John Gray, Facebook-viisastelu, miehet ja naiset

Olen parin viikon ajan läiskinyt Facebook-statukseeni lainauksi John Grayn "Anna intohimon hehkua vuoden jokaisena päivänä" -kirjasta. Teos päätyi työhuoneellemme Henkan tuomana lahjana, ja päätin siis kierrättää siitä sitaatin Facebookiin niinä päivinä, kun istun Merihaassa.

Jotkut lainaukset ovat herättäneet FB:ssa vilkasta kommentointia. Kuten vaikkapa:

"Naisesta ei tunnu lainkaan romanttiselta ostaa itse itselleen kukkia. Hän haluaa rakastajansa ostavan ne. Kun mies ostaa oma-aloitteisesti kukkakimpun, se on naisesta merkki siitä, että mies välittää hänestä ja ymmärtää hänen tarpeitaan."

Tämän pohjalta FB-kaverini keskustelivat, haluavatko kaikki naiset kukkia ja jos haluavat, niin millaisia, ja ajatuksenahan on, että ilahduttaa jollakin, ei välttämättä nimenomaan kukilla (esim. suklaa käy, tai mikä tahansa positiivinen yllätys). Ja joillekin kukkakimppu yhdistyy anteeksipyyntöön, joten siksi sitä ei kannata käyttää ilahduttamismielessä. Toiset myös tykkäävät ostaa kukkansa ihan itse.

Tietysti John Gray -lainaukset ovat usein hieman korneja, itsestäänselviä, miehen ja naisen erilaisuutta turhaan korostavia, lauserakenteissaan outoja (suomentajalta olisi voinut toivoa parempaa otetta).

Lainausten heittely Facebookiin on halpa ja helppo huvi, mutta toisaalta se kai paljastaa jotain minustakin. Että pitää olla mukamas jotenkin ironinen ja kyyninen.

Mutta totuus kuitenkin on, että ihmissuhteet ovat hemmetin tärkeä asia. Niitä olisi hyvä pohtia enemmänkin kuin John Gray -lainausten verran, ja ehkä nuo lauseet edes vähän herättelevät.

Tietysti ihmissuhteista on tullut juteltua Facebookin ulkopuolellakin. Viikonloppuna tapasin miespuolisen kaverini, joka vietti yksivuotispäivää tyttöystävänsä kanssa. Hienosti hän kehui, miten on löytänyt elämänsä naisen.

Ja sitten naispuolisen ystävän kanssa pohdittiin, että mikä siinä on, kun tuntuu lukuisia kivoja ja fiksuja miehiä, mutta ei sitten kuitenkaan ole tarpeeksi kipinää.

Lisäksi havaitsin taas omaa hönttiä ilahtuneisuutta pienistä kehaisuista. Sain eilen tekstiviestin, jonka mukaan minua oli kuulemma kehuttu kauniiksi. Eli kyllä ne John Grayn opit siitä, miten naista, ja toki miestäkin, kannattaa välillä huomioida myös ulkonäköön kohdistuvin sanoin, ovat tietysti ihan totta.

(Tosin erään miespuolisen toverin toteamushan on, että älykästä naista kannattaa kehua kauniiksi ja kaunista älykkääksi.)

Pistetään nyt vielä loppuun eilen käyttämäni lainaus:

"Mies, joka ojentaa kätensä koskettaakseen tai pidelläkseen naista kädestä, saa naisen lämpenemään. Vaikka miehet yleensä seurusteluaikana pitävätkin naista kädestä, jonkin ajan kuluttua he luopuvat siitä. Se on suuri vahinko."

Kuvia ja sanoja näiltä päiviltä

Käsityöihmiset ja ne muut

Perjantaina kotona odotti pieni postipaketti. Siitä paljastuivat lapaset, jotka olin äidiltä tilannut (tai siis vein hänelle parittoman lapasen ja hän teki uuden). Sen lisäksi myös yllätyksenä helmikirjaillut rannekkeet.

Olin viikkoa aiemmin pohtinut Ulkokalliolaiselle pitkien rannekkeiden tarvetta. Minulla on useampi hihoiltaan tuohon kyynärpään tietämille ulottuva paita, ja etenkin pyöräillessä käsivarret kaipaisivat lisälämmikettä. Mutta minähän en tietysti itse tähän mennessä ollut saanut asialle tehtyä mitään.

Soitin äidilleni, kiittelin ja kerroin, että rannekkeet ovat hyvä idea, mutta tarvitsisin pidemmät, siitä peukalonjuuresta kyynerpäähän ulottuvat lämmittimet. Sellaiset saapunevat tämän puhelun ansiosta pian.

Ja siis on vankat syyt siihen, miksi itse en tee käsitöitä. Äitini neuloo, virkkaa, kutoo, kirjoo ja ompelee niin näppärästi, ettei minun kannata tuhrata aikaani, kun en niin käsityöintoinen ole.

Noiden rannekkeiden helmisysteemeistä kiinnostuneille tiedoksi: helmet on kuulemma pujotettu lankaan neulomisvaiheessa.

Poisheitetty runous talteen

Lauantaiaamuna olin lähdössä lenkille ja päätin käydä heittämässä paperiroskat samalla talon laatikkoon. Sieltä paperinkeräyslaatikosta paljastui pari pahvilaatikollista kirjoja, niin tietokirjoja kuin romaaneja ja runoja, suomeksi ja ruotsiksi.

Kirjojen poisheittämistä roskiin en tietenkään ymmärrä: tässä on lähellä antikvariaatteja ja kirpputoreja, joihin noita voisi viedä.

Enkä usko, että kirjojen omistaja on ollut se, joka on paperinkeräykseen kipannut omaisuuttaan: eiköhän hänelläkin olisi ollut tunnesidettä noihin niteisiin, kun osassa on omistuskirjoituksia.

Minä keräsin talteen runokirjat (oik. pino) ja joitakin ruotsinkielisiä teoksia Ulkokalliolaiselle.

Katse puidulle pellolle isänpäivänä

Tänään selasin kirjoja ja lähetin yhden runoista tekstiviestinä isälle, jonka kanssa olin jo aiemmin puhunut ja joka puheluhetkellä oli tallustelemassa jossain pellolla tai metsässä, kuulemma lumi jalkojen alla narskuen:

"Talven enteet voi jo nähdä

ihmisten silmistä.

Naapurin isäntä istui

puimakoneensa päällä

ja katsoi tehtyä peltoa

kuin hyljättyä rakastajatarta."

- Pekka Kejonen

Isäni vastasi, että hän itse katsoo puitua peltoa kuin kaunista naista eli äitiäni juhlameikissään.

Niin, olenhan kai kertonut, että isäni on tunteissaan avoin, herkkis ja symppis?

Suloinen pikkukoira on Kallion uusi tulokas

Tänä aamuna päästin Villin pihalle ja ikkuna oli tietysti auki. Kohta kantautui "Hei Mari!" -huikkaisu sisään ja pihalla seisoi naapurtossa asuva toveri sylissään pienen pieni karvaton koiranpentu.

Eilen Kallioon muuttanut Helli osoittautui erittäin suloiseksi ja viehättäväksi.

Eikä Villikään tajunnut ärhennellä tälle koiralle: ei ilmeisesti oikein tajunnut, mikä elukka on kyseessä, koska Helli nyt ei niin koiramaisesti edes käyttäytynyt, viipoteli hassusti ja inahteli.

"Et sileänä säily"

Starttasin eilen glögikauden. Päätin aloittaa juhlallisesti Becherovkalla terästetyllä versiolla, ja hyväähän se oli. Tänään jatkoin alkoholittomalla, sekin tosin poissa kotona ja hyvässä seurassa nautittuna.

Kai tämä taas pari seuraavaa kuukautta maistuu, mutta jossain vaiheessa glögimitta täyttyy ja sitten voi jälleen odotella seuraavaa marraskuuta.

Palasin glögittelyltä kotiin lumi jalkojen alla natisten. Pitkä päivä, paljon kaikenlaista, kuten harvinaisen hyvä ehostus (Facebookissa selvisi ihmettelyni kautta ja kiitos Karrin, että sana eho tarkoittaa Nykysuomen sanakirjan mukaan eheä, terve, kaunis, oiva, mainio, pulska).

Ystävien kanssa puhuttiin jälleen myös Pauli Hanhiniemen lyriikoista, ja luin ääneen pätkää yhdestä biisistä.

"sä et sileänä säily, kulta
ennen pitkää sydämesi näyttää iloisesti asutulta
sen aina järki järjestää
mut' tää on tieto; jokaisesta kävijästä jälki jää"

Jäätyvä maa kengän alla rasahtaa

Yksin asumisen yksi huonoista puolista on se, ettei voi pyytää toista soittamaan omaan kännykkään silloin, kun luuri on kadoksissa.

Onneksi hoksasin taannoin tähänkin ongelmaan ratkaisun. Skypen avulla voi kätevästi soittaa omaan puhelimeen, ja kun kännykään ei edes vastaa, niin ei mene maksujakaan.

Tänään puhelin pirisi ja värisi nukkuvan kissan alla. On tuolla elukalla tunto tallella, kun sentään heräsi.

Tällä viikolla olen mm. saanut viettää aikaa molempien veljieni kanssa. Tosin eri päivinä, kun molemmilla oli omat syynsä käydä Helsingissä.

Torstaina päädyin Kolmannen Naisen keikalle. Kun odotuksia ei juuri ollut, niin yllätyin positiivisesti. Lisäksi sain analyysin Pauli Hanhiniemen lyriikasta, ja sen ansiosta osaan nyt arvostaa lauluntekijää vielä enemmän.

Perjantaina Olli laittoi viestiä, että tänään tehdään video. Lyhyt ideointi ja Ollin ohjeistus muutaman sadan metrin matkalla ja sitten haastattelemaan ohikulkijaa.

Tavoite on, että Ollin kanssa puuhastelemme videoita jatkossakin. Minulla ei ole suurempaa osaamista tuolla puolella, mutta Ollin ohjauksessa epäilemättä opin niin videokameran edessä kuin takanakin olemista. Ja editointiakin pitäisi opetella.

Harmaan päivän koonti

Ja kello onkin yhtäkkiä jo puoli yksitoista, kissa vonkuu pihalle, ja tajuaa, että tässä päivä oli, sateinen ja harmaa, huonosti nukutun yön jälkeen suhteellisen kunniakkaasti läpi viety.

Siinä se meni.

Käväisi yliopiston Metsätalolla pohtimassa omaa nettivaikuttajuuttaan, tiedostaen työ- ja vapaa-ajan nettiroolien iloisen sekoittumisen.

Töitäkin tuli tehdyksi, mutta ei taaskaan saanut kiinni sitä yhtä, joka pitäisi tavoittaa. Ärsyttää sellainen.

Porkkanamafian tiedotetta, Kulutusjuhlaan Kirjamessua. Työhuoneella istuskelua (yksin suurin osa ajasta), hetken makoilua säkkituolilla, kahvia. Maton puistelu ja kääntäminen toisinpäin, koska punaviinitahra on toisella puolella pienempi.

Yhden kahvin verran baarissa, juttelua soittamisesta ja vuokraamisesta, fillarikypärän esittelyä.

Sateessa pyöräilyä kotiin, kaupassa kohdattu ystävä ja uutiset.

Melkein vähän harmittaa, ettei aamulla tehnytkään juoksulenkkiä. Huomenna sitten. Harmittaa sekin, ettei ole ehtinyt kirjastoon, kun Kallion kirjasto on remontissa ja pitäisi jonnekin toisaalle lähteä.

Teetä, liikaa herkkujuustoa, vähän suklaata, porkkanoita, omenaa, hapankaalia, hapankorppuja.

Puhelinkeskustelu, jossa puhistiin. Chättäilyä, jossa mukana ukulelet ja ihmissuhteet.

Ja sen myötä miettimään, että jos saisi kutsun treffeille, niin millaisille ihan oikeasti haluaisi.

Muistelee viikonlopun keskustelua: oleellista on, että sen toisen pitäisi saada nauramaan. Sopivasti. Eli siis kivasti nauravaisille, mutta sellaisille, joissa voisi vähän vakavoituakin.

Muistelee toistakin keskustelua: että miten joidenkin ihmisten kanssa ei osaa sanoa, miksi ei pääse samalla aaltopituudelle. Joidenkin kanssa kun loksahtaa niin nopeasti.

Sanojen puute

On taas tullut vaikeammaksi kirjoittaa tänne mitään.

Ehkä ei ole ajatuksia.

Tai elämä vaan porhaltaa nyt siihen tapaan, ettei ehdi jäsennellä ajatuksiaan edes kirjoittamalla. Tähänkin viikonloppuun mahtui juhlaa (+ Pentelele-bändimme keikka; Facebookista löytyy faniryhmä kiinnostuneille) ja lisää juhlaa, lenkkeilyä, kirjamessupiipahdus, yhteydenotto ihmiseltä, josta en ollut kuullut aikoihin.

Tai ehkä koen jo riittävästi raportoivaani elämää muualle nettiin. Viikonlopun jäljiltä Facebookiin on tullut taas joukko loistavia otoksia. Kuten allaoleva eli Olli, tonttu ja minä.


Sanojen synnyttäminen tuntuu nyt siis hankalalta. Toisaalta olen viikonloppuna katunut muutamia sanoja, joita olen suustani päästänyt. Eli ehkä parempi olla naputtamatta tännekään mitään, jotta ei synny mahdollisuuksia katua kirjoitettuja.

Toisaalta: on monia ihmisiä, joille haluaisin taas sanoa, että he ovat minulle tärkeitä. Tai vähintäänkin he piristävät elämääni, saavat minut nauramaan, viettämään riemukkaita iltoja, käymään pohdiskelevia keskusteluja.

Miten sen sitten sanoisi. Kiitos, että olette.

Kisaonnen ansiosta Musen keikalle

Tänä aamuna porhalsin pyörällä noutamaan liput illan Musen keikalle. Voitin ne eilen Radio Helsingin kisassa: piti laittaa toivebiisi ja perustelut, ja minä lähetin sähköpostin:

"Työhuonetoverini soitti (ja hyräili) kyseistä kappaletta eli Carly Simonin "You're so vain" parikin kertaa maanantaina. Ja koska häntä eli ihan parasta työhuoneseuralaista ja kaikin puolin loistavaa Ollia ei nyt näy täällä, niin pitää toivoa biisiä jotain toista kautta. Olisi vallan mahtavaa päästä Musen keikalle juhlistamaan tätä varsin uutta työhuonetoveruuttamme ja esimerkiksi säkkituolejamme ja roskalavalta dyykattua naulakkoa!"

Niin siinä sitten kävi, että tällä viestillä sain kaksi lippua, ja Ollillekin sopi tulla mukaan keikalle. Työhuone-elämämme kuherruskuukausi on siis hurjassa vedossa.

Tämä ilmeisesti on huomattu mm. Facebook-statuksissamme. Ja muissa nettijulkaisuissa. Kuten Ulkokalliolainen totesi: "On se hyvä, että te Ollin kanssa olette löytäneet toisenne!"

Pohdittuani asiaa olen todennut, että suhtaudun Olliin kuin veljeen. Kun on siinä paljon samaa kuin vaikkapa pikkuveljessä. Vittuileekin yhtä paljon, mutta on kuitenkin sympaattinen ja hauska tyyppi.

Kitara, taivas ja tähdet

Päivät (sekä aamut, illat ja yöt) menevät ja hupenevat.

Roskalavadyykkausta (mm. kiva pieni pöytä, pystynaulakko työhuoneelle, drinksulaseja), yllättäviä ja vähemmän yllättäviä vieraita, ajan pohdintaa, saunomista ja lenkkeilyä, bänditreenejä ja baareiluja, fillarointia ja palavereita, naurua ja itkua. Kissanoksennusta ja tiskivuorta. Kahvia ja pullaa. Kauniita sanoja ja hienoja biisejä.

Keskusteluja naisista, miehistä, ihmisistä, tavoista, tottumuksista, kirjoittamisesta, seksistä, hieronnasta, rahasta, tulevasta, iloista, suruista, internetistä, musiikista, ruuasta ja vielä lisää ruuasta.

Havainto, että on asunut jo kaksi vuotta tässä Torkkelinmäellä.

Ja viikon loppuun säkkituolien kanniskelua, jotta työhuone sai kaivatut löhöilyhuonekalut.

Eikä ehdi kirjoittaa sitä kaikkea, mikä pyörii mielessä. Joten pistetään lainaus, jonka jo jokin aika sitten laitoin Facebookiin:

"Ei jaksa lähikontaktia, ei jaksa alkuvalmisteluja, ei jaksa keksiä nimimerkkiä, salasanaa, ei jaksa arvioida onko se joku hullu ja kuinka hullu ja millä tapaa, onko hengenvaarallinen, ei jaksa panostaa itsesuojeluun, ei jaksais kuolla nyt, haluais pysyä hengissä, katsella ja odottaa. Haluais nukkua kunnolla ja pitkään, herätä joku päivä, joku heräittäis, se ois sit se oikee."

Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille

Ja illan viimeinen biisi:

Blogihaastattelussa isä: "Mie oon syntynyt maata kynsien alla, saappaat savessa, pihkaa housuissa ja tuulen huminaa korvissa"

Tällä hetkellä olen käymässä kotikonnuilla Liperissä. Päätin sitten tekaista isästäni haastattelun tänne.

Täytit tuossa 60-vuotta äskettäin. Mitäs ajatuksia vuosikymmenten vieriminen herätti?

Kyllä se vaan näin on, että täytyy olla kiitollinen, kun 60-vuotias ukko on terve ja työkykyinen. Ja on saanut olla terve. Pisin sairasloma on tainnut olla kolme viikkoa selän takia.

Huonomminkin elämä ois voinut mennä. Työntäyteistä, ja sivutuotteena on tullut kolme lastakin maailmaan.

Tai itse asiassa silloin 25-vuotiaana oli suurin haave: vaimo ja lapset. Onhan ne lapset ykkösasia elämässä. Mutta onhan se työ ja yrittäminenkin vienyt, ripaus ahneutta ja näyttämisentarvetta ja riskinottohalua.

Kun oon kavereille kertoillut sinusta, niin maineesi on mennyt sellaiseksi, että olet sikäli harvinainen suomalainen, vähän vanhempi mies, että näytät tunteesi.

Niin, ehkä äitini peruja on se luonteenpiirre. Mutta luulen, että siinä mielessä on tämä oma perhe kasvattanut, erityisesti oma tytär.

Mitä sie sillä tarkotat?

Se on ollut niin luontevaa. Jollakin tavalla...

Siis välillä mie kerron, millaisia ihmissuhde- ja elämäneuvoja annat ja kaverit sit ihmettelee, että onpa se!

Minnuu on väitetty vähän inhorealistiksi, mutta tunteita on mukana. Realismi on liittynyt elämään ja yrittämiseen, mutta elämää ei ole ilman tunteita. Kyllä siinä yrittämisessäkin pitää olla tunteita.

Mie oon syntymälahjana saanut jonkinlaisen vaiston, joka on yrittämisessä auttanut paljon, että jostakin tulee ahaa-elämys, että nyt tee tuo kauppa tai älä tee tuota. Pitkällä tähtäimellä se tässä siemenkaupassakin tulee, että miten tätä vuosittain vie eteenpäin, mihin suuntaa markkinointia ja semmosta. Vaistot ja tunteet ne on mukana, ei ne ole mitenkään varmoja.

Jossakin mielessä yrittäminen on lähellä taiteen tekemistä, se on luovaa. Se ei ole valmiiksi kirjoitettua.

No miustahan ei pitänyt tulla yrittäjää, kun olin vierestä kattonut, millaista siun toiminta on, että se työ on koko ajan mukana.

Olen mie jälestäpäin katunut, että ois voinut vähempikin yrittää silloin kun lapset oli pieniä.

En mie nyt koe, ettet olis ollut läsnä silloin kun oltiin lapsia.

Eipä se tietysti lastenkaan kasvamisen kannalta ole, että koko ajan ollaan höösäämässä. Saapi ne itekin keksiä tekemisiään.

Ja sinusta sitten kuitenkin tuli yrittäjä.

Ja ihan samanlainen olen, että ne työt on elämässä jotenkin ainakin vähän ajatuksissa melkein koko ajan.

Niin, hyvällä yrittäjällä on se intohimo ja kyty siihen hommaan. Jos sitä ei ole, niin onhan se vaarana, että ei menesty.

Yksi juttuhan on leppoisa huumorihan, se kuitenkin on siullakin.

Huumorihan se on elämän suola. Semmoinen savolainen paskanpuhuminenkin on joskus paikallaan, sitä pittää olla, vinoilua ja muuta. Ja pilkettä silmäkulmassa, hymyä ei ole koskaan liikaa.

Mie oon hirveesti tykännyt siitä, kun yks vanha emäntä nimitti miut Pehku-Ukoksi kymmenen vuotta sitten, kun ei muistanut nimeä, mutta muisti, että olkea eli pehkua toimitin niille. Ja nyt on helppo siirtyä Huru-Ukoksi tästä Pehku-Ukosta. En yhtään pane pahakseni, jos joku sanoo että huru-ukko soittaa.

Mutta silti yrittämisessä ja elämässä pitää muistaa, että kaiken alku on tosiasioiden tunnustaminen. Ja ainakin olla rehellinen itelleen.

Mie oon välillä miettinyt sitä, että millaista olis, jos sitä olisi samalla tavalla koko ikänsä asunut tässä, niin kuin sie.

Mie oon syntynyt maata kynsien alla, saappaat savessa, pihkaa housuissa ja tuulen huminaa korvissa. Ja nuorempana vielä dieselin katkua, koneet kiinnosti silloin hirveesti.

Aistittavissa on, että harmittaa, kun lapsista kukaan ei ole kiinnostunut jatkamaan tätä ja asumaan täällä.

Paljonhan se harmittaa, onhan se myönnettävä. Myöhän sovittiin, että näistä ei puhuta, mutta kun sie aloitit, niin puhutaan.

Senhän nyt voi kuvitella, että jos kymmenvuotiaasta tekee töitä tämmöisen tilan eteen ja maallista omaisuutta kertyy ja on erinomaiset metät, niin toivois, että vaikka ei peltoja viljelis, niin joku tästä pitäs huolta. Jos vaikka hyvinkin seuraavassa sukupolvessa tulis joku, jolla olis kiinnostusta.

Enkä mie ole vielä täysin toivooni menettänyt, on niin paljon esimerkkejä, että tulee se kyllästyminen taajamavilinään, että jos lähden Pohjois-Karjalaan, kuten laulussa sanotaan.

Jos ihan rehellisesti ajatellaan, että tälläkin tilalla pellot vuokrais, myis välillä metsää, tarvittaessa vois jonkun tontin myydä, niillä on kova kysyntä, ja siinä sitten harrastais ja yrittäis, niin kyllä sitä pärjäis. Eihän tämä missään korvessa ole, Joensuun kupeessa.

Tämä kylä elää, jos tässä maassa maaseutu ylipäätään elää. Kyllä sitä ennen kuolee jo monta muuta kaupunkiakin.

Mennään sitten nettiin, jota sie et käytä.

Jostakin syystä en ole koskaan tykännyt pienistä näprättävistä koneista. En osaa käyttää videoita, hyvä että televisiota. Aina on ollut jotakin muuta tekemistä, jossa se tekemisen ajatus tulee muuten esillä kuin laitteen kautta. Tosin laskukoneesta mie tykkään, se pitää olla puhelimen vieressä, asiakaspalvelunkin kannalta. Ja puhelin on erinomainen. Ja varmasti olis nettikin.

Kyllähän mie sitä nettiäkin varmasti jotenkin osaisin, mutta jotenkin se vaan on... Tunnen mie muitakin tämän ikäluokan miehiä, jotka samalla tavalla ajattelee.

Millaisia ajatuksia se sitten herättää, että kun minäkin elän netissä niin paljon?

Ei muuta kuin positiivisia, se on nykyaikaa. Siulla on kyllä hyvä, kun on kontaktiverkostoa ja kaveria, että sulla ei mene keskustelutaidot, että kun on nuoria, joilla ei sitten osaa kommunikoida kasvokkain.

Eiköhän niitä ole aina ollut, jotka ei sitä niin hallitse.

On, mutta kuitenkin... Että kun vaan ollaan netin ja tekstiviestien kautta, niin ei sitten niin sitä puhumista...

Se on ihan erinomainen asia, että jos ukko ei osaa laitteita käyttää, niin penskat osoaa ja vaimo.

Niin, äitihän printtaa sulle blogitekstejänikin.

Niin, se on hyvä, menevät sensuurin läpi (naurua), pitäähän siinä olla joku sensuuri. Siellä netissä on niin paljon kaikenlaista!

Mikä olis tämän kuukauden ihmissuhdevinkki?

Se on kyllä maailmankasvattajan osa vaikea, kun pitäis osata elää niin kuin opettaa, ja harvahan sitä pystyy.

Mutta jos tällaisen syyskauden vinkin: ylös, ulos ja lenkille. Pilkettä silmään syksyn pimeillä ja hymyä! Jos vielä kaverin pyytää tai vaimon tai miehen, niin siellä voi monesti tulla hyviä keskusteluja.

Raitista ilmaa ja fyysistä kuntoilua, sillä on merkitys siihen henkiseenkin kuntoon.

Omasta kokemuksesta sanosin, että jos sulla on robleemi, niin ota sauvat käteen ja mene kävelemään metsiin. Siellä se ongelma saattaa avautua.

No mitäs mieltä olet ollut lapsiesi ratkaisuista?

Itsenäisesti tehtyjä ratkaisuja, joihin oon yrittänyt vaikuttaa, mutta eihän sillä vaikuttamisella ole ollut mitään merkitystä, ja kun aikuisia ovat, niin tietysti tekevät sen, minkä haluavat. Sitä pitää ihmisen tehdä, mikä siinä elämäntilanteessa tuntuu hyvältä. Väkisintekemisellä ei pitkälle pääse, joskin jos maatilasta puhutaan, ettei niin laiskaa isäntää, ettei se tila päällänsä piä. Mutta ei se ole hyvä tilanne sekään.

Mutta kyllä minnuu joskus lämmittää sekin, jos Mattikin kysyy, onko puinnit jo puitu.

Sillon, kun mie ilmoitin, että irtisanouduin ja pistän toiminimen pystyyn, niin sie kyllä olit varmaan se epäileväisin.

Niin mie olin, kun sulla oli niin hemmetin hyvä työpaikka ja oli etuudet ja palkka. Ja tiedän tämän yrittäjyyden. Kyllä sitä piti ihmetellä.

Mutta huolettiko, etten pärjää?

No ei, kun tiesinhän mie siun luonteen. Että kun päätät, minkä teet, niin teet. Onhan se nähty, opiskeluaikanakaan et ole paljon rahoja kysellyt ja lainoja pyytänyt. Että talousajattelu on terve, ja sitähän sitten pärjää.

Tietäen, että oot ulospäinsuuntautunut ja saat kavereita ja ystäviä, niin sillä tavalla sitä tuolla alalla pärjää.

Olisko jotain terveisiä tuonne internetiin ja miun kavereille ja muille?

Jos tätä elämästä ylleensä, niin on se niin rikas asia, että jos on saanut terveenä syntyä ja elää, niin ei ainakaan sitä omaa terveyttä ainakaan tietoisesti tuhota, niin kuin tupakalla ja ylenpalttiselle alkoholinkäytöllä.

Sanoo mies viinilasi kädessään.

Niin. Elämä on myötätuulta ja vastatuulta ja siinä on sen suola ja mausteet.

Hän istuu ajatuksissaan

Aamu vaati aikaista heräämistä ja tehokkuutta. Heikosti sujui: heräsin kyllä, mutta heti heräämisen jälkeen pystyn joko lähinnä luuhaillen puuhastelemaan epätehokkaasti tai lähtemään lenkille.

Kiirehän siinä sitten tuli. Ei pitäisi istua tietokoneella ja vilkaista esimerkiksi sivustoa ”My Parents Were Awesome”.

Klo 7.10 havahduin tajuamaan, että niin, 25 minuutin päästä pitäisi olla asemalla enkä ole vielä katsonut peiliin sillä silmällä tai sullonut reppuu päivän tarvikkeita. Ja kissakin oli vielä ulkohäkissään.

Nooh, meikkaamisella tai tukanlaitollahan ei ole niin väliä. Ja onneksi on polkupyörä, jolla matka Torkkelinmäeltä Pasilaan taittuu suhteellisen nopeasti, jos ei joudu jumiin liikennevaloissa. Pasilassa jäi aikaa ostaa pari perunapiirakkaakin.

Juuri ennen kotoa lähtöä radiossa soitettiin uutta versiota Scandinavian Music Groupin Minne katosi päivät (vanhan version video). Se jatkoi soimista päässäni junamatkalla.

Ja kappaleen myötä mietin sitä lausahdusta, josta taannoin kävin keskustelua Ulkokalliolaisen kanssa: ”Surullista, kun rakkaus loppuu. Sitä surullisempaa vain, kun rakkaus ei koskaan alakaan.”

Seinäjoella piti vaihtaa junaa eli IC-vaunut vaihtuivat perinteisiin sinisiin vaunuihin. Torkuin matkan Vaasaan, vaikka jossain välissä havahduinkin pysähtymisiin asemilla.

Vaasassa en ole kunnolla koskaan käynyt. Enkä suuremmin kaupunkia tälläkään pyörähdyksellä nähnyt. Istuin kahvilassa ja tein ne pari haastattelua, joiden vuoksi olin länsirannikolle suunnannut.

Odotellessani selailin mm. Facebookia ja Twitteriä, ja sen kautta sain tietää, että Olli söi työhuoneella yhden sinne jättämistäni omenoista.

Sitten taas junaan. Jälleen torkkumista välillä Vaasa-Seinäjoki. Sitä lisää myös välillä Seinäjoki-Tampere. Sitten haastattelujen purkamista hieman ja muita puuhailuja.

Vieressä kerrottiin kännykkään, että tytär oli käynyt tänään ensi kertaa potalla.

Onneksi ei tarvitse yleensä suuremmin töiden vuoksi matkustaa. Se väsyttää. Mutta nuutunut olo parani selvästi bänditreeneissä.

Ukulelen soittotaito on vuoden mittaan parantunut, mutta oleellista on se, miten kivojen tyyppien kanssa saa harrastaa. Bänditreenit ovat se hetki, kun ei taatusti voi ajatella muuta kuin biisejä, rämpytystä, näppäilyä.