen turhautunut ilme, mikä yleensä on näillä, jotka eivät ikinä osaa päättää mitään.
Muistan yhden erittäin hyväkorvaisen ihmisen (nainen), joka teki villapaitoja, otti niitä käsitöitä mukaansa keskustelutilanteisiinkin. Kun ihmisiä oli enempi paikalla ja "palaveri" oli kestänyt aikansa, niin tämä saattoi sanoa napakasti: "Ei jäädä päättämättömyyden tilaan". Se on syöpynyt minun mieleeni, kuulin sen niin usein.
Tarkoitan tuolla sitä, että huomaamaton ihminen tulee itse huomanneeksi enemmän mitä moni muu ja voi tarvittaessa "viheltää pelin poikki", jotta se villakoiranydin tavoitetaan.
Persoonina me olemme erilaisia ja juuri se miten me hahmotamme on jännä juttu: toiselle esilläolo on se tapa olla, ja myöskin kokee sen paradoksaalisesti kiusalliseksi tavaksi (?). Ja sitten tämä toinen ihmistyyppi, joka on mielellään niitä varovaisempia ihmisiä.
Minusta on tullut vähän varovaisempi näin vanhemmiten ja joissain palavereissa (leiritoimintaan liittyen) sitä on kokeillut tätä "villapaidan neulojan asennetta" ja se on toiminut kuin junan vessa.
Jos olisin sinkku ja sattuisin menemään Marinadin kanssa treffeille niin, antaisin tulla sitä puhetta vaikka kuinka paljon - ja jos kävisi niin, että uteliaisuuteni (se romanttinenkin sellainen) heräisi, niin kokeilisin "kepillä jäätä", eli 'koska me seuraavaksi nähdään?' ;)
Minusta keskustelu on parhaimmillaan silloin kun molemmat esittävät mielipiteitään ja kertovat kokemuksistaan, sen verran kuin haluavat. Kyselläkin saa, mutta kaikista ahdistavin tilanne on sellainen missä toinen ei sano mitään muuten kuin jos suoraan kysytään ja silloinkin vastauksen saa melkein kiskoa ulos. Minä olen puheliaisuudestani huolimatta aika ujo ja syrjään vetäytyvä ja ei minulla ole uskallusta kysellä asioita tyypiltä, joka ei näytä haluavan keskustella kanssani, jos hän haluaisi niin kai hän itsekin sanoisi jotain? En ole kyllä koko aikaa muutenkaan äänessä.
Tulipa vielä mieleen, että saatan kyllä kyselläkin, varsinkin jos joku seurueessa jää vähän syrjään keskustelusta. Yritän tällä tavalla saada häntä mukaan keskusteluun ja muutenkin tuntemaan itsensä osaksi porukkaa.
"Minusta on kyllä joskus ihan hauskaa kuunnella, kun ihminen puhuu jostain, mistä on aidosti innostunut, vaikken ymmärtäisi itse mitään :)"
Niin minustakin:-) Hyvää vaihtelua naisille usein tyypillisille ihmissuhdepulmien märehtimisille. Välillä on antoisampaa oppia jotain uutta vaikkapa sammakoiden lisääntymisestä kuin aina jauhaa parisuhteista/parisuhteettomuudesta. Itsekin toki jauhan suhteista siinä missä muutkin, mutta vaihtelu virkistää.
Pöh. Et olisi oma ihana itsesi, jos et olisi puhuessasi yhtä runsas ja rönsyilevä. Kuuluu pakettiin, ota tai jätä. Harva on voinut olla ottamatta :)
Sitä paitsi, on olemassa se toinenkin Marinadi, jolla on varsin tarkat korvat, ja joka saa pienillä eleillä toisen ihmisen tuntemaan itsensä huomatuksi ja arvokkaaksi sellaisenaan. Aina siihen ei vaadita edes sitä vuosien tuntemista, olen ollut huomaavinani.
Maanvaiva: Toki olen jossain palaverissa eri roolissa kuin vapaa-ajalla, ja silloin esimerkiksi koen myös tärkeäksi, että tehdään päätöksiä ikuisuusjahkailun sijaan. Silloin en siis höpise niin paljon :)
Näkymätön: Aivan, jos tulee vaikutelma, ettei toinen halua jutella jostain, niin ei sitä väkisin viitsi yrittää kysellä kaikenlaista. Nimenomaan sitä vuorovaikutusta, helponoloisen tuntuista jutustelua minä toivon.
Rappiotäti: Uuden oppimisen lisäksi minusta on hienoa katsoa, miten toisella silmät säihkyvät ja mieli on selvästi innokas :)
Koirab: Oi, nyt mykistyin :)
Kiitos kiitos, toivottavasti pääsen taas pian höpöjämään kanssasi!
Se innokkaan keskustelukumppanin säteily on kyllä kivaa seurattavaa. Se, kun toinen saa suorastaan lisää pituutta, kun selittää jostain itselleen tärkeästä aiheesta.
Niin..onko se vuorovaikutuksellista keskustelua, joka etenee sen olettamuksen pohjalta, että minä kerron ensin sitten sinä? Pystyykö siinä löytämään mitään uutta? Jossain määrin kiusaantunut hiljaisuus on parempi kuin vuoropuhelu:) Kysymyksillä kuitenkin osoitetaan kiinnostusta toisesta: sen sijaan, että minä kerron ne asiat, jotka ovat minulle jo tuttuja, kysyn mitä sinä ajattelet. Ehkä ne ihmiset, jotka eivät kerro itsestään suoraan juttuja eivät koe sitä tarpeelliseksikaan; ehkä on olennaisempaa löytää jokin yhteinen keskusteltava aihe, jonka lomassa nämä oman elämän kiinnekohdat tulevat esille.
Toisaalta on sellaisia ihmissuhteita, joissa "eletään enemmän toista" - toiselle nyt vaan tapahtuu enemmän ja ruotiminen on mahtavaa - sitä todellisuutta elää hiukan itsekin. Eikä siinä ole kyse mistään "byhyy, mua ei koskaan kuunnella ja aina puhutaan sunsta" -asiasta, vaan yksinkertaisesti siitä, mikä on kiinnostavaa ja mikä puhuttaa!
Itse koen olevani myös jonkinasteen höpöttäjä varsinkin tilanteessa, jossa vastakkainen henkilö aiheuttaa mukavia tunteita. Kädet vispaa ja silmiin katsominen on vaikeaa. Sama ilmiö tapahtuu myös silloin, kun saa hyvää palautetta.
Vaikka huomiosta nauttiikin, niin silti sitä siirtää helposti pois (en tiedä miksi).
Yhdyn koiraB:n sitä paitsi osuuteen, minäkin olen ollut huomaavani saman asian:)
Kahden ihmisen ja ryhmänkin yhdessäolossa on minun havaintoni mukaan paljon vaikeampaan olla yhdessä hiljaa kuin saada aikaan keskustelua. Kuitenkin yhdessäolo hiljaa ja kiusaantumatta on pitkän päälle välttämätöntä: ilman hiljaisuutta ei ole kunnollista yhteenkuuluvaisuutta eikä kukaan keksi loppuelämäksi kiehtovia keskustelunaiheita. Vähän sama kuin sängyssä on tärkeintä osata nukkua yhdessä, ei niinkään se miten seksitoiveet sopivat yhteen.
Väriaalto: Ei tässä nyt ehkä ole oletuksena se, että molempien pitäisi tasapuolisesti avautua yhtä paljon, vaan ehkä enemmänkin siitä fiiliksestä, että tässä on kyseessä dialogi eikä monologi :)
Jos mietin käymiäni keskusteluja, niin ei niissä oikeastaan kauhean usein kysellä, että "mitä mieltä sinä olet", vaan toinen pohdiskelee ilman kysymistäkin, ja jutustelu soljuu sitä kautta eteenpäin. Eikä ne hiljaiset hetket todellakaan niin vaarallisia ole.
Aina vain ei ole kovin helppo löytää sellaista yhteistä aihetta, ja sen vuoksi ajaudun puhumaan niistä omista kiinnostuksenkohteista.
Ja tietysti vaikuttaa se, millainen ihmissuhde on kyseessä: tavataanko ensikertaa, ollaanko tuttuja vai hyviä ystäviä.
Ja kiitos sinullekin positiivisesta kommentista :). Minusta ei kyllä koskaan tule niin tarkkanäköistä ja muut huomioonottavaa kuin sinusta :)
Jussi: Näinhän se on, hyvien ystävien tai perheenkäsenten kanssa on luontevaa olla myös hiljaa, ja se on tärkeää. Mutta satunnaistutun tai kahvipöytäporukan kesken hiljaisuudesta tulee helposti kiusaantunutta.
Ymmärrän! Olisikin aivan mahdotonta avautua saman verran, sehän olisi enemmän jotain kaupankäyntiä:) Ja on ihan totta, että sellaiset klisee kysymykset ei millään sovi mukavaan keskusteluun, ne pikemminkin tekevät siitä jäykän. Keskustelun.
Jutustelun soljuvuushan on se mihin pyritään ja jos sujuu niin eihän sitä yhteistä aihetta tarvikaan etsiä.
Parasta hiljaisuutta on se, kun ollaan yhdessä tekemättä silti mitään yhdessä. Voi keskittyä omiin juttuihinsa ja välillä sanoa muutama sana ja jatkaa taas.
Mie hämmennyn noista kauniista sanoistasi, kiitos.
..täällähän käydään, taas kerran, hyvää keskustelua elämänkulun kannalta oleellisista asioista ;)
Tuo väriaallon huomio hiljaisuudesta on kerrassaan erinomainen, sitä ei voi liiaksi korostaa.
Muistui mieleen tilanne, jossa olin erään ystäväni luona, kun tämä oli kipeä. Olimme sopineet sen tapaamisemme varhain, eli ei liittynyt siihen hänen sairastumiseensa (ilkeä/sitkä flunssa, kunnon kuume, jne). Se oli hyvin luontevaa, siis koko se aika, enkä hetkeäkään harmitellut sitä, ettei ystävälläni ollut voimia juuri muuhun kuin sohvalla makaamiseen. Muistan sen puhelinkeskustelun edelliseltä päivältä, siis ennen kuin menin tämän luo: "Olen kipeä, mutta tule vaan". Läsnäolo hyvässä seurassa, sellaisenaan, voi olla melkoista hunajaa ja siitä riittää lämpimiä ajatuksia näin talven tullessakin.
On ollut eräs päinvastainen tilanne. Olin yhden ihmisen luona juttelemassa niitä näitä, olimme tutustuneet erään projektin merkeissä... ja jossain vaiheessa se meidän keskustelu tyrehtyi. Tuli sellainen "luova tauko", enkä minä kiinnittänyt siihen sen ihmeemmin edes huomiota. Minua kun ei ole liiemmin häirinnyt, jos niitä hiljaisia jaksoja pulpahtaa pintaan. Tämä taas koki sen todella raskaasti, ja kun minä sitten (olenko ilkeä?) puutuin siihen, niin tämä "pusersi" itsestään ulos: "Minä koen olevani huono emäntä". Vähän kuin velvollisuuksiin kuuluisi jonkinmoinen huvimestarin rooli. Eikä kyse ollut siitä, että minä olisin millään muotoa tympääntynyt. Jotkut vain ottavat itseensä tuon hiljaisuuden. Se oli hieman hämmentävää ja surullistakin. Nyt en ole nähnyt tätä ihmistä enää vuosiin, mutta toivon hänen kasvaneen tässä kohtaa.. pari tuumaa nyt ainakin :)
Lähetä kommentti