Perinteisellä tyylillä

Moni tuttu on viime vuosina aloittanut hiihtoharrastuksen. Osasyynä lienevät Etelä-Suomen lumiset talvet, jonka ansiosta laduille pääsee helpommin.

Päätin, että minunkin on aika lähteä tähän trendiin mukaan. En ole hiihtänyt ehkä lähes pariinkymmeneen vuoteen: en muista, hiihdinkö vielä lukiossa, mutta ainakaan sen jälkeen en ole tattunut hiihtosauvoihin (kävelysauvathan ovat olleet ahkerassa käytössäni kymmenisen vuotta).

Nyt tartuin isäni suksiin ja sauvoihin sekä äitini hiihtovaatteisiin ja liian suuriin monoihin. Olen siis käymässä Mattisenlahdessa, ja täällä kylän latu lähtee vanhempieni pihasta. Isäni ylläpitää latua naapurin moottorikelkan avustuksella.

Lähtöpaikka: peruslenkin pituus on n. kuusi kilometriä.

Moni tuntuu ajattelevan, että Pohjois-Karjalassa on vaaramaisemia ja sudet ulvovat.
Mattisenlahdessa lykitään tasamaata, ja korkeintaan joku koira jossain saattaa haukahtaa.

Jätin sakkoringin kiertämättä. Näin pitkän hiihtotauon jälkeen
on syytä aloittaa varovasti.

Lenkin varrella voi ihailla myös isäni puimuria.

Kylän kauriiden ruokintapaikalla.

Vähemmän yllättävästi latu kulkee pellonreunoilla ja metsässä.

Ihmettelin, miksi punainen postilaatikko on sidottu keskelle metsää.
Lähempi tarkastelu osoitti, että laatikossa on vihko, johon kerätään hiihtäjien nimet.
Näin voidaan Liperin kunnalle antaa tietoja, kuinka
monta henkilöä ladulla on liikkunut. Kunta siis maksaa pienen summan
ladun ylläpidosta.

Lenkin suurin mäki. Eli ei tällä hiihtoreissulla tarvitse pelätä
tiukkoja laskuja tai kovia nousuja. Kuvassa häämöttää kotipaikkani rakennuksia.

Ennen ladulle lähtöä voi tarkistaa, missä latu kulkee. Tämä
kartta on niitattu vanhan navetan seinään.

Hiihtäminen ei tuntunut hullummalta. En tosin ole koskaan traumatisoitunut koulun hiihtokisoista, päinvastoin: lapsena nautin noista hikisistä kilometreistä.

Suurinta ihmetystä aiheutti hiihtovarustus: monot ja siteet ovat nykyisin niin erilaisia kuin lapsuudessani. En edes heti tajunnut, miten mono irrotetaan siteestä.

Ja onneksi ladulla ei näkynyt esimerkiksi kylän koulun oppilaita. Olisihan se hieman nolottanut, kun takaa olisi kaikunut "Latua!" ja joku kymmenvuotias olisi painellut vauhdilla ohi.

Harmauden lepo

Marraskuussa jokainen aurinkoisempi päivä tuntuu niin ilahduttavalta. Hämäryys ja harmaus on oletusarvo, samoin oma väsynyt olotila.

Viime marraskuussa väsymyksestä osan saatoin laittaa alkuraskauden piikkiin. Nyt voisi tietysti syyttää vauvaa. Ei lapsi öisin itke tai muuten mölyä, mutta ruokaa on tarjoiltava rinnasta ainakin pari kertaa. Jos huonosti käy, jään valvomaan pidemmäksi aikaa, ja samalla tietysti kelailen kaikki mahdolliset uhkakuvat ja maailman murheet.

Odotan öitä, kun saan nukkua kahdeksan tuntia yhteen menoon, ja pelkään, että en sitten osaakaan nukkua. Olen kateellinen miehelleni, joka voi vieressäni koisia kaikessa rauhassa.

Onneksi nyt sentään voin nukkua vatsallani. Raskauden loppuvaiheessa sekään ei enää onnistunut.

Mutta jotta totuus ei vääristyisi, niin elämä vauvan kanssa on ollut vähemmän väsyttävää kuin uskalsin kuvitella. Epäilin etukäteen, että joka päivä olen väsynyt ja vain torkahtelen sohvannurkalla. Niin ei ole käynyt, vaan saan lepoa kohtuullisen paljon.

Sen sijaan se pelkoni näyttää käyvän toteen, että huomaan puhuvani välillä lähinnä lapsesta ja sen hoidosta. Siis myös ihmisille, joita aihe ei varmastikaan kiinnosta, mutta jotka kohteliaisuudesta sietävät juttuni.

Että joo, ensimmäistä hammasta punkee esiin, vielä ei ole kääntynyt selältään vatsalleen, hymyilee paljon, kasvaa vauhdilla, näyttää enemmän isältään kuin äidiltään, viihtyy kantoliinassa tai -repussa.

Nisäkäs

Viimeisen reilun kahden viikon aikana olen uudella tavalla hoksannut, mitä on olla nisäkäs. Onhan ne nisät aina tuossa olleet, mutta nyt niistä on kiinnostunut myös jälkeläiseni.

Erittäin tiivisti onkin kiinnostunut. Pienen vauvan imetys vie yllättävän paljon aikaa: lapsen mahaan ei mahdu kovin suurta annosta maitoa kerrallaan, mutta vuorokaudessa se kuitenkin syö paljon. Siis sellaisen kuudesosan omasta painostaan eli 3 500 gramman vauva vetelee lähes 600 grammaa maitoa.

Meille siis syntyi poika sunnuntaina 15. heinäkuuta. Synnytys meni vauhdilla ja hyvin. Vaikka olin kuvitellut ottavani tehokkaat kivunlievitykset, niin ne jäivät, kun kaikki eteni niin nopeasti. Eli minusta tuli ns. luomusynnyttäjä. Etukäteen odotin synnytyksestä pahempaa, mutta ei kipu ollut niin järkyttävää ollut kuin pelkäsin. Minua hyvin tsempanneesta kätilöstä oli paljon hyötyä.

Ja sitten tyyppi putkahti maailmaan. Rääkyi.

Mieheni itki liikutuksesta. Minä huohotin helpottuneena.

Nyt arki on kakka- ja pissajuttuja, imetystä, vaipanvaihtoa, kantoliinailua, päiväunia. Vauvan ihmettelyä. Vanhemmuuden hämmästelyä.

(Muutama kuva vauvasta on julkaistu kissojen blogissa.)

Silkkaa lomaa

Olen ollut nyt kuukauden lomalla. Mitään erityisen suurta en ole tehnyt, mutta nautin suuresti ihan vain olemisesta.

Sitä paitsi raskauden loppuvaiheessa saa oikein luvan kanssa vain pötkötellä, lueskella, luuhata kaupungilla ja rapsutella kissoja.

Otetaan siis alkuun maininta muutamasta kirjasta, joista olen erityisesti tykännyt tänä keväänä ja kesänä:

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys
Katja Kettu: Kätilö
Peter Høeg: Rajatapaukset
Jung Chang: Villijoutsenet

Kesken jäi valitettavasti esimerkiksi Venla Hiidensalon Mediahuora. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä helpommin jätän kirjan kesken, jos se ei kiinnosta. Maailmassa on niin paljon hyviäkin kirjoja, joten en viitsi tuhlata aikaani teoksiin, jotka eivät kolahda riittävän nopeasti.

- - -

Kesäkuun alussa täytin 35 vuotta. Sitä juhlitiin miehen kanssa Tallinnan matkalla: varasin pari päivää ennen lähtöä matkan, ja sen ansiosta nukuttiin pari yötä hotellissa, katsottiin Ylen televisio-ohjelmia (kun kodissa ei edelleenkään ole televisiota), syötiin hyvin eri ravintoloissa, kuljettiin ympäri kaupunkia, katsastettiin taidemuseo.

Lisäksi reissasimme Itä-Suomeen. Kotikonnuilla Liperissä eivät varsinaisesti kesäsäät hellineet, mutta muutama päivä meni mukavasti.

Retretissä oli hyvä näyttely, enkä Kerimäen puukirkossakaan ollut käynyt aikoihin. Opin, että kyseisen kirkon penkit oli tehty tarkoituksella mahdollisimman epämukaviksi. Näin ajateltiin säästettävän unilukkarin työkiirettä, kun väki ei ihan yhtä helposti nukahtele. Mutta esimerkiksi apteekkarin perheen penkki oli saanut jatkolevikkeen ja jalkatuen.

- - -

Helsingissä olen siis vain lähinnä antanut päivien soljua. Koska raskaus on sujunut edelleen ongelmitta, niin olen pystynyt esimerkiksi hyvin kävelemään. Vauhti ei enää ole mikään valtava, mutta en nyt mielestäni vielä myöskään mene sellaista keikkuvaa pingviinikävelyä.

Eikä kukaan tuntematon ole tunkenut taputtelemaan mahaani, kuten jotkut pyöreävatsaiset valittelevat. Harva tuttukaan haluaa kokeilla, eikä tuossa vatsassa mielestäni erityisemmin ole mitään kokeilemista (kun eihän se tyyppi useimmiten edes liiku). Sellainen pinkeä pallo.

Masuksi en suostu mahaani vieläkään kutsumaan. Se on maha tai vatsa, kuten ennenkin. Enkä ole omaksunut myöskään mamma-sanaa käyttööni.

Nyt heinäkuun aikana minusta pitäisi tulla äiti. Hurjaa. Edelleen vähän outoa, hämmentävää ja jännittävää. Vastuu painaa harteita jo nyt.

Ja sitten ei kuulemma enää lomailla.

Tukasta ja muusta ei niin merkittävästä

Viime viikolla lupasin ehtaa haircut-päivitystä. Se meni eilen Kulutusjuhlan puolelle. Tukka on tietysti oma, mutta uutta on se, että värikin on omaa eikä purkista.

Muuten tähän viikkoon on mahtunut töiden lisäksi ulkoilmaa, jäätelöä, puistoaamukahveja, synnytysvalmennusta, teatteria, tanssia, kissanrapsuttelua, nokkostenkeräystä Tähtitorninmäellä, suonenvetoa, pyöräilyä, synnytysvalmennusta, vierailua Kalliossa (näin kesän tullen kaipaan Torkkelinmäen asunnon vehreää takapihaa, nykykodin sisäpiha on pieni asfalttiläntti).

Kesäistä. Ei ihan vielä täyttä kesän tuntua, mutta lähellä.

Päivän asu: ilmaista, saatua ja wanhaa

Wanhoissa blogeissa (vuonna 2005 tai aiemmin bloganneet) on virkistäydytty Facebook-ryhmän myötä, ja eilen moni kertoi päivän asustaan. Olen myöhäinen ja kerron tämän päivän vaatetukseni.

Toisaalta olen ennenkin esitellyt pukeutumistani, joten eihän tässä tyylikirjoittelussa ole minulle mitään uutta. Arkipukeutumisessani en ole kovin tarkka, koska toimistolla minua ei näe yleensä kukaan muu kuin pomoni.

Näin raskauden viimeisellä kolmanneksella korostuu ennen kaikkea mukavuus eli vaatteet eivät saa puristaa ja ahdistaa. Rahallisesti en viitsi panostaa äitiysvaatteisiin, kun eihän niitä käytetä kuin muutama kuukausi. Onneksi olen saanut paljon vaatteita kavereilta ja löysin myös äitini vanhoja, sopivia asuja.

Otin aamulla peräti kuvankin. Peilin kautta kännykällä, tietysti.

Musta boleromainen trikookappale on saatu muistaakseni eräältä blogeista tutuksi tulleelta, joka ulkomaille muuttaessaan lahjoitti vaatteitaan.

Raskausvatsalle muotoiltu toppi on saatu ystävältä.

Sininen hame on napattu kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta. Joustava vyötärökappale venyy isommallekin mahalle.

Tummansiniset raskaussukkahousut, varmaan Lindexiltä.

Kengät ovat useamman vuoden vanhat, merkki Nemonic.

Sen verran sisustusblogiakin tähän voi kertoa, että kuvassa oikealla näkyvän päiväpeiton on talouteemme lahjoittanut Marjut.

Alunperin suunnittelimme sitä sohvanpäällyssuojaksi kissojen varalta. Koska koko oli sopiva sänkyymme, niin nyt peitto suojaa sänkyä. Ennen hoitokattien tuloa meillä ei todellakaan vaivauduttu joka päivä petaamaan, mutta koska etenkin Humppa tykkää testailla kynsiensä terävyyttä patjoihin,  niin nyt petaus on rutiinia.

Ensi viikoksi lupaan ehdan ja aidon haircut-päivityksen.

Uuden roolin ahdistus

Ylämäet tuntuvat fillaroidessa paljon raskaammilta kuin vuosi sitten. Ajoasentoa piti muuttuu pystymmäksi, koska maha ei mahdu kunnolla olemaan etunojaisessa asennossa. Sopivia paikkoja vessataukoihin on mietittävä hieman etukäteen.

Tänä vuonna fillarireissun nokkoset kerättiin vielä miehen kanssa kahdestaan. Näillä näkymin ensi vuoden seurassamme lienee lapsemme.

Toistaiseksi se on vain tyyppi tai pikkuinen. Ei meillä ole mitään erityistä kutsumanimeä olennolle, joka pyörii vatsassani ja jonka pitäisi syntyä heinäkuussa.

Enkä minä edes osaa hehkua raskausonnea. Äitiys ei ole ollut mikään suuri haaveeni, enkä ehtinyt päästä vauvakuumeiseksi.

Koen siitäkin huonoa omaatuntoa: etten ole niin kuin monet muut, jotka niin riemuissaan kulkevat vatsansa kanssa.

Tietysti kaikki lapsen saaneet sanovat, että se on elämän hienoin juttu. Niinhän sen pitää olla, jo ihan biologisista syistä.

Toisaalta tutkimusten perusteella väitetään, että lapsettomat ovat onnellisempia kuin lapia hankkineet. Lohduttaudun sillä, että kuulemma 30–39-vuotiaat 1–3 lapsen vanhemmat ovat yhtä onnellisia kuin lapsettomat.

Puheet siitä, kuinka kaikki nyt muuttuu ja loppuelämä on sitten aivan toista, tuntuvat lähinnä ahdistavilta. Ei minulla ole tarvetta muuttaa kaikkea. Järjellä tiedän, että ahdistuminen on turhaa, mutta mitäpä se järki näissä auttaisi.

Ilman miestä, joka toivoi jälkikasvua, en tietysti olisi koko touhuun ryhtynyt. Raskausaika on ollut fyysisesti superhelppoa (ei lainkaan aamupahoinvointeja tai äklötyksiä, ei liitoskipuja tai pakottavaa selkää, ei närästystä tai varhaisia supistuksia), josta olen toki tyytyväinen.

Ja eiköhän minusta tule kelpo äiti. Sitten aikanaan.

Kyseiseen rooliin liittyvät vaatimukset on toki mahdotonta täyttää täydellisesti, ja parempi olisi sulkea korvat ja silmät suurelta osalta vanhemmuuteen liittyvästä jankkaavasta keskustelusta. Siitäkin vain ahdistuu.

Mutta erilainen kesä siis tulossa. Ihan siksikin, etten koskaan ole painanut näin paljon.

Parisuhteessa kannattaa opetella uutta

Jos minua ja miestäni sopivuutta toisillemme olisi päätelty harrastusten ja musiikkimaun perusteella, niin tuskin meitä olisi laitettu yhteen.

Mutta onneksi itse en ole parisuhteissa pitänyt tällaisia pikkuseikkoja kovin merkittävinä. Jos toinen käy jatkuvasti taidenäyttelyissä (mies), niin kai minäkin voin opetella sunnuntaisiin taidekierroksiin?

Ja jos toinen lukee läjäpäin kirjoja eikä katso televisiota (minä), niin ehkä toinenkin innostuu lukemisesta? Tai onko niin vaarallista, että toinen haluaa katsoa futismatseja (mies) ja toinen istuu tietokoneella (minä)?

Sitä paitsi oli meillä heti yhteistäkin. Ensitreffeillä puhuttiin paljon esimerkiksi kaupunkipyöräilystä.

Sittemmin fillarointikilmetrejä yhdessä on kertynyt runsaasti. Erityisesti pidemmät lenkit ovat opettavaisia. Muutoin emme juuri tiuski toisillemme, mutta pyöräreitiltä eksyneenä, janoisena ja väsyneenä niin voi käydä.

Lisäksi käymme paljon gallerioissa ja taidenäyttelyissä, ja jopa teatterissa on viime aikoina piipahdeltu, vaikka mies ei aiemmin tietyistä syistä halunnut harrastaa näytelmien katsomista. Televisiota yhteiseen kotiin ei tullut, mutta sen sijaan mies on alkanut lukea paljon romaaneja. Yhdessä hoilotellaan Katri Helenaa, suunnitellaan syömisiämme ja sauvakävellään.

Miehellä ei ollut myöskään kissoista mitään kokemusta. Kuten kissablogiin eilen kerroin, niin ansiokkaasti hänestä on tehty kissoista tykkäävä. Se on erityisesti Humppa-hoidokin ansiosta.

Ja minä olen oppinut mieheltä paljon kuvataiteesta. Osaan katsoa taidetta jo vähän enemmänkin kuin vain tokaisemalla, tykkäänkö tästä vai en.

Lisäksi olen päässyt opettelemaan, miten öljyvärimaalauksia tehdään ja etenkin sen, miten niitä pakataan kuljetusta varten eli kuplamuovin ja maalarinteipin käyttöä.

Tätä toimintaa harjoitimme eilen, sillä miehen näyttely avautuu viikon lopulla Helsingissä Forsblomilla.

Siellä on nähtävillä mahdollisesti jopa kaksi maalausta minustakin. Toisen edessä poseeraan eilispäivän asussa, jossa oleellisinta olivat tietysti uudet, jämäkät kumisaappaani.

Eli tervetuloa sinne katsomaan ja ihmettelemään! Lisätietoja on esim. Facebookissa.

Tuo ikuinen kahvilasuunnittelu

Jos minulla olisi kahvila, niin tarjoaisin siellä sipulipiirakkaa. Ehkä myös karjalanpiirakoita munavoilla ja jollakin vaihtoehtoisella täytteellä. Sekä runebergintorttuja ympäri vuoden. Tuoretta pullaa. Suklaakeksejä. Vaihdellen jotain hyvää kakkua, kesällä marjaista, syksyllä omenaista.

Tavallista kahvia ja muutamaa hyvää teetä. Hunajasimaa ja mehua. Alkoholitonta olutta.

Lehtiä ja runokirjoja luettavaksi. Kiireetön tunnelma ja eriparituolit.

En avaisi aamuvarhaisella, koska en jaksaisi.

Kahvilan nimi olisi vaikeaa keksiä. Muskotti? Kehrä? Tulppaani? Viuhka? Tuulahdus?

(Todellisuudessa oletettavasti tympääntyisin nopeasti ja kahvilan ylläpito osoittautuisi raskaaksi ja aikaavieväksi. Mutta voi sitä silti aina suunnitella.)

Mehiläisiä, talvea, sanomalehtirunoutta

Tämä blogiraukka on jäänyt aivan hunningolle. Mutta kerrataan nyt silti viime aikojen pääkohdat.

Uusi työ. Palasin palkkatyöläiseksi, koska löytyi kiinnostavan tuntuinen homma. Nyt vietän arkipäivät Suomen Mehiläishoitajain Liitossa. Teen liiton viestintää ja muuta sitä sivuavaa, ja viihdyn mainiosti.

Työblogi Hunajalla höystettyä on yksi osa arkea, ja sitä kirjoitan varsin ahkerasti. Tietysti myös käytän hunajaa reilusti, se on vähän niin kuin työsuhde-etu.

Talvi. Mitä sitä nyt tuosta lumen määrästä voisi sanoa. Hetkittäin ajattelen kaihoisasti viime vuotta Sveitsissä. Tähän aikaan siellä fillaroitiin kivassa kevätsäässä.

Ihmiset. Samat ystävät onneksi pysyvät kuvioissa, vaikka Kalliossa luuhaan kovin vähän. Oma mies tuo edelleen iloa jokaiseen päivään.

Uusi runoiluharrastus. Innostuin pari viikkoa sitten sanomalehtirunojen väsäilystä. Nyt niitä on kertynyt jo useampi omaan blogiinsa (jota pitäisi säätää, mutta Tumblr ei ollutkaan niin yksinkertaisen kätevä taipumaan kaikkiin toiveisiini).

Kissat. Hoidokit pitävät huolen siitä, että saa kuulla kehräystä joka päivä.

Ruoka. Appelsiineja, avokadoja, tofua, linssejä, juureksia, puuroa, pastaa ja muuta perussapuskaa. Tänään myös hernekeittoa ja laskiaispullia.

Nukkuminen. Se on aina yhtä tärkeä perustarve.

Kirjat. Pitäisi varmaan kirjata taas joskus ylös, mitä kaikkea on tullut luettua. Tai edes ne, jotka ovat tuntuneet keskivertoa paremmilta.