Kun Marsu nyt haastoi, niin kai se on minunkin mietittävä omituisia tapojani.
1. Kun nyt nuhakin vaivaa, huomaan taas seuraavat seikat: niistettyäni usein tarkastan nenäliinasta, millaisen tuotoksen olen saanut aikaan. Lisäksi käytän nenäliinoja ylisäästeliäästi niin, että pyrin niistämään samaan paperiin useamman kerran. Tämän johdosta käytettyjä nenäliinoja (jotka siis odottavat toista niistoa) lojuu ällöttävästi ympäri asuntoani ja niitä pursuaa takin taskuista.
2. Nautin kuumat ruuat ja juomat hotkaisten. Olen usein seurueen ensimmäisenä tyhjentänyt lautasen tai kahvikupin, joka aiheuttaa sosiaalisesti hankalia tilanteita. Joudun sitten siirtelemään sitä viimeistä salaatinlehden palaa lautasellani, etten muka vaikuttaisi hotkijalta. Mutta kun inhoan kylmenneitä kastikkeita ja haaleaa kahvia!
3. Pyrin aina pitämään käsilaukussani kynää, mieluita useita. Pieneen iltalaukkuunkin on saatava mahdutettua jokin kirjoitusväline. Hamstraan siis kaikenmaailman mainoskyniä, jotta niitä löytyy arkilaukustani vähintään kolme.
4. Arkipäivän ruokavalio ei tunnu täydelliseltä ilman omenaa. Tai yleensä omppuja menee kyllä varmaan ainakin kolme.
5. Ynähdän tai vinkaisen juuri ennen nukahtamista. Samassa huoneessa nukkuvat tietävät tästä äänimerkistä, että olen siirtynyt pois valvetilasta.
Haastan meemiin mukaan ne, joita kukaan muu ei ole vielä haastanut: en nyt vain jaksa selvittää, ketkä eivät tähän vielä olisi osallistuneet...
---
Loman jälkeen ensimmäinen työpäivä on ohi, ja tuntuu, kuin Samoan matkasta olisi jo pitkä aika. Äkkiä sitä näköjään solahtaa arkeen, kun yrittää purkaa poissaolon aikana kertyneitä hommia. Pelolla tosin odotan, iskeekö yhdentoista tunnin aikaeron aiheuttama totaalinen väsymys ja jumitus. No, kai sitä viikonloppuna on aikaa levätä.
keskiviikko, tammikuu 18, 2006
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
6 kommenttia:
Hei Marinadi ja tervetuloa taas tänne kylmään ja tuiskeeseen!
Kohdat 1,3 ja 4 omituisiiksistasi pätisivät myös minun kohdallani, olen joskus jopa ajatellut että voisin elää pelkästään omenoilla.
Kieltämättä pakkanen hieman tuntui tänään poskipäissä, kun reilun viikon ajan vain hikoili...
Minäkin voisin elää välillä vain omenoilla, erityisesti kotimaisilla. Omenoita on myös aina oltava kotona tarjolla, muuten iskee ahdistus.
Talveen tervetuloa! Tuosta kynäjutusta: Eikö sulle koskaan käy niin, että vaikka noita kyniä on kasapäin, koskaan ei ole sitä saatavilla kun tarttis? Ne vaan jotenkin häviävät sieltä laukusta :)
Minulla on hassu tapa sätkähtää usein ennen Nukkumatin matkaan lähtemistä. Käsi väpsähtää hassusti tai sitten koko vartalo. Kyllä me kumpikin olemme aika huomaavaisia ihmisiä, kun ilmoitamme unimoodiin siirtymisestämme ynähdyksellä tai tarmokkaalla potkaisulla.
Haastan meemiin mukaan ne, joita kukaan muu ei ole vielä haastanut: en nyt vain jaksa selvittää, ketkä eivät tähän vielä olisi osallistuneet...
Mukavaa, että joku pitää meidän atm:ien puolia, joita kukaan ei muuten haasta mihinkään. Saattaa jäädä silti väliin, sillä olen siltäkin osin kovin tavallinen ja tylsä, että minulla on hirveä kiire ensi keskiviikkoon asti.
Piti sanomani, että ykkönen nyt ainakin on tuttu juttu. Kakkosessa homma on hieman vaihtelevampi. Saatan joskus innostua puhumaan niin paljon, että toinen ehtii loputtaa aika päiviä ennen minua. Sitten sanon jotain typerää, vaikka oikeasti hihkun potkaisseen jälleen yli maalin. Toinen sitten saa heittää impromonologia sen aikaa, kun syön loppuun.
Omenoita syön minäkin macci-ihmisenä, mutta kotimaisia en oikein jaksa ymmärtää.
[Olkoon yksi outo juttuni se, että syön omenani kokonaisina ja kuorineen. Lapsempana söin tikunkin ihan piruuttani. Nykyäänkin joskus ajatuksissani.]
Peggy_g, minäkin säpsähdän joskus unta odotellessani, mikä on jollain tapaa jopa pelottavaa.
Marleena: olen noiden kynien suhteen niin vainoharhainen hamstraaja, että äärimmäisen harvoin olen ilman kynää. Mutta kieltämättä joskus on niinkin päässyt käymään.
Peggy: Tuo säpsähtely on käsittääkseni ihan tavallista, teen sitäkin aina välillä ja olen itse havainnut myös muiden säpsimisiä. Siinä on se ikävä puoli, että siihen herää usein itsekin, mutta noita vinhgahtelujani huomaan itse harvemmin.
PA: Eihän sinua uskalla meemeihin haastaa, kun olet kuitenkin meidän tavisblogaajien yläpuolella!
Syömisnopeudesta vielä sen verran, että minun mielestäni pitäisi ensiksi keskittyä ruokaan ja sitten vasta keskusteluun. Aivokapasiteettini ei riitä hallitsemaan monimutkaista pohdintaa siitä, kuinka paljon voin yhtaikaa syödä ja puhua, jotta lautaseni olisi samaan aikaan tyjä kuin muidenkin. Paljon helpompaa olisi, kun kaikki vaan hiljaisuuden vallitessa mättäisivät ruuan sisäänsä ja keskustelu alkaisi vasta sen jälkeen.
Lähetä kommentti